Tässä mietin, onko järkevää kirjoittaa tänne, moni tulee tänne apua pyytämään, mutta olen melko varma, ettei mua neuvot enää pelasta.
Tämähän on särkyneille sydämille, mun on pikemminkin kuollut.
Kolme vuotta sitten tapasin pojan, joka rakastui muhun ennen kun mä häneen. Oltiin yhdessä yli kaksi vuotta. Sen aikana tapahtui paljon, ja paljon tuli luvattua, oon pitäny tähän mennessä kaikki lupaukset, jotka tein.
Meidän piti olla aina yhdessä..Eikä rakastaa ketään muuta, niinhän aina sovitaan, eikö niin? Ei kertaakaan riidelty..pahoja sanoja ei sinänsä koskaan lausuttu, paitsi pari kertaa..
Oltiin viettämässä aikaa satamalla ja katottiin kun laivat lipui pois rannasta, hän piteli käsiään ympärilläni ja antoi suukon poskelle, kysyin: ''Mikä on sun onnellisin hetki?'' Ja katoin kun lokit lensivät kohti auringonlaskua. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ''Kun soitan kitaraa, yhden ihmisen kanssa'' Se huvitti mua suuresti, mutta en tajunnut ajatella siitä sen enempää. Parin illan jälkeen mietin sitä, ja tajusin, ettei se ollut ikinä soittanut mulle kitaraa, ei ikinä.
Seuraavalla viikolla olin menossa hänen talolleen, katsoin ikkunasta sisään varmistaakseni että onko joku kotona, ennen kuin ehdin ovea koputtaa, silmieni eteen avartui aivan uusi näkymä; Mun rakas, istui sohvallaan kitara käsissään, joku tyttö istui hänen vieressä ja kuunteli. Mun kulta..lopetti soittamisen ja suuteli tätä tyttöä. Mun armas..ei ollutkaan mun.
Mua sattui liikaa et olisin voinut itkeä, olin liian järkyttynyt, ja hoin itselleni, että sitä ei tapahtunut, mitään ei tapahtunut.
Pari viikkoa kului, hän soitteli, mä en vastannut. Hän ei tiennyt, että mä tiesin. Mä kuitenkin jäin hänen luokseen. Rakastin liikaa että oisin voinut olla hetkeäkään poissa hänen luotaan. Aikaa meni, toinen vuosi, ja eräänä iltana kun istuin hänen sängyllään katsomassa elokuvaa, hän kirjoitteli jotakin ainetta, joku koputti oveen. Hän meni avaamaan ja sisälle ilmestyi hänen paras ystävänsä. Istuin siinä ja moikkasin, hän katsoi minua tosi nyrpeästi ja kysyi: ''Ai toi lutka on täällä, vieläkin''. Mun armas ei sanonut mitään, pian tämä ystävä lähti. Istuin ja tuijotin tv-ruutua, mitään en nähnyt. Kysyin häneltä miksi hänen ystävänsä oli kutsunut mua lutkaksi, ja tämä vastasi: ''Ehkä sä annoit aihetta''.
En sanonut mitään, en uskonut sitä, kävelin vain pois.
Kolmisen viikkoa meni, kumpikaan ei ottanut yhteyttä. Sitten näin hänet kaupungilla yhtenä päivänä jonkun kaverinsa kanssa. Mentiin syrjään ja juteltiin, hän kohteli mua kuin oisin tuttu, koko ajan mä katoin hänen silmiin, halusin ikuistaa sen hetken, ajattelin sen olevan viimeinen.
Pari kuukautta myöhemmin mä kuitenkin näin hänet, hän kertoi mulle, ettei mennyttä voi muuttaa. Tiesin tämän jo, mutta toivo ja rakkaus eli mun sisällä. Mä en ollut valmis luovuttamaan.
Istuskelin kaverilla viettämässä laatuaikaa ja hän esitteli mulle kuvia itsestään internetissä. Siinä kuvat vaihtuivat vinhaa vauhtia ja jotain tuttua lipui ohi, käskin katsomaan mikä kuva se oli. Työtä käskettyään mun ystäväni klikkasi sitä kuvaa, ja mun eteeni avautui kuva, mun rakkaasta, pitelemässä tyttöä vierellään.Eri tyttö, kuin aikaisemmin, tajusin, ja muistin nyt kaiken, kaiken sen mitä olin piilottanut sänkyni alle, muistot jotka eivät olleet tervetulleita. Kuvia oli lisää, pelkästään hänestä, ja kuvia heistä sylikkäin..
Se toivo mun sisällä kuoli, rakkaus ei. Mä rakastan häntä vieläkin. En halua häntä takas, en halua muistella häntä, enkä kadu mitään. En kadu että menetin hänelle neitsyyteni, tai että ilman tulevaisuutta vietin hänen kanssaan nuo vuodet. Mä en kadehdi, sitä tyttöä. Mua surettaa vaan, mua sattuu, mua surettaa ne lupaukset joita hän mulle lateli, eikä pitänyt niistä kiinni. Mua surettaa ne hetket jolloin luulin että hän on mun. Mutta en kadu, että mä rakastin sitä, ja vieläkin rakastan.
Ja aina joskus, annan tilaa niille muistoille, joissa luulin olevani, ne joissa näen vain hänet, sillä mua ei ollut, eikä ole.
Meidän laulut soi edelleen, ne elää vaikka rakkaus olisikin sammunut toisen osalta. Monta vuotta sitten, istuin mun rakkaani sylissä...Metallica - Nothing else matters soi taustalla. Meidän laulu... Joka nyt on 'teinien herutus biisi'. Myös Yön Joutsenlaulu saa oman aikansa, ja ne säkeet soi mun päässä: ''Sä myös löysit sen, tuon puolen vuosisadan rakkauden, sun oli helppo olla onnellinen, olla onnellinen''
Ja mä toivon, että sä olet onnellinen. Ja ehkä joskus, voisit hiljaa mielessäs muistaa mua. Mulla on niin yksinäistä, en saa enää tarttua sun kätees, tai katsoa kun hymyilet unissas. Ja tän särkyneen, ehkä kuolleenkin sydämen pohjalla on asia, joka sun täytyy tietää: olit ensirakkauteni, tosirakkauteni ja viimeinenkin. Mä olin ainoastaan sun, ensimmäisestä suudelmasta viimeiseen sanaan..
Tämähän on särkyneille sydämille, mun on pikemminkin kuollut.
Kolme vuotta sitten tapasin pojan, joka rakastui muhun ennen kun mä häneen. Oltiin yhdessä yli kaksi vuotta. Sen aikana tapahtui paljon, ja paljon tuli luvattua, oon pitäny tähän mennessä kaikki lupaukset, jotka tein.
Meidän piti olla aina yhdessä..Eikä rakastaa ketään muuta, niinhän aina sovitaan, eikö niin? Ei kertaakaan riidelty..pahoja sanoja ei sinänsä koskaan lausuttu, paitsi pari kertaa..
Oltiin viettämässä aikaa satamalla ja katottiin kun laivat lipui pois rannasta, hän piteli käsiään ympärilläni ja antoi suukon poskelle, kysyin: ''Mikä on sun onnellisin hetki?'' Ja katoin kun lokit lensivät kohti auringonlaskua. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ''Kun soitan kitaraa, yhden ihmisen kanssa'' Se huvitti mua suuresti, mutta en tajunnut ajatella siitä sen enempää. Parin illan jälkeen mietin sitä, ja tajusin, ettei se ollut ikinä soittanut mulle kitaraa, ei ikinä.
Seuraavalla viikolla olin menossa hänen talolleen, katsoin ikkunasta sisään varmistaakseni että onko joku kotona, ennen kuin ehdin ovea koputtaa, silmieni eteen avartui aivan uusi näkymä; Mun rakas, istui sohvallaan kitara käsissään, joku tyttö istui hänen vieressä ja kuunteli. Mun kulta..lopetti soittamisen ja suuteli tätä tyttöä. Mun armas..ei ollutkaan mun.
Mua sattui liikaa et olisin voinut itkeä, olin liian järkyttynyt, ja hoin itselleni, että sitä ei tapahtunut, mitään ei tapahtunut.
Pari viikkoa kului, hän soitteli, mä en vastannut. Hän ei tiennyt, että mä tiesin. Mä kuitenkin jäin hänen luokseen. Rakastin liikaa että oisin voinut olla hetkeäkään poissa hänen luotaan. Aikaa meni, toinen vuosi, ja eräänä iltana kun istuin hänen sängyllään katsomassa elokuvaa, hän kirjoitteli jotakin ainetta, joku koputti oveen. Hän meni avaamaan ja sisälle ilmestyi hänen paras ystävänsä. Istuin siinä ja moikkasin, hän katsoi minua tosi nyrpeästi ja kysyi: ''Ai toi lutka on täällä, vieläkin''. Mun armas ei sanonut mitään, pian tämä ystävä lähti. Istuin ja tuijotin tv-ruutua, mitään en nähnyt. Kysyin häneltä miksi hänen ystävänsä oli kutsunut mua lutkaksi, ja tämä vastasi: ''Ehkä sä annoit aihetta''.
En sanonut mitään, en uskonut sitä, kävelin vain pois.
Kolmisen viikkoa meni, kumpikaan ei ottanut yhteyttä. Sitten näin hänet kaupungilla yhtenä päivänä jonkun kaverinsa kanssa. Mentiin syrjään ja juteltiin, hän kohteli mua kuin oisin tuttu, koko ajan mä katoin hänen silmiin, halusin ikuistaa sen hetken, ajattelin sen olevan viimeinen.
Pari kuukautta myöhemmin mä kuitenkin näin hänet, hän kertoi mulle, ettei mennyttä voi muuttaa. Tiesin tämän jo, mutta toivo ja rakkaus eli mun sisällä. Mä en ollut valmis luovuttamaan.
Istuskelin kaverilla viettämässä laatuaikaa ja hän esitteli mulle kuvia itsestään internetissä. Siinä kuvat vaihtuivat vinhaa vauhtia ja jotain tuttua lipui ohi, käskin katsomaan mikä kuva se oli. Työtä käskettyään mun ystäväni klikkasi sitä kuvaa, ja mun eteeni avautui kuva, mun rakkaasta, pitelemässä tyttöä vierellään.Eri tyttö, kuin aikaisemmin, tajusin, ja muistin nyt kaiken, kaiken sen mitä olin piilottanut sänkyni alle, muistot jotka eivät olleet tervetulleita. Kuvia oli lisää, pelkästään hänestä, ja kuvia heistä sylikkäin..
Se toivo mun sisällä kuoli, rakkaus ei. Mä rakastan häntä vieläkin. En halua häntä takas, en halua muistella häntä, enkä kadu mitään. En kadu että menetin hänelle neitsyyteni, tai että ilman tulevaisuutta vietin hänen kanssaan nuo vuodet. Mä en kadehdi, sitä tyttöä. Mua surettaa vaan, mua sattuu, mua surettaa ne lupaukset joita hän mulle lateli, eikä pitänyt niistä kiinni. Mua surettaa ne hetket jolloin luulin että hän on mun. Mutta en kadu, että mä rakastin sitä, ja vieläkin rakastan.
Ja aina joskus, annan tilaa niille muistoille, joissa luulin olevani, ne joissa näen vain hänet, sillä mua ei ollut, eikä ole.
Meidän laulut soi edelleen, ne elää vaikka rakkaus olisikin sammunut toisen osalta. Monta vuotta sitten, istuin mun rakkaani sylissä...Metallica - Nothing else matters soi taustalla. Meidän laulu... Joka nyt on 'teinien herutus biisi'. Myös Yön Joutsenlaulu saa oman aikansa, ja ne säkeet soi mun päässä: ''Sä myös löysit sen, tuon puolen vuosisadan rakkauden, sun oli helppo olla onnellinen, olla onnellinen''
Ja mä toivon, että sä olet onnellinen. Ja ehkä joskus, voisit hiljaa mielessäs muistaa mua. Mulla on niin yksinäistä, en saa enää tarttua sun kätees, tai katsoa kun hymyilet unissas. Ja tän särkyneen, ehkä kuolleenkin sydämen pohjalla on asia, joka sun täytyy tietää: olit ensirakkauteni, tosirakkauteni ja viimeinenkin. Mä olin ainoastaan sun, ensimmäisestä suudelmasta viimeiseen sanaan..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tunnen sun tuskasi, murheesi määrän ymmärrän!Tiedän itse, miltä tuntuu, kun on menettänyt sen ihmisen, jonka kanssa oli ne ihanat lupaukset tehty. Sen, jonka kanssa kuvitteli elävänsä koko loppuelämänsä, onnellisena, koska mehän rakastettiin toisiamme!
Meidän juttu ei ollut niin kuin muiden, se oli paljon parempaa, syvempää, hehkuvampaa.
Mutta aina joskus käy niin, että haaveet kaatuu, mulla, kuin myös sulla, rytisemällä.
Se oma rakas, joka sanoi, ettei koskaan halua ketään muuta naista, koska yhtä hyvää ei yksinkertaisesti ole, se oma rakas, olikin kaksinaamainen paskiainen. Enkä siitä huolimatta, että hän kertoi pettäneensä mua yli kaksi vuotta (!!!), pystynyt häntä vihaamaan. Rakastin silti.
Erosin. Mutta rakastan silti. Olen uutta suhdetta yrittänyt, mutta vaikka mies oli taivaallisen mukava, hellä, kiltti, minun sydämeni ei sulanut. En pystynyt ottamaan hänen rakkauttaan vastaan. Vaikka aikaa petetyksi tulemisesta on jo kulunut, se on jättänyt jälkensä minuun. Luulen, etten koskaan enää rakasta ketään yhtä paljon, kuin miestäni rakastin. Aika toki auttaa. Asiat eivät enää ole mielessä päivittäin, joskus jopa pystyn ne kokonaan unohtamaan, vähäksi aikaa.
Sinulle rohkaisuksi, aika auttaa sinuakin! Kaikella on tarkoituksensa, vaikka sitä tarkoitusta ei itse aina heti tajuakaan. Mutta se mies ei varmasti ollut sinulle se oikea, vaikka oikeasti rakastitkin! Parempi oli huomata se nyt, kuin myöhemmin... Nyt sydämesi on rikki, ja huominen näyttää pimeältä. Mutta päivä päivältä olosi paranee ja elämäsikin kirkastuu...Tsemppiä!
Vaikka vaikealta kaikki tuntuukin, älä liikoja murehdi!
Vielä tulee sinullekin aika olla aidosti rakastunut ja onnellinen. Uskon, että jonain päivänä tapaat ehkä kohtalotoverisi, jonka kanssa sinun on hyvä ja onnellinen olo olla. Tulet varmasti saamaan rakkautesi.
"Anna toiselle sitä, mitä toivoisit itsellesi"
Bodia, sporttia ja steppistä!
28v. on kulunut. olen elänyt elämäni. hän ei, hän on hulttio ja siksi jää.
onneksi en joutunut hänen patjakseen 1/1000
häivy ja unohda, hanki elämä.
tällainen mies ei ole kenenkään elämä kertooo sinulle jo vanha kokemusta omaava akka
Uskoisin tietäväni miltä sinusta tuntuu. Tuntuu siltä ettei mikään auta. Ikävä on jokapäiväinen vaikka erosta on 2kk. Mieti mikä on järkevintä. Yritä käyttää päätäsi, vaikka sydän ei sitä kuuntele. Aika parantaa. Näin ainakin toivon.
Broken heart should be lethal.
ja se pitää paikkaansa... Siipeni ovat kärähtäneet useamman kerran.. mutta kerran ne ovat palaneen oikein kunnolla... mutta aika auttaa.. ei sitä turhaan sanota.. vihdoin siipeni jälleen alkavat kantaa.. ja palaset on koottu yhteen.
Sinulle.. yritä jaksaa... ensin on mustaa.. sit on vielä mustempaa.. mutta jossain välissä alkaa kirkastua... hiljalleen...
Jätkä vaikuttaa kirjoituksesi perusteella todelliselta ääliöltä, ole onnellinen että suhteenne kaatui, tuhlaisit pelkästään omaa aikaas.
''Ehkä sä annoit aihetta'' - ei helv. mikä mulkero.