Uskollinen KÄNNYKÄLLESI?

Joskus tuntuu näiden kirjoitusten perusteella olevan isompi synti lukea toisen saapuneet puhelut kuin tehdä huorin.

Varmuuden vuoksi sanon molempien olevan väärin, ettei kukaan tartu epäoleelliseen.

sanonpahan vaan, että jos äijäsi kännykkää vahtaat, etkä näe siinä mitään pahaa, niin... onnea kyyläämisellesi sitten vaan. eihän se tietenkään mikään maailman suurin synti ole - ei kai kukaan niin ole väittänytkään - mutta kertoo kyllä luonteestasi koruttoman epäilyttävää kertomaa.

Samaa pohdin minäkin tässä taannoin.
Kopionpa aatokseni kännykkäuskollisuudesta/-orjallisuudesta tänne;)

Kännykät ovat tuoneet mukanaan aivan uudenlaisen tapakulttuurin. Ihmiset ovat aina tavoitettavissa, ja jos et ole, joudut ensi tilassa selittelemään mikset vastannut silloin ja silloin. Isoveli valvoo jatkuvasti. Ensimmäisenä kerrot ”missä oot?”, sitten miksi puhelimesi oli kiinni aiemmin.
Allekirjoittaneellakaan ei ikää vielä huimasti ole, mutta voin jo sanoa, että silloin kun MINÄ olin nuori, koulussa opetettiin puhelintavat. Hyvätapainen puhelinkeskustelu kulkee jotenkin näin.

PRRR!!
- Meikäläisellä, Maija puhelimessa.
- Niilo Naapuri tässä päivää. Onkohan Miia tavattavissa?
- Ei valitettavasti ole juuri nyt, mutta voinko välittää viestin tai pyytää soittamaan?
Hän kyllä palaa tunnin sisällä.
- Jaha, kiitos. Kerro terveisiä ja sano, että soitan myöhemmin uudestaan.
- Minä kerron. Kuulemiin.
- Kuulemiin.

Nykyajan kultaisesta käytöskasvatuksesta en tiedä, mutta kännykkäkeskustelut kulkevat usein tätä rataa:

Tiditidi, tiditidi!
- Haloo.
- Moi, missä meet?
- Täällä kaupassa.
- Jaa, mitä sä siellä? Ostoksilla? Miks sä et vastannut kun mä aiemmin yritin soittaa?
- Vähän jotain evästä pitäs perheelle hankkia. Mulla oli puhelin äänettömällä.
- Mitä varten? Ku sulla ei oo vastaajakaan päällä? Kuule mä ajattelin kertoo kun päläpäläpälä..
- Älä? Ihan tosi, kuule mä oon nyt kassalla, että soitellaan myöhemmin, jooko?
- Jaa, ettet voikaan puhua. No kuule, soita mulle heti kun pääset sieltä kaupasta.
..tuutuut..
No, haloo!

Minä en väitä, ettei kännykästä olisi hyötyä nykyajan kiireessä ja hektisessä elämänmenossa. Mutta ovatko ihmiset huomanneet olevansa valvottuja ja orjuutettuja?

Me kerromme missä olemme ja miksi. Minkä takia emme eilen vastanneet puhelimeen ja selittelemme, miksi emme ole vielä soittaneet takaisin, vaikka kännykkä juoruaa yhteydenotoista.
Me emme vastaa nimellä, emmekä soittaessamme esittele enää itseämme. Meillä on kännykkäajan velvollisuus olla tavoitettavissa aina.

Toisaalta kännykät antavat jonkinlaista vapautta. Sovittu puhelinneuvottelu ei enää ole sidottu paikkaan, riittää, että taskussa on se ihmeellinen pieni kapula, jolla voit olla yhteydessä mihin vain, mistä vain ja milloin vain.
Näin kenenkään ei tarvitse tuntea itseään sivistyksestä pudonneeksi, vaikka viettäisikin mediavapaata viikonloppua korpimökissä ilman sähköjä. Pieneen kapulaan voi tilata uutisia, vitsejä, säätiedotuksia ja urheilutuloksia.

Ja kun oikein ihanasti rentoudut ilman kiirettä, voit milloin vain kilauttaa kaverille ja kertoa, kuinka ihanaa yksinolo on.
Yksinoloa tosiaan. No, haloo.

Ei sovi kuitenkaan unohtaa, miten kännykkä osaltaan mahdollistaa elämän ilman sitoumuksia. Vai milloin viimeksi olet sopinut jonkun kanssa elokuviin menosta ensi viikon torstaina?
Tarkoitan siis todella sopinut viikkoa ennen päivän, kellonajan ja elokuvan jota menette katsomaan ja tapaamispaikan niin selkeästi, että asiaan ei tarvitse palata ja tosiaan tapaatte ensi viikon torstaina siinä tietyssä kuppilassa kello kuudelta ja menette myöhäisnäytökseen katsomaan iki- ihanaa klassikkoa?
Vai tuntuuko tutulta kymmenet puhelinkeskustelut tuon viikon aikana, joiden aiheena on pohtia, menettekö tosiaan elokuviin, vai pitäisikö sittenkin vuokrata joku leffa kotiin, menettekö juuri torstaina, vai olisiko perjantai parempi, katsoakko klassikko vai toimintauutuus. Ja kun viimein ensi tiistaina sovitte elokuvaillaksi torstain, keskiviikkona vielä mietitään mihin näytökseen tähtäätte ja kinastelette itse elokuvavalinnasta. Tapaamispaikka ja - aika lyödään lukkoon torstai- iltapäivänä.
Lopulta ystäväsi soittaa kaksikymmentä minuuttia ennen sovittua tapaamisaikaa, että myöhästyykin puolituntia ja ehdottaa, että tapaattekin vasta elokuvateatterissa.
Onko se sitten ihme, ettei enää uskalleta sitoutua ihmisuhteisiin? No, haloo.

Kännykkä on henkilökohtaista omaisuutta. Se muokataan omannäköiseksi. Siihen ostetaan kivat kuoret, tilataan mukava näytönsäästäjä ja asennetaan soittoääneksi suosikkikappale. Perimmäinen tarkoitus on erottaa omansa tuhansista muista.

Kännykkän pätee puhelin- ja kirjesalaisuuslaki. Näin ollen saman perheen jäsenetkään eivät enää tule useinkaan rupatelleeksi kumppaniensa ystävien kanssa, sillä vallalla oleva ajatus on, että toisen omaan ei kajota, eikä siihen edes vastata.

Meillä ei ole lankapuhelinta, joten meidän perheen teleliikenne on monien muiden perheiden tavoin nykyään mobiililiikennettä kahden kännykän voimin. Olemme sopineet , että se vastaa, joka on lähinnä, riippumatta siitä, kenen puhelin soi.

Ja niin. Miehen puhelin soi, herran ollessa suihkussa.
- Mikon puhelimessa Alannahi.
- Häh?
- Alannahi.
- Minä täällä, miksi sä siihen vastaat? Miksei Mikko?
- ..öh..no kun se soi ja mä olin tässä ja Markku on suihkussa ja.. no haloo, ei kai se noin järkyttävää ollut.
-No ei, mutta kysy siltä käykö reenit tiistaiksi ja käske soittaa mulle.
- Ok, mä kysyn.

Soittaja oli ihminen, joka tuntee meidät molemmat hyvin. Niin, ja nimeltään Max.
No, haloo.

Itse pyrin työni puolesta noudattamaan ”vanhanaikaista” hyvänkäytöksen mallia puhelintavoissani. Toimittajan, joka ei esittele itseään voisi olla hieman hankalaa saada sovittua haastatteluja. Mutta sattuu sitä paremmissakin piireissä.
Erään kerran olin paneutunut tekemisiini niin, että epähuomiossa vastasin vaaleanpunaista pantteria kilittävään luuriini epämääräisesti joo, tai jotain sinne päin.
Soittaja esitteli itsensä ja kysyi minun nimistäni henkilöä.
Ja mitä minä tein.
- Joo, no haloo.