Jokainen sanoo ettei ole aikamääreitä. On vaan aikaa. On päiviä jotka ovat kuin toistoja siitä kun kaikki oli hyvin.
Miten täydellisen suhteen jälkeen olen onnistunut löytämään vaan miehiä jotka on varattuja? Valehtelijoita tai päihteiden sekäkäyttäjiä? Miten olen raahannut kotiini oksettavia humalaisia. Harrastanut seksiä jokaisen sellaisen kanssa joka on vähänkään kiinnostanut. Miten päädyin siihen tilanteeseen itseni kanssa kerta toisensa jälkeen? Kuinka olen ihastunut ihmisiin jotka ovat halunneet vain tiettyjä osa-alueita minusta?
Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni.
Erosta on kolme vuotta. Ja eilen vedin happea keuhkoilla joilla ei enään tarvinnut todistella että minulla on kaikki hyvin - jos joku niin kysyy. Tuijotin syksyistä Tamperetta ja sanoin itselleni ääneen että olen onnellinen. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen.
Nyt kaikki on hyvin.
On hyvä olla oman itsensä kanssa. On Ollut terapeuttisia katsella omaa historiaa ja käytöstapoja ja tajuta että kaiken sen todistelun keskellä olen ollut toipilas. Kerta toisensa jälkeen olen halunnut itse tehdä itselleni niin, että joku ymmärtäisi pelastaa siitä pahasta olosta.
Mutta ei tullut pelastajaa. Tuli kokemuksia joita tarvitsin.
Tuli ihmisiä joita en tarvinnut. Kokemuksia joita en halua muistaa.
Mutta kaikkien niitten kautta voi sanoa onnistuneensa.
Tapasin ex-mieheni hetki sitten ja se etten tuntenut mitään muuta kuin halun pyytää anteeksi lapsellisia tekoja ja sanojani kertoi että olen pinnalla. Omilla jaloillani ja aikuisempana kuin ikinä.
Elämä otti kopin ja näytti että meillä on koko maailma vaikka vain kahdestaan. Minä ja maailma.
Miten täydellisen suhteen jälkeen olen onnistunut löytämään vaan miehiä jotka on varattuja? Valehtelijoita tai päihteiden sekäkäyttäjiä? Miten olen raahannut kotiini oksettavia humalaisia. Harrastanut seksiä jokaisen sellaisen kanssa joka on vähänkään kiinnostanut. Miten päädyin siihen tilanteeseen itseni kanssa kerta toisensa jälkeen? Kuinka olen ihastunut ihmisiin jotka ovat halunneet vain tiettyjä osa-alueita minusta?
Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni.
Erosta on kolme vuotta. Ja eilen vedin happea keuhkoilla joilla ei enään tarvinnut todistella että minulla on kaikki hyvin - jos joku niin kysyy. Tuijotin syksyistä Tamperetta ja sanoin itselleni ääneen että olen onnellinen. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen.
Nyt kaikki on hyvin.
On hyvä olla oman itsensä kanssa. On Ollut terapeuttisia katsella omaa historiaa ja käytöstapoja ja tajuta että kaiken sen todistelun keskellä olen ollut toipilas. Kerta toisensa jälkeen olen halunnut itse tehdä itselleni niin, että joku ymmärtäisi pelastaa siitä pahasta olosta.
Mutta ei tullut pelastajaa. Tuli kokemuksia joita tarvitsin.
Tuli ihmisiä joita en tarvinnut. Kokemuksia joita en halua muistaa.
Mutta kaikkien niitten kautta voi sanoa onnistuneensa.
Tapasin ex-mieheni hetki sitten ja se etten tuntenut mitään muuta kuin halun pyytää anteeksi lapsellisia tekoja ja sanojani kertoi että olen pinnalla. Omilla jaloillani ja aikuisempana kuin ikinä.
Elämä otti kopin ja näytti että meillä on koko maailma vaikka vain kahdestaan. Minä ja maailma.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Otsikko ja teksti ei oikein täsmännyt. Mutta ei kai erosta ylipääsyyn mitään aikamäärettä ole, vaikka jotkut ovat yrittäneet jotain laskukaavoja kehitellä.
Sen olen huomannut, että jättäjä on usein prosessoinut asian jo pitkälle varsinaisen eron tullessa, kun taas jätetty alkaa usein vasta siinä vaiheessa puida asiaa mielessään. Ja kyllähän suhteen pituudellakin on merkitystä asiaan.
Moni tuntuu vannovan yksinoloon eron tultua, mutta minusta lohtupoka on mitä parhain tapa päästä eroon entisen miettimisestä. Kai se eettisesti on vähän arveluttavaa, vaikken minä ketään ole pakottanut kanssani heilastelemaan tai seksiä harrastamaan.
Hyvä neuvo. Itsekin olen päässyt aina eroon eron jälkeisestä tyhjyydentunteesta nussimalla niin paljon kuin mahdollista. Onneksi on paljon naisia, joilta saa helposti.
"Sen olen huomannut, että jättäjä on usein prosessoinut asian jo pitkälle varsinaisen eron tullessa, kun taas jätetty alkaa usein vasta siinä vaiheessa puida asiaa mielessään. Ja kyllähän suhteen pituudellakin on merkitystä asiaan."
Näin on, ja sillä kuinka tärkeä ja rakas se ihminen on ollut, josta erotaan. Huomaa, että helposti pääsee yli ihmisistä jotka ei ole koskaan kovin syvälle sisimpään sukeltaneetkaan. Vaikeaa se on vasta, kun toinen on todella tärkeä ja rakas.
Niinpä. Joskus on lyhyemmänkin suhteen jälkeen ollut perin tuskaista ja toisista on päässyt yli vähän kuin huomaamatta.
Jep, näin se menee.
Tiivistelmä: nainen ottaa jännämiehen. Kiltit kunnolliset miehet eivä kelpaa, ja nainen ei halua edes tutustua heihin.
Mulla meni yhden rankan eron jälkeen viisi vuotta ennen kuin pystyin edes lohtupokan ottamaan. Hyvää se laastarisuhde silloin teki, auttoi pääsemään vihdoin yli.
Hyvin selvitty, aloittaja, elämä opettaa ja myös kantaakin, varsinkin, kun itsekkin ottaa vastuuta :-)
Aikuistuminen on ihana asia, ei mikään loppu elämälle.
Kirjoituksesi varmasn tsemppaisi tuota toistakin aloittajaa, jolla vähän kolmenkympin kriisi pukkaa päälle...
Halatkaa, kyllä se siitä!!
Typerintä on etsiä uutta suhdetta . Elämä on muutakin . EX Suhteesi ei ollut täydellinen tai muuten ainutkertainen sillä sekin purkui .
Niin, jokinhan on vialla, että tuollainen tilanne on. Parasta olisi miettiä asioita ja muuttaa oman elämänsä suuntaa. Ei sitä muut muuta. Epämääräisiä retkuja on loputtomasti. Ole heidän kanssaan ja ihmettele taas uudestaan ja uudestaan.
Minä sanoisin että paranna tapasi. Itse päätät.
Epämääräiset retkut. Ne on homoille.
Selkeää vaimomatskua.
Erosin miehestäni 2006. En vieläkään ole päässyt eteenpäin. Mies jätti ja ajoi perhe ulos ja otti uusi vaimo.
Ensirakkaudesta toipumiseen meni viisi vuotta. Valmiiksi taputellun avioeron jälkeen en tarvinnut lainkaan toipumista koska prosessi oli kåyty jo ennalta.
En tiedä..
Joskus luulin olevani vahva ja pääsin jätettynä erosta yli alle vuodessa, koska osasin ajatella ettei olisi ollut hyvä olla ihmisen kanssa joka ei enää rakasta minua.
Laastareita en ole ikinä kokeilut, arvot..
Sitten päädyin yltiörakastuneena avioon. Ja samalla laastariksi. Siitä en tavallaan ole päässyt yli vieläkään.. Kiitokset sain toki eheyttämisestä & pahoittelut.
Nostin miehen "statuksen ja itsetunnon". Vilpittömästi uskoin kaikkeen ja olihan hän todellakin tavallinen tyyppi, jonka kanssa olimme ns.sielunveljiä.
Sittemmin minulle on kerrottu ettei hyvä vaimo voi olla paras ystävä samalla, koska se ei ole "normaalia" ja täten on sairasta jatkaa sellaista liian täydellistä suhdetta. Fyysinen ja henkinen puoli kumpikin lähes täydellistä.
Se liitto ärsytti monia, lähinnä miehen puolelta.. Liikaa naispuolisia(aviossa kukin tahollaan) kavereita, jotka neuvoi elämän totuuksia. "nainen feikkaa jos vielä yli 7 vuoden jälkeen haluaa rakastella" yms..
En kyennyt jatkamaan ystävyyttä, enkä tule ikinä siihen pystymään. Ex sitä pyytelee yhä..
Enkä enää kykene uskomaan mihinkään ns.liian hyvään..
Sen aikaa kun se vitun nalkutus pään sisässä rupeaa laantumaan.