Itsari ketjun vastapainoksi

Matut tekevät itsareita petyttyään Suomeen.

Heille oli luvattu 13-vuotiaita hoikkia vaaleita neitsyitä, mutta saavatkin kimppuunsa satakiloisia viiskymppisiä seksinnälkäisiä sosiaalitanttoja.

Vähemmästäkin sitä haluaa tehdä itsarin

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016092722378793_uu.shtml

Olen nyt päälle kolmekymppinen, mutta kärsin keskivaikeasta masennuksesta yli parikymppiseksi. Mielestäni tämä alkoi jo ekalla luokalla ja muistan haaveilleeni itsemurhasta jo neljännellä luokalla. Olin tietynkin koulukiusattu mikä pahensi oireiluani ja ainoa valonpilkku elämässäni oli pari ystävääni ja tietokonepelit. Peleissä saatoin paeta vähäksi aikaa pois tästä maailmasta. Vaikka kärsin masennuksesta niin hankin kaksi tutkintoa, matkailin ja asuin ulkomaillakin. Mutta mikään ei tuonut minulle sellaista mielihyvää tai en tuntenut saavuttaneeni mitään. Muille ihmisille esitin aina iloista, koska iloisen esittämisellä sai parempaa vastakaikua muilta ihmisiltä kuin olemalla oma itseni.

Parikymppisenä sitten muutin uuteen kaupunkiin jossa en saanut yhtään uusia kavereita. Kävin töissä, mutta vapaa-ajalla tuntui kuin seinät kaatuisivat päälleni ja itsemurha-ajatukset olivat päivittäin mielessä. Keräsin pari vuotta rohkeutta ja menin terveyskeskuksen hoitajan puheille... en oikeastaan koskaan itke, mutta silloin en pystynyt enää pidättelemään pahaa oloani ja hoitajakin näki sen. Tunsin itseni säälittäväksi ja heikoksi tuossa tilanteessa. Sain masennuslääkkeitä ja ajan psykiatrille. Masennuslääkkeet poistivat pahimman ahdistuksen, mutta samalla en tuntenut itseäni enää itsekseni. Ne tekivät minusta jotenkin passiivisen ja en tuntenut oikeastaan mitään tunteita. Vähän kuin olisin ollut zombi mikä menee vain eteen päin elämässä. Psykiatrilla kävin myös kahdesti, mutta sielläkään en pystynyt avautumaan ongelmistani vaan esitin iloista ja olin kohtelias häntä kohtaan. Lopetin masennuslääkkeiden käytön kuukauden jälkeen ja en tavannut psykiatria enää.

Olin kuullut netissä, että kova kuntoilu saa hyvän tunteen ja päätin kokeilla sitä. Ensimmäiset puoli vuotta oli aivan tuskaa ja joka helvetin kerta jouduin pakottamaan itseni salille. Vähitellen en välittänyt muista ihmisistä salilla ja tein sellaisia treenejä joiden jälkeen olin puolikuollut. Oloni parani jokaisen treenin jälkeen, mutta huono olo palasi niinä päivinä kun en treenannut. Se huono olotila ei ollut kuitenkaan enää niin paha kuin ennen treenien aloittamista. Aloin myös lukemaan miten masennus on kemiallinen reaktio kehossa ja miten sitä voi helpottaa syömällä oikein kuntoilun lisäksi. Oikeastaan terveellinen ruokavalio ja rankka kuntoilu toimivat paremmin kuin mitään mitä olen kokeillut. Kun pidin itseni kiireellisenä niin ei jäänyt aikaa miettiä masentavia juttujakaan.

Nykyään olotilani on sata kertaa parempi kuin se oli parikymppisenä. Olen saanut itseluottamusta ja olen fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta en silti voi sanoa "parantuneeni" täysin masennuksesta. Nykyään sen kanssa vaan pystyy elämään paremmin ja se ei ole olotila mikä minulla on 24/7.

Itsemurha on kunniakas teko. Sitä ei sovi väheksyä.

Onko se hyvä vai huono ketju, kun sen vastapainoksi pitää tehdä itsari? Vai mitä tarkoitat?

Näitä olisikin kiva kuulla.

Keskivaikea masennus ei tee kasviksi, eikä sillä pääse enää laitokseen.

Eihän tiedostava ihminen siitä taida koskaan päästä, helpompia aikoja toki on välillä, silloin kun saa olla rauhassa. Vastakkainen sukupuoli jos ei näytä olevan kiinnostunut niin se on myös heidän vika eivätkä sellaiset liiioin ole sen arvoisiakaan.