Tässäpä ajattelemisen aihetta:
https://pornoaddiktinpaivakirja.wordpress.com/2016/09/28/sata-paivaa-ilman-pornoa/
Sata päivää ilman pornoa
Julkaistu syyskuu 28, 2016 by Tonijii
Hei! Luet parhaillaan Pornoaddiktin päiväkirjan ensimmäistä blogimerkintää. En ole vieläkään varma onko tuo nimi korni vai osuva, mutta sillä mennään. Huomaan myös olevani huomattavasti enemmän huolissani kirjoitustaidoistani kuin siitä, mitä ihmiset minusta tämän jälkeen ajattelevat. Vähät siitä että paljastan olevani nolo runkkari, kunhan en paljasta olevani huono kirjoittaja!
No, asiaan.
Aikamatkustuksen mahdottomuus
Olen siis 34-vuotias stand up -koomikko ja teatteri-ilmaisun ohjaaja, joka on koukussa nettipornoon. Ollut sitä jo pitkään. Itse asiassa siitä saakka, kun aloitin opinnot Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa syksyllä 2003 ja hankin itselleni ensimmäisen tietokoneen ja laajakaistayhteyden, se oli menoa.
Tokihan porno oli ollut osa elämääni jo aiemmin, mutta tuolloin eteeni avautui täysin uusi maailma: Loputtomien kiihottavien kuvien, sivujen, gallerioiden, klippien, kohtausten ja eri genrejen valtakunta, joista sai nauttia omassa rauhassa milloin vain ja niin pitkään kuin halusi. Olin taivaassa.
Kun vain voisikin mennä ajassa taaksepäin, ottaa nuorta itseään rinnuksista kiinni, ravistella oikein kunnolla ja sanoa: ”Älä tee sitä. Älä edes ensimmäistä kertaa. Runkkaa vaikka ilman, lähde lenkille, tapaa ystäviäsi, mitä vain. Ennen kaikkea, älä missään nimessä soita yhdellekään aikuisviihdelinjalle. Koska sinä jäät siihen vielä koukkuun. Koska tämä kaikki tuhoaa vielä elämäsi.”
Mutta eihän sitä voi pieni ihminen ajassa sinne tänne sinkoilla. Uusia mahdollisuuksia tarjotaan vain fiktiossa ja aika-avaruus etenee vääjämättä kohti tuntematonta. Äskeinen meni jo.
Parantumisen pelottava autuus
Osa saattaa nyt miettiä, että miten porno voi olla mikään ongelma. No, omalla kohdallani pornon kuluttaminen ja seksilinjoille soitteleminen ovat viimeisten kolmentoista vuoden aikana vieneet luottotietoni, tuhonneet talouteni ja tehneet minut kyvyttömäksi solmia juuri minkäänlaisia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Olen ajautunut pisteeseen, jossa kyllä kaipaan läheisyyttä ja kosketusta, mutta en uskalla tehdä asian eteen mitään. En uskalla ottaa edes ensimmäistä askelta. Pelkään että en riitä. Kännissä kyllä lähettelen viestejä ihastuksilleni, mutta tosipaikan tullen käperryn kuoreeni. Tuolloin tuntuu, että en ole mies ollenkaan vaan ujo, pelokas pikkupoika.
Nyt, 34-vuotiaana, tiedän etten ole puoliksikaan sitä mitä voisin olla. Pelkkää itsesyytöstä ja -sääliä täynnä oleva puoli-ihminen, joka taukoamatta vertaa itseään muihin, ja joka muutamaa satunnaista poikkeusta lukuunottamatta on viettänyt koko elämänsä ilman parisuhdetta ja seksiä.
Viitisen vuotta sitten kuoppa oli sen verran syvä että fantasiat itsemurhasta alkoivat saada pelottavan konkreettisia muotoja. Eräänä aamuna löysin itseni seisomasta moottoritien varressa kokeillen kuinka lähellä ohi ajavia rekkoja uskallan seistä. Mietin, että mitäköhän ihmiset ajattelisivat jos minä tuohon nyt hyppäisin. Ainakin hetken olisin kaikkien mielessä.
Kun tajusin mitä olin lähellä tehdä, iski paniikki. Myöhemmin samana päivänä makasin silloisen yksiöni lattialla ja huusin. Sydän hakkasi niin lujaa että pelkäsin sen räjähtävän. En saanut happea vaikka kuinka henkeäni haukoin. Tuntui että en kestä. Tuntui, että kuolen siihen paikkaan.
Hain tietysti apua, ties monennenko kerran. Peruspillereiden lisäksi pääsin juttelemaan Tampereen kaupungin tarjoaman psykologin kanssa joka toinen viikko. Enemmän tai vähemmän rakentavia juttutuokioita kesti pari-kolme kuukautta, kunnes jätin käynnit alkaessani taas voimaan hieman paremmin.
Ja tässä onkin yksi ongelmistani – en ole koskaan uskaltanut käsitellä asioita loppuun. En ole koskaan uskaltanut tunnustaa itselleni, että ehkä minä pelkään parantua. Ehkä minä olen jossain alitajunnassani jollain kierolla ja vääristyneellä tavalla saanut itseni tajuamaan, että muutos tulee olemaan helvetin väkivaltainen, ja että minun on turvallisempaa vain jatkaa elämääni kuten ennenkin.
No, se saa nyt luvan loppua. Minä en pelkää enää. Tämä blogi olkoon yksi merkki siitä. Tuokoon loppuvuosi vastaansa mitä tahansa, minä olen valmis. Minä haluan muuttua.
Joukkomme suuri on?
En ole ensimmäinen joka on huomannut pornon olevan itselleen ongelma. Erilaisia pornosta pidättäytymis-foorumeita, joihin miehet ikään ja asemaan katsomatta kokoontuvat tukemaan toisiaan ja jakamaan kokemuksiaan alkaa olla jo melkoinen liuta. Tunnetuimpia lienee Redditin NoFap, jossa on jo vajaa kaksisataatuhatta jäsentä. Tai fapstronauttia kuten he itseään leikkisästi kutsuvat (fapping on slangisana runkkaamiselle).
Pikainen foorumin postauksien selailu kertoo karua kieltä: Erektiohäiriöitä, masennusta, sosiaalisten suhteiden kuihtumista, parisuhdeongelmia, libidon laskua, pakonomaista tarvetta katsoa pornoa ja toistuvia sortumisia.... Jatkuu..
https://pornoaddiktinpaivakirja.wordpress.com/2016/09/28/sata-paivaa-ilman-pornoa/
Sata päivää ilman pornoa
Julkaistu syyskuu 28, 2016 by Tonijii
Hei! Luet parhaillaan Pornoaddiktin päiväkirjan ensimmäistä blogimerkintää. En ole vieläkään varma onko tuo nimi korni vai osuva, mutta sillä mennään. Huomaan myös olevani huomattavasti enemmän huolissani kirjoitustaidoistani kuin siitä, mitä ihmiset minusta tämän jälkeen ajattelevat. Vähät siitä että paljastan olevani nolo runkkari, kunhan en paljasta olevani huono kirjoittaja!
No, asiaan.
Aikamatkustuksen mahdottomuus
Olen siis 34-vuotias stand up -koomikko ja teatteri-ilmaisun ohjaaja, joka on koukussa nettipornoon. Ollut sitä jo pitkään. Itse asiassa siitä saakka, kun aloitin opinnot Kemi-Tornion ammattikorkeakoulussa syksyllä 2003 ja hankin itselleni ensimmäisen tietokoneen ja laajakaistayhteyden, se oli menoa.
Tokihan porno oli ollut osa elämääni jo aiemmin, mutta tuolloin eteeni avautui täysin uusi maailma: Loputtomien kiihottavien kuvien, sivujen, gallerioiden, klippien, kohtausten ja eri genrejen valtakunta, joista sai nauttia omassa rauhassa milloin vain ja niin pitkään kuin halusi. Olin taivaassa.
Kun vain voisikin mennä ajassa taaksepäin, ottaa nuorta itseään rinnuksista kiinni, ravistella oikein kunnolla ja sanoa: ”Älä tee sitä. Älä edes ensimmäistä kertaa. Runkkaa vaikka ilman, lähde lenkille, tapaa ystäviäsi, mitä vain. Ennen kaikkea, älä missään nimessä soita yhdellekään aikuisviihdelinjalle. Koska sinä jäät siihen vielä koukkuun. Koska tämä kaikki tuhoaa vielä elämäsi.”
Mutta eihän sitä voi pieni ihminen ajassa sinne tänne sinkoilla. Uusia mahdollisuuksia tarjotaan vain fiktiossa ja aika-avaruus etenee vääjämättä kohti tuntematonta. Äskeinen meni jo.
Parantumisen pelottava autuus
Osa saattaa nyt miettiä, että miten porno voi olla mikään ongelma. No, omalla kohdallani pornon kuluttaminen ja seksilinjoille soitteleminen ovat viimeisten kolmentoista vuoden aikana vieneet luottotietoni, tuhonneet talouteni ja tehneet minut kyvyttömäksi solmia juuri minkäänlaisia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Olen ajautunut pisteeseen, jossa kyllä kaipaan läheisyyttä ja kosketusta, mutta en uskalla tehdä asian eteen mitään. En uskalla ottaa edes ensimmäistä askelta. Pelkään että en riitä. Kännissä kyllä lähettelen viestejä ihastuksilleni, mutta tosipaikan tullen käperryn kuoreeni. Tuolloin tuntuu, että en ole mies ollenkaan vaan ujo, pelokas pikkupoika.
Nyt, 34-vuotiaana, tiedän etten ole puoliksikaan sitä mitä voisin olla. Pelkkää itsesyytöstä ja -sääliä täynnä oleva puoli-ihminen, joka taukoamatta vertaa itseään muihin, ja joka muutamaa satunnaista poikkeusta lukuunottamatta on viettänyt koko elämänsä ilman parisuhdetta ja seksiä.
Viitisen vuotta sitten kuoppa oli sen verran syvä että fantasiat itsemurhasta alkoivat saada pelottavan konkreettisia muotoja. Eräänä aamuna löysin itseni seisomasta moottoritien varressa kokeillen kuinka lähellä ohi ajavia rekkoja uskallan seistä. Mietin, että mitäköhän ihmiset ajattelisivat jos minä tuohon nyt hyppäisin. Ainakin hetken olisin kaikkien mielessä.
Kun tajusin mitä olin lähellä tehdä, iski paniikki. Myöhemmin samana päivänä makasin silloisen yksiöni lattialla ja huusin. Sydän hakkasi niin lujaa että pelkäsin sen räjähtävän. En saanut happea vaikka kuinka henkeäni haukoin. Tuntui että en kestä. Tuntui, että kuolen siihen paikkaan.
Hain tietysti apua, ties monennenko kerran. Peruspillereiden lisäksi pääsin juttelemaan Tampereen kaupungin tarjoaman psykologin kanssa joka toinen viikko. Enemmän tai vähemmän rakentavia juttutuokioita kesti pari-kolme kuukautta, kunnes jätin käynnit alkaessani taas voimaan hieman paremmin.
Ja tässä onkin yksi ongelmistani – en ole koskaan uskaltanut käsitellä asioita loppuun. En ole koskaan uskaltanut tunnustaa itselleni, että ehkä minä pelkään parantua. Ehkä minä olen jossain alitajunnassani jollain kierolla ja vääristyneellä tavalla saanut itseni tajuamaan, että muutos tulee olemaan helvetin väkivaltainen, ja että minun on turvallisempaa vain jatkaa elämääni kuten ennenkin.
No, se saa nyt luvan loppua. Minä en pelkää enää. Tämä blogi olkoon yksi merkki siitä. Tuokoon loppuvuosi vastaansa mitä tahansa, minä olen valmis. Minä haluan muuttua.
Joukkomme suuri on?
En ole ensimmäinen joka on huomannut pornon olevan itselleen ongelma. Erilaisia pornosta pidättäytymis-foorumeita, joihin miehet ikään ja asemaan katsomatta kokoontuvat tukemaan toisiaan ja jakamaan kokemuksiaan alkaa olla jo melkoinen liuta. Tunnetuimpia lienee Redditin NoFap, jossa on jo vajaa kaksisataatuhatta jäsentä. Tai fapstronauttia kuten he itseään leikkisästi kutsuvat (fapping on slangisana runkkaamiselle).
Pikainen foorumin postauksien selailu kertoo karua kieltä: Erektiohäiriöitä, masennusta, sosiaalisten suhteiden kuihtumista, parisuhdeongelmia, libidon laskua, pakonomaista tarvetta katsoa pornoa ja toistuvia sortumisia.... Jatkuu..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.