Pystytkö puhumaan kumppanillesi kaikesta? Jos et niin mitä asioita jätät yleensä kertomatta ja miksi?
Olen itse todella avoin ja odotan samaa kumppanilta, sen takia hämmentää jos toiselta joutuu lypsämään asioita tai kysymyksiin saa vain yksitavuisia vastauksia. Itse ajattelen, että silloin jos on oikeasti hyvässä suhteessa, niin on itsestään selvää ja äärimmäisen tärkeää puhua asioista avoimesti.
Olen itse todella avoin ja odotan samaa kumppanilta, sen takia hämmentää jos toiselta joutuu lypsämään asioita tai kysymyksiin saa vain yksitavuisia vastauksia. Itse ajattelen, että silloin jos on oikeasti hyvässä suhteessa, niin on itsestään selvää ja äärimmäisen tärkeää puhua asioista avoimesti.
Vastaukset 72
Vanhimmat
Varmaan voisin puhua, mutta kaikesta en halua. Esimerkiksi ystävieni yksityisasiat eivät usein miehelleni kuulu. Tai se että harrastanko itsetyydytystä kun mies on työreissulla. Ja monet työasiani eivät myöskään hänelle kuulu. Enkä kovin tarkkaan selosta, miten paljon mihinkin käytän rahaa (paitsi toki yhteisen tilin osalta). Ei minulla siis mitään salaisuuksia ole, mutta kaikesta ei kuulu puhua. Parisuhteeseen kuuluvista asioista täytyy olla avoin. Ja koska osaan itse olla mustasukkainen (mies on luotettava, tämä johtuu lähinnä omasta historiastani), oletan että olemme molemmat äärimmäisen avoimia, joku joku vähänkin lähestyy "sillä" mielellä tms.
Samoin ajatuksin minäkin, varmasti voisin puhua periaatteessa mistä vain mutten tosiaankaan halua. Olen myös hyvin avoin ja kykeen keskustelemaan asiasta kuin asasta, jo ammattinikin vaatii sen mutta kun mieheni on toista sorttia, en hanta ahdista puhumaan , ellei hän halua Toisaalta on asioita, joista haluan puhua vain naisystävieni kanssa.
Meidän ei puolisoni kanssa tarvitse jakaa kaikkia asioita vaan meillä on myös omat juttumme ja pohdintamme. AP kirjoittaa "Itse ajattelen, että silloin jos on oikeasti hyvässä suhteessa, niin on itsestään selvää ja äärimmäisen tärkeää puhua asioista avoimesti."Mikään ei ole itsestään selvää, olipa kuinka hyvä suhde tahansa. Tärkeääon puhua muta yhtä tärkeää on ymmärtää, että me ihmiset olemme erilaisia ja asiat, jotka meistä tuntuvat tarvitsevan analysointia ja pohdintaa, voi toissta tuntua hyvin yksinkertaisilta ja selkeiltä.
Ihan vinkkinä, näin vuosikymmeniä parisuhteessa olleena, kuunteleminen on tärkeämpää kuin puhuminen.
Niin, hieman kuulostaa siltä että asioita olevinaan jaetaan hienosti viinin ja juuston äärellä mutta ei sitten kuitenkaan. ;D Eli, hieman mennään hifistelyllä/valikoimalla mistä asioista puhutaan ja mistä ei. Sitten voidaan kertoa muille ja toisaalta pitää itsekkin puolisonsa kanssa pariskuntana joka tuntee olevinaan toisensa - vaikka niin ei ole, jos aivan kaikista asioista ei oikeasti puhuta.
Parisuhde kun on mielestäni juuri se avoin kenttä missä pitää voida puhua asioista a-sta ö-hön.
Itse haistan myös tuollaisessa ajattelussa hieman pelkoa siitä että mitä jos toisen ajatukset eivät mielyttäkään itseään tai omat toisen. Silloinhan voisi joutua löytämään toisesta jonkin epämiellyttävän puolen.
Enkä oikein tajua mikä on sellainen asia mistä ei voi puhua puolison kanssa mutta naisystävien kanssa voi. Edelleen, puoliso pitäisi olla ihminen jonka kanssa jakaa aivan kaikki asiat.
Ja jos asiat kuten työsasiat, miten käyttää omaa rahaa tai leikkiikö yksinään miehen poissa olessa ovat asioita joista ei voi puhua tai kokee sen asiana mitä voi käsitellä toisen kanssa, on silloin parisuhteessa jotain mätää.
Hetkinen... Monella jo pelkästään vaitiolovelvollisuus estää työasioista kovin tarkat keskustelut. Niin myös minulla ja miehelläni. Parisuhde ei ole syy rikkoa lakia. Ja vaikka voisi enemmänkin puhua, niin varmasti on raja, että paljonko kannattaa työpaikan ulkopuoliselle puhua? Vaikka siis olisi luotettava, niin ei ole syytä.
Ja esim itsetyydytys tai shoppailut eivät mitään salaisuuksia varmaan juuri kellekään ole, mutta miksi niistä pitäisi puhua? En kysele niistä mieheltäkään. Aivan varmasti kerromme, jos siltä tuntuu tai syytä on.
Meillä on yhteistä perhe-elämää takana 17 vuotta. Mieheni on pyyhkinyt jopa ulosteitani kun synnytän, minä olen puristanut finnejä mieheni ahterista, olemme yhdessä käyneet läpi yhden lapsen kohtukuoleman ja hautaan saattamisen, ja yhteisen ystävämme kuoleman, olemme yhteisessä talovelassa, olemme lainanneet toistemme hammasharjaa, hoidamme yhdessä vakavasti sairastunutta anoppiani, olemme jakaneet suurimmat onnen hetket ja pahimmat painajaiset, olemme nähneet toisemme parhaimmillamme ja tyystin pohjalla huonolla hetkellä jne... Emmekä pidä kaikista toistemme näkemyksistä.
Että se siitä viehkosti viinilasin ääressä tuntemisesta...
Jokaisella ihmisellä on kuitenkin yksityisyys. Se pitää ihmisen mieleltä terveenä, ja parisuhteen onnellisena. Rajan jokainen vetää mihin haluaa, mutta jokin raja on syytä olla. Koen että lähinnä kypsymätön teini ajattelisi, että ihmisen oma yksityisyys pitäisi kadottaa suhteen myötä. Jo 4v lapsi hakee yksityisyyttä...
Kiitos MrBolivar. Tätä juuri yritin saada selville, että olenko oikeasti ainoa ihminen maailmassa, jonka mielestä "puolison pitäisi olla ihminen jonka kanssa jakaa aivan kaikki asiat."
On eri asia voida puhua kuin haluta puhua.
Ja on aivan turhaa luetella mitä puolison pitäisi kenellekin olla. Jos se teille MR Bolivat ja kokemaa, on se, että pitäisi jakaa aivan kaikki asiat, olette silloin ongelmissa, jos puolisonne ei noin ajattele.
Komppaan täysin aikaisempia kirjoittajia, jotka ovat sitä mieltä, että jakaa ne asiat mitkä haluaa ja kokee tärkeiksi.
Kovimpas teet tulkintoja ja johtopäätöksiä puuttelisin tiedoin ja luultavasti myös taidoinkin. Tämä siis Mr Bolivarille.
Niin, no - sanotaan näin että jos avioliitoista puolet päättyy avioeroon niin kaipa joissain se vika myös on. Itse olen sitä mieltä että se ihmisten kyvyssä pureutua omaan sisimpäänsä, pohtia asioita ja jakaa niitä sen jälkeen. Suurin osa ihmisistä ei myöskään ole kiinnostunut aidosti tuntemaan edes puolisonsa sisintä. Se miksi näin on kaksi syytä ; siihen ei useimmitenkaan kyetä eikä toisaalta haluta.Sitä kun voi löytää toisesta ihmisestä jotain epämiellyttävää joka natsakaan omiin arvoihin.
Parisuhteet ovat siis pääosin suhteita joihin ajauduttu tai hakeuduttu enemmän tai vähemmän omien päämäärien saavuttamiseksi.
Jos katsot oikeasti vanhoja ihmisiä jotka on ollut yli 50 vuotta yhdessä niin takana on edellä mainitun asian onnistuminen mutta myös kyky tehdä komporomisseja, elää aidosti toisen kanssa.
Ja niin, kovastippa itsekkin teet johto päätöksiä tekstistäni, vajaavaisin tiedoin kokemastani. ;)
Niin, no tämä on mielestäni omalla kohdalla niin iso asia että en ala edes seurustelemaan naisen kanssa jolleii todella halua puhua kaikesta, oma aloitteisesti. Parisuhteen kun tarkoitus syventyä, laajentua vuosien aikana. Ei jämähtää tai puhumattakaan jäädä ns. ulkopuoliseksi toisen ihmisen ajatusmaailmasta.
Muistetaan ensinnäkin lähtöpiste missä kerrot mitenkä miehesi on tuppisuu eikä halua puhua asioista. Kerrot myös mitenkä naisystävien kanssa on parempi puhua tiettyjä juttuja enemmin kuin oman puolison.
Eli sinustako on ok pitää tietyt asiat yksityisinä puolisolta -17 vuotta elämää takana - mutta kuitenkin haluat jakaa ne naisytävien kesken ?
Ja en - en tietenkään sano että lakia pitäisi rikkoa. Tietysti jos ammatti on sellainen, on parempi olla hiljaa.
Ja kyse onkin nyt henkisestä läheisyydestä ja toisen sisimmän tuntemisesta. Se että joutuu kokemaan todella koviakin asioita yhdessä, ei tarkoita myöskään suoranaisesti että olisi henkisesti toisen kanssa lähellä. Joillekkin isot asiat ovat liian kivuliaita kohdattavaksi ja ne painetaan yhteisvoimin alas. Ja enkä nyt sano että teillä olisi suoranaisesti näin toimittu mutta näin jotkut tekevät.
Ja se mikä jättää tunteen hifistelystä viinilasin ja juuston äärellä, on miehesi puhumattoos ja se että puhut enemmin asioita ystävien kanssa kuin miehen.
Edelleen - puoliso pitäisi olla se lähin ja luotettavin ihminen, jolle voi ja kerrotaan kaikkein kipeimmätkin asiat luottamuksellinen. SE on todellista elämänkumppanuutta.
Kuulun muutaman vuoden päästä ryhmään "Jos katsot oikeasti vanhoja ihmisiä jotka on ollut yli 50 vuotta yhdessä niin takana on edellä mainitun asian onnistuminen mutta myös kyky tehdä komporomisseja, elää aidosti toisen kanssa."
Ja voin jälleen kerran todeta, että olemme erittäin tyytyväisiä parisuhteeseemme ja elämäämme yhdessä, vaikkemme koskaan ole olleet kovia keskustelijoita keskenämme. Mieheni on tekijä ja toimija eikä koe tarpeelliseksi puhua ja analysoida asioita, joista ehkä minä voisinkin keskustella syvemminkin (ainakin nuorempana, nyt suhteellistan asioita eri tavalla). En ole koskaan pakottanut miestäni puhumaan enkä olettanut, että minun tapani hoitaa parisuhdetta on oikea.
Viinilasin äärellä (ja juuston) olemme monta kertaa keskustelleet ja se ei ole yhtään hassumpi tapa. En tiedä millainen tilanne on oikeanlainen keskusteluun, sen luultavasti MrBolivar osaa kertoa meille muille.
Koska olen jo sen ikäinen kuin olen, minulla on paljon ystäväpariskuntia, jotka ovat olleet vähintään 30 yhdessä, ja voin myös heidän puolestaan väittää, että MR Bolivarin teesit voivat pitää paikkansa mutteivat ole edellytys toimivaan parisuhteeseen. Ymmärrys ihmisten erilaisuudesta ja sitä kautta parisuhteiden erilaisuudesta, on peruste yli päätään ihmisen käyttäytymisen jonkin tasoiseen ymmärtämiseen.
JOkainen voi olla mitä mieltä tahansa, mutta älkää puhuko pitkien parisuhteiden faktoista ennen kuin itse olette siinä eläneet ja sen kokeneet. Pitkänä parisuhteena pidän vuosikymmenien yhdessäoloa.
Minulla on myös valtavasti asioita, joista puhun vain miehelleni, enkä koskaan ystävilleni. Mielestäni tietenkin on oikein valita itse, mitä kenellekin puhuu, kun ei ketään ole loukannut, luottamusta pettänyt tms.
Mieheni on se, jolle jaan kipeitä tuntojani, jos koen että jollekin haluan niitä jakaa. Toisinaan on ollut minulle toimivin tapa ne hankalimmat asiat käydä ihan itsekseni.;) Jälkikäteen sitten huomaa, että oliskin ollut turhaa muita vaivata.
Ystävien kanssa voi puhua esimerkiksi juuri naisia kiinnostavista asioista. Paha aika kuukaudesta, selluliitti, "huono äiti" fiilikset, kropan ikääntyminen, tai vaikka vaatevalinnat yms. Avoimuus ystävien kesken on hienoa, koska löytyy vertaustukea. Keneltäkään mieheltä ei voisi samaa löytyä, vaikka kuinka välittäisi.
Olen erittäin läheinen mieheni kanssa. En voisi olla läheisempi, en osaa kuvitella. Siihen on päästy alusta saakka sillä, että eletään oikeaa ja aitoa elämää. Ei käytetä aikaa turhuuksiin, kuten merkityksettömien asioiden jauhamiseen. Erimielisyyksiä on joskus maailman varrella tullut, ja ne on hyvin selvitetty. Olemme molemmat niin rauhaa rakastavia.
Joskus 17-24 kesäisenä elin useamman vuoden liitossa, joka oli aika ahdistava. Kaikesta piti puhua, kaikesta kysyttiin jne. Tuli tunne lähinnä että on koko ajan epäilyksen alla. En koe normaaliksi sitä, jos ihmisen yksityisyyteen tunkeudutaan. Rakastavassa parisuhteessa sellaista ei tapahdu. Luottamusta, läheisyyttä ja uskoa hyvään on ilman että sitä tunnuttais testaavan riipivillä tuntien keskusteluilla, joissa sanavalinnat vaikuttaa enemmän kuin todellinen totuus.
Niin,noh.. Ilmeisestikkään ei päästä samalle tasolle tässä ajatuksessa missä haen yhteen kuuluvuuden tunteen syntyvän syvällisistä keskusteluista ja toisen sisimmän tuntemisesta.
Itse jos olisin sinä, joka olisi halunnut pilkkoa ajatuksia ja elämää toisen kanssa pienimiksi atomeiksi ja toinen ei kykenisi siihen - en olisi voinut jäädä suhteeseen.Mutta, hienoa jos osaat suhteuttaa asioita ja koet suhteen omaksesi.
Tuosta on kuitenkin sanottava että vuosikymmenienkään suhde ei toisaalta ole mikään tae onnesta; Omat vanhemmat lähemmäs 30 vuotta yhdessä kunnes erosivat koska isäni oli narsisti ja alkoholisti. Eron tullessa kaikki sukulaiset yms. olivat asiasta ihmeisssään koska asiat näyttivät hyvältä ulospäin. Mitä tällä haen - ihmiset voivat olla joskus yhdessä siitäkin huolimatta että elämä on ahdistavaa toisen kanssa. Ensin ollaan yhdessä perheen takia ja lopulta pelätään vanhuutta tai yksin jäämistä.
Ja en - en kerro mitenkä ihmisten tulisi elää. Kerron ja kommentoin vain omasta näkökulmastani asioita.
Iso näkemysero: sinun mielestä läheisyys parisuhteeseen tulee puhumalla. Meidän monien muiden mielestä se tulee elämällä.
Niiin, siis tottakaii yhdessä eletty elämä sitoo aina ihmisiä yhteen. Jokainen koettu asia, niin ilot kuin surutkin tottakaii sitoo ihmisiä toisiinsa. Ja tottakaii jokainen ero koskee ja sattuu koska elämää on koettu yhdessä. Tätä en kiistä missään nimessä.
Mutta, se mitä itse koitan vääntää rautalangasta on parisuhteen syvempi ulottovuus. Se missä molemmat osaa oikeasti ajatella elämää syvemmin, pohtia ja keskustella asioista. Se missä molemmat haluavat jakaa sisimmäisyytensä. Se missä rikkoutuu molemmilla "minä " raja on elämästä tulee myös syvällisellä tasolla yhteinen - ME .
Ja menee itseni toistamiseksi, mutta tämä on se syy miksi monet parisuhteet päättyvät eroon. Ihmiset eivät oikeasti elää yhdessä vaan monelle se on rakenteeltaan alku huumaa, yhteen muuttamista, parisuhteen vakiintumista ja nuoremmilla lasten saantia. Parisuhteen kehitys jää siihen saamatta sen suurempaa ulottuvuutta ja kehitystä.
Parisuhteet siis perustuvat nykyään harvoin oikeasti rakkaudelle, kumpanuudelle, toisen tuntemiselle ja elämän myötä tulevalle syvälliselle tuntemiselle. Monissa parisuhteissa ei osata kommunikoida edes niinkin arkipäiväisiä asioita kuten haluaako kummatkin lapsia vai ei. Taikka mitä oikeasti haluaa elämältään. Tältä pohjalta kun tietysti asiaa katsoo niin oma ajatukseni tietysti aivan hepreaa.
Mihin perustat nämä äitteesi "toisten ihmisten" väärille motiiveille parisuhteeseen?
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tarkoitat "Se missä molemmat osaa oikeasti ajatella elämää syvemmin, pohtia ja keskustella asioista" lauseellasi. Mitä syvemmin ajattelu loppujen lopuksi on? Sitäkö, että asiaa vatvotaan yhä uudelleen ja uudelleen keinotekoisesti pitkittäen, vai sitä että asiaa käännellään ja väännellään antaen asialle merkityksiä, jota todellisuudessa ei ole. Filosofiset keskustelut ovat hyvin usein tekotaiteellista tai -tieteellistä hölyn pölyä ja siksei niitä varmaankaan käydä monessakaan parisuhteessa, mitä lisäarvoa niillä muka olisi?
Toisen tunteminen ei edellytä syväluotaamista toisen sisimpään, koska sellaista toimintoa ei edes oikeasti ole olemassakaan; joku vain haluaa kuvata jotain noin. Toisen tunteminen edellyttää yhdessä olemista, arjen jakamista, tavallista keskustelua ja olemista, toisen kunnioittamista ja ennen kaikkea molempien oikeutta olla omana itsenään.
Miksi ihmeessä kuvittelet, että iso osa eroista johtuisi moisesta ongelmasta? En pysty ymmärtämään, miten perustelet tällaisen väitteen. Eihän suurin osa ihmisistä tee tuollaisesta ongelmaa... Osa eroista voi toki johtua siitä, että sinun kaltainen ihminen ahdistaa toista osapuolta, ja lopulta nostaa kytkintä.;)
Esimerkiksi ystävistäni jotka ovat eroja kokeneet, yksikään ei ole sanonut, että olisi pitänyt olla enemmän syväluotaavia keskusteluja yms. Päin vastoin, yksikin erosi pääasiassa juuri siksi, koska elämä oli jatkuvaa asioiden jauhamista. Keskustelua keskustelun perään, mikä ei johda yhtään mihinkään. Heille pariterapiassakin annettiin ohjeeksi, että keskustelkaa vähän vähemmän, mutta toinen osapuoli ei pystynyt.
Minä en myöskään ymmärrä sitä, miksi minuudesta pitäisi luopua, vaikka onkin ME. Ei minun olemassaoloni lakkaa koskaan, vaikka meillä on erityisen vahva me-henki ja me-identiteetti.
Toisen syvällinen tunteminen tulee arjen tekemisestä, todellisuudesta, elämästä. Ei toista voi tuntea keskustelujen kautta, koskaan. Ei edes itseään voi tuntea pelkän ajattelun kautta. Keskustelut ovat AINA kuitenkin vain raapaisu ja pintaa, tai sitten jotain ideaalia jota ei oikeasti ole. Vasta oikeasti eläminen ja asioiden kohtaaminen kertoo siitä, millaisia ihmisiä olemme, mitä arvoja nostamme tärkeiksi jne. Esimerkiksi on täysin turhaa keskustella lasten kasvatusperiaatteista vuoden ajan joka ilta ennen lasten hankintaa, jos kuitenkin tositilanteessa me ihmiset toimimme toisin. Ja voi kuinka nekin periaatteet muuttuvat vuosien varrella. Keskustelut ovat vain keskusteluja. Niiden varaan ei parisuhdetta kannata rakentaa. Tietenkin niillä on oma arvonsa, mutta hyvin pieni verrattuna kaikkeen muuhun suhteessa.
Jep! Samaa mieltä!
Niiin, noh.. sinulle lienee turha kauheasti alkaa tästä selittämään mutta jos sanon ihan näin pintapuolisesti että ihminen on täynnä tunne kerroksia, tiedostettuja ja tiedostamattomia. Osa nousee myöhemmin pintaan ja osa ei koskaan.Pelkästään lapsuudessa saadut asenteet, ajatukset, sanalliset ja sanattomat viesti muokaavat ihmistä erittäin paljon. Nämä vaikuttavat erittäin paljon ensinnäkin omaan elämääsi ja asenteihisi mutta myös tietysti parisuhteeseen. Se mitä itse tuolla on tämän puolen tuntemista mutta myös kykyä ajatella, pohtia ja puhua esim. mitä ajattelee parisuhteesta, mihin se perustuu ? Miksi näin ?
Kyse ei ole mistään tyhjästä asian tekemistä vaan joskus ihan oikeasti vaikeitakin sisimäisyyden asioita joita on kipeääkin käydä lävitse.
Mutta, sinulle tämmöistä on turha tämän enempää selittää kun et edes tunnista itsessäsi. Ota vaikka pari kaljaa - sillähän se elämä helpottaa.! ;)
Niin, eli sinäkö sitten uskot että eroja syntyisi vähemmän jos ihmiset puhuisivat vähemmän ? Itse voisin väittää että vaikka parisuhde ei omaisikaan mitään syvällisyyttä, olisi syytä puhua enemmän! Ihmisellä kun on taipumus käsittää asioita omalla tavalla, syystä tai toisesta. Tällöin syntyy väärin käsityksiä ja ymmäryksiä joka heikentää kommunikaatiota. Lopulta toinen voi kokea että on huijattu yms. vaikka todellisuudessa on kyse ollut kommunikaatio ongelmasta. Silloin nämä Ihmiset eivät aluperinkään kuuluneet yhteen.
Jos taas suhde hajoaa siksi että toinen puhuu liikaa on suhteessa aluperinkin ollut ongelma; Joko puhuja haluaa pitää päänsä eikä osaa kuunnella toista osapuolta sekä ottaa huomioon jolloin toinen luonnollisesti kyllästyy. Taiii, ihmiset ovat liian erillaisia; toinen haluaa puhua asioista ja toinen haluaa pysyä iltalehden otsikoissa.
Toki arki on myös yksi osa alue jonka kautta toiseen tutustuu mutta ihmisellä paljon ajatuksia, kokemuksia, tuntemuksia joiden kautta voi toisen ihmisen tuntea paljon paremmin.
Se että ihminen ei voi tuntea itseään koskaan ajattelun kautta paremmin.. on noh.. sanotaan höpö-höpöä! Tietysti tilanteet ja kokemukset muovaavat ihmistä mutta esim. oman lapsuuden kokemukset ovat ihmiselle erittäin merkittävä päätekijä, minkälainen sinusta tulee. Näiden kokemusten kohtaaminen on erittäin hyvää, kasvattavaa ja syventävää - erittäin iso itsensä tuntemista.
Ja jos joku pariskunta puhuu vuoden verran lapsen kasvatuksesta joka ilta ja toimivat radikaalisti eritavalla, ei tällöin kummallakaan ole ollut todellista näkemystä tai ajatusta miten tai miksi ajattelee näin.
Tämä tulee taas kerran itsensä tuntemisen ja omien näkemysten kehittymisen kautta.
Tietysti lapsi antaa todellisuuden perpektiivin joka syventää omaa ajatusta tai jopa muuntaa johonkin suuntaan MUTTA ei järkytä radikaalisti yhteistä näkemystä lapsen kasvatuksesta.
Voi hyvänen aika... Tämä vastaus vahvisti kovasti sitä käsitystäni, että joko olet vielä aika nuori, tai jäänyt henkisesti nuoruuden idealismin tasolle henkisesti. Arvioin että olet 29v? Juuri ja juuri "kypsä" aikuinen, ja vielä kaukana todellisuuteen heräämisestä. Konkreettinen elämä puuttuu. Hieman vielä sinulla on kasvunvaraa, henkisesti. En tarkoita pahalla. Et ole vielä valmis ymmärtämään. Rehellisesti sanoen minäkin ajattelin nuorempana vähän kuin sinä. Onneksi en enää. Nyt voin sanoa olevani aidosti onnellinen.:)
Ihan kiva korttihan tuo on pelata.. jos ei ole muutakaan. ;)
haha MrBolivar mä alan luulla että meidät on luotu toisillemme, jätetään nämä muut tänne kiistelemään keskenään :D
Jossain vaiheessa meille muille varmasti vain tulee fiilis, että sinä et pysty ymmärtämään, joten keskustelun jatkaminen on turhaa. (Tämäkin muuten pätee myös parisuhteissa. Täytyy olla kyky lopettaa turhat keskustelut, koska niistä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Elämä jatkuu keskustelujen ulkopuolellakin.)
Sinä voit joko ottaa asiasta opiksesi, ja pohtia että olisiko tässä asiassa ja näkemyksessä perää, tai sitten voit lakaista tilanteen pokkana maton alle, ja jatkaa naivilla tielläsi, ilman itsekritiikkiä omaa näkökulmaasi kohtaan. Sinun tielläsi luultavimmin pitkässä elämän virrassa et tule aidosti onnellista parishdetta löytämään. Sinua vastaan väittäneet kun kuitenkin tuntuvat täällä pääasiassa olevan niitä, joilla on hyvinvoiva ja onnellinen varsin pitkä parisuhde. Sen sijaan mahdollisesti sinä ja ainakin aloittaja kipuilette, koska ette pitkää ja hyvää suhdetta ole löytäneet. Niin... Mutta suhtaudu asiaan kuten kykenet. Tsemppiä ja hyvää jatkoa.:)
Niiin, no kyse ei ole siitä ettenkö osaa lopettaa vaan enemmänkin ihmettelyä siitä ovatko ihmiset ihan oikeasti näin hukassa itseltään.
Erittäin surullista on huomata että minä ja ap ollaan ainoat jotka kykenee tälläiseen ajatteluun.
Se että 100 ihmistä väittää jotain ei tarkoita että 1 erimieltä oleva on se väärässä oleva.
Ja voin sanoa että olen kriittinen itseni suhteen ja aika ajoin mietin näenkö asioita oikein. Enemminkin näen tämän riskin olevan jollain muulla.. ja onnellinen parisuhde, miten kuka sen nyt luokittelee.. ;)
Mutta, nyt lopetan ;D
parempi varmasti niiin... tosin eihän niillä ole enää kenen kanssa kiistellä :D
Tässä on kyse siitä, että haluat kumppanin puhuvan ja käsittelevä asioita samalla tavalla kuin sinä. Kukaan ei nimittäin puhu kaikesta. Mitään objektiivista kaavaa sille mitä "kaikesta puhuminen" tarkoittaa ei ole ja toisille asia tarkoittaa ihan toista kuin toisille.
Otetaan ääriesimerkiksi Auschwitzin vangeista. Osa on pyrkinyt elämään mahdollisimman normaalia elämään ja kantamaan taakkaa sisällään, ehkä purkamalla oloaan kirjoittamalla, musiikilla tai lukemalla. Osa on menetti elämänhallintansa, vaikka selvisikin. Osa jostakin siitä väliltä. Pystytkö tästä sanomaan, mikä on "oikea" tapa käsitellä asiaa? Onko kumppanilla oikeus määrittää oikea tapa puhua?
Kannattaisiko miettiä, että ihmisten erilaisesta tavasta käsitellä asioita voi oppia vai onko oma tapasi ainut oikea?
Mitä rakentavaa voi oppia kumppanilta joka ei halua kuunnella sinua ja toisaalta ei halua kertoa omia ajatuksiaan mistään? Miten sellainen suhde voi oikeasti kehittyä ja kasvaa mihinkään vaikka muuten menisikin ihan hyvin.
"Kehittyä ja kasvaa"? Ehkä kehittymättömien ja keskenkasvuisten ihmisten liitot eivät voi ... Ihmisten pitää ensin ...
Harva parikymppinen on kypsä ja valmis ihminen aloittaessan parisuhteen. Eikö silloin ole juuri tärkeää, että parisuhteen aikana kasvetaan ja kehitytään yhdessä (ja erikseen) ihmisinä?
Olisi. Mutta ei ole. Ihmiset kasvavat yleisimmin ihan eri suuntiin.
Niin minunkin mieheni oli hiljainen ja mietteliäs poika kun aloitimme yhteisen taipaleemme, ja minä vähän ihmeissäni, koska olin tottunut puhumaan kaikesta kotona - myös isoveljieni kanssa.
Äitini sitten lausahti kerran viisaasti, että "anna miehelle aikaa tottua uuteen keskusteluympäristöön", ja se olikin totta.
Parin vuoden päästä mies puhui jo aivan eri tavalla luontevasti ja kymmenien vuosien saatossa meistä on tullut toistemme parhaat kaverit ja me puhumme nykyään ihan mistä vaan koska vaan missä vaan, keskustelemme, kinaamme ja väittelemmekin.
En koskaan syyllistänyt nuortamiestä siitä, ettei hän "avautunut" heti mistä vaan asiasta, minä vain puhuin ulos omia ajatuksiani ja heitin sitten kysymyksen hänelle, mutta annoin aikaa vastaamiseen - joka venyi usein seuraavaan päivääkin saakka - ja se oli oikea ratkaisu. Hän ei kokenut olevansa kummallinen tai huonompi, vaan ymmärretty.
Ja koska rohkeus usein myös palkittiin - kun meikäläinen innostui kehumaan hänen mielipiteitään jotka olivatkin monesti todella oivaltavia ja luovia - miehestä kasvoi pikku hiljaa todella antoisa keskustelukumppani.
Paras kannustin on aina positiivinen palaute. Se tuntuu hyvältä, se kannustaa jatkamaan samalla linjalla. Positiivinen ilmapiiri tekee rakastamisestakin helpompaa.
Komppaan! Positiivisuus olis monille opettelemisen arvoinen asenne jo sinällään.
Liika positiivisuusajattelun viljely luo masentuneita, uuden suuntauksen mukaan...
No totta hemmetissä! Osa ihmisistähän käsittää ja ymmärtää tahallaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat väärin. Johtunee siitä masistaipumuksesta josta ei edes tahdota päästä eroon. Tai melankolisesta mentaliteetista tai alavireisestä ajatusmaailmasta tai virikkeettömästä mielen maisemasta tai ...
Mikä sinä olet päättämään, millä tavoin ja kuinka paljon kumppanisi haluaa avautua? Vaikuttaa ihan siltä, kuin pitäisit vähemmän avautuvia jollain tavalla huonompina? Näinhän ei missään nimessä ole. Moni kokee liikaa avautumisen huonona käytöksenäkin. Ja se että ei kaikesta puhu, ei tarkoita sitä, että olisi epäluotettava tms. Ei todellakaan!
Jos sinulla on noin kyltymätön tarve tentata ihmistä, niin onko sinulla jotakin ongelmia luottaa ihmisiin? Anna nyt toisen olla rauhassa! Itse valitsee mistä puhuu ja paljonko puhuu. Et voi etkä saa toista muuttaa. Jos et tätä ymmärrä, et pysty parisuhteeseen.
Aika kärkevästi kommentoit, mutta juuri sitä yritän tässä selvittää, että ehkä en pysty parisuhteeseen juuri tämän henkilön kanssa. Ja ei minulla ei ole "tarve tentata ihmisiä" vaan haluan keskustelukumppanin, ehkä se on sinulle vaike käsite.
En kai kerro, jokaisella pitää olla henk. kohtaisia asioita joita ei kukaan muu tiedä. Mitä naiseni sanois jos tietäis että...
Jätän kertomatta kaiken sellaisen, mikä ei ole rakentavaa, hyödyllistä kumppanille. Miksi pitäisi sanoa mitään sellaista, mikä ei hyödytä ketään? En tarkoita asioita, jotka ovat "kiellettyjä", vaan asioita joiden tiedolla toinen ei tee mitään.
Mitä maksan meikeistä. Kuinka paljon vietin aikaa töissä laiskotellen tilaisuuden tullen. Mitä ystäväni parisuhteeseen kuuluu, kun ovat liian väsyneitä. Toinen ystäväni, sinkku, päätyi harrastamaan seksiä ensimmäisillä treffeillä. Onko minulla peräpukama juuri nyt... Äitini haukkui poliitikkoa, jota puoliso ihailee. Lupauduin tekemään lasten myyjäisiin ison läjän pullia (ja puoliso on reissussa kun on aika leipoa). Siskoni kärsii taas pissatulehduksesta, kolmeas kerta tänä vuonna. Katsoin eilen illalla pornoa, jossa yhdellä naisella oli neljä miestä. Naapurin karhukirje oli meidän postilaatikossa. Ostin miehelle jo joululahjan ja piilotin sen. Miehen joululahja maksoi liikaa. Hermostuin normaalia enemmän tyttärelle kun hän kiukutteli ruokapöydässä. Unohdin illalla pyykit koneeseen, niin piti pestä ne uudelleen. Sain lyhennettyä opintolainaa paljon normaalia enemmän.
Näitä nyt esimerkiksi en ole tällä viikolla maininnut. Jos tämän listan nyt vaikka puolisolle lähettäisin, niin hän tuskin tuumaisi yhtään mitään. Mutta en näe mitään syytä, miksi näistä hänellä pitäisi olla tieto. (Saattaisi kysyä, että haittaako peräpukama peppupanoa. =D )
Kyllä pystyy kumppani kertoi ihan itse kun kävi salapanonsa luona. Kun kysyin syytä niin halusi kokeilla muutakin kun me ollaan oltu nuoresta asti yhdessä eikä kokemusta muista naisista. Olkoot sitten kokeilun halua arjen harmauteen. Puhumme kyllä rohkeasti ja kaikki se on pitkän suhteen pohja. Kaiken voi kertoa kun tuntee hyvin kumppanin. Kaikesta kannattaa puhua ja rehellisesti silloin voi suhde olla hyvä. Toki ongelmiakin tulee ja juuri nämä kun käydään keskustellen läpi niin suhde pelastuu. Enhän toki tiedä kertooko ihan kaiken mutta mitä sitä murehtimaan kun kuitenkin haluaa minut pitää kumppanina. Ja kertoa jopa ne mustimmat jutut mitä elämässä kohtaa. Sillä sitä selvitään ja yhdessä sovitaan mille aletaan ja mitä jätetään.
Kyllä pystyn ja mun kumppanikin pystyy puhumaan mulle kaikesta mistä haluaa puhua.
Aivan! "Kaikesta mistä haluaa puhua". Tämä on juurikin se hyvän suhteen salaisuus. Toista ei saa pakottaa puhumaan. Molemmat pystyvät puhumaan kaikesta, mistä itse haluavat puhua.
Eli tarkoittaako tämä samaa kuin että vaikeista aiheista ei saa keskustella? Että toinen hermostuu jos haluat puhua jostain mistä toinen ei halua? Jos kumppanisi haluaa puhua jostain mistä sinä et, niin miten toimit?
Jos kumppani haluaa puhua jostakin mistä sinä et, käydään rauhallinen lyhyt perusteltu keskustelu siitä, miksi toinen haluaa puhua ja toinen ei. Ehkä molemmat ymmärtävät sen jälkeen toisiaan. Joko sitten puhutaan tai ei.
Ja jos kyse on asiasta, joka vaikuttaa parisuhteeseen, on painavat perustelut siitä puhua. (Esim täytyy pystyä puhumaan siitä, haluaako mennä joskus naimisiin.) Jos toinen ei puhu, on ongelma. Vastauksia ei tartte siis aina tietää, mutta puhua pitää.
Jos aihe ei kuulu parisuhteeseen, on asiatonta vaatia keskustelua, jos molemmat eivät halua.( Esim. Paljonko sulla on ollut seksikumppaneita aiemmin? Tms.) Jos toinen silti vaatii puhumaan, käyttäytyy hän huonosti.
Niin sinä luulet.
Kiitos vastauksista! En uskaltanut odottaakaan näin montaa!
Tosiaan aloituksen taustalla on se, että koska itse olen introvertti ja en halua henkilökohtaisia asioita kertoa puolitutuille tai työkavereille niin ainoaksi syvälliseksi keskustelukumppaniksi jää luonnollisesti vain kumppani ja lähimmät sukulaiset.
Mies on siis täysin tuppisuu, mutta hänellä on paljon kavereita, joille varmastikin (toivottavasti) puhuu edes joskus. Lähinnä pohdiskelen että olenko valmis viettämään loppuelämääni henkilön kanssa joka ei halua avautua juuri minulle mistään.
Mielestäni jotta parisuhteessa uskaltautuisin puhumaan isoista asioista niin täytyisi aloittaa niistä pienistä.
Ja en nyt todellakaan tarkoita tällä sitä että pitäisi kertoa mitään salassapitosopimuksenalaisia työasioita tai sitä minkälainen kakka aamulla tuli :) Lähinnä vaan molemminpuolista yleistä kiinnostusta keskustella asioista siten että ei tunne tarvetta salailla mitään esim. että pelkää toisen reaktiota.
MrBolivarin kanssa olen samaa mieltä siitä, että kaikista asioista joista voi puhua parhaalle ystävälle pitäisi myös pystyä puhumaan kumppanille, mitä järkeä pitkässä parisuhteessa muuten on?
Asian voi kääntää niinkin, että mitä sitten tekee ystävillä? On asioita joista puhun vain miehelleni, ja asioita joista puhun vain ystäville. Kenellekään en puhu kaikkea.
Eihän se että pystyy puhumaan kumppanille kaikesta sulje pois sitä, etteikö voi olla ystäviä! Tottakai on tärkeää että ympärillä on erilaisia ihmisiä ja näkökulmia asioihin. Mutta mielestäni kaikki asiat mitkä voi kertoa ystävälle pitää pystyä kertomaan myös kumppanille.
Miksi ihmeessä? Olet niin hakoteillä. Minä ainakin haluan arvostaa puolisoni oikeutta valita, kenelle katsoo aiheelliseksi puhua mistäkin asiasta. Tiedän että varmasti eniten puhuu minulle, kun muutenkin aika vähän mistään avautuu. Mutta jos jonkin asian kokee vaikka miesten asiaksi tms, niin siitä vain. Ei ole minulta tai rakastavalta suhteeltamme pois.
Onko sinulla itsetunto-ongelmia? Tai kenties jopa lievää läheisriippuvaisuutta? Mieti rauhassa, ei ollut tarkoitettu provosoivaksi kommentiksi, vaan oikeasti pohdi omaa ajatustasi.
Niin sehän tässä koko ketjun ideana on, pohtia niitä omia tunteita ja ajatuksia. Kaikki ihmiset eivät ole ajatusmaailmaltaan samanlaisia ja se on tässä jo todettu, että erilainen tapa kommunikoida saattaa aiheuttaa suhteessa ongelmia.
Kuten täällä on myös keskusteltu niin "voida puhua kaikesta" tarkoittaa hyvin erilaisia asioita eri ihmisille. Minulle se tarkoittaa sitä, että voi keskustella ilman että tarvitsee pelätä toisen reaktiota, tai että toinen ei vähättele tunteitani vaan on valmis kuuntelemaan ja saman tulee päteä toisinkin päin. Täällä keskustelussa ihmiset ovat takertuneet hyvin pieniin asioihin, kun tarkoituksenani oli saada esille suurempia linjoja, niitä parisuhteen kommunikaation kulmakiviä.
Ihmiset myös ovat parisuhteessa hyvin erilaisin motiivein, toisille riittää vähempi kuin toisille. On naisia joita ei miehen elämä jaksa kiinnostaa, tärkeämpää on saada ne lapset ja kaunis koti. On miehiä joille riittää että kotona on nainen joka laittaa ruokaa ja antaa läheisyyttä. Sitten on ihmisiä jotka hakevat parisuhteelta sitä että löytävät parhaan ystävän jonka kanssa viettää loppuelämän.
Loppupeleissä en kuitenkaan voi tinkiä niistä omista arvoistani. Muut voivat tehdä omissa suhteissaan ihan niinkuin parhaaksi näkevät.
Ilmeisesti haluat puhua melko usein joistakin kipeistä tai vaikeasti muutettavista asioista. Nämä jutut vaativat monilla kypsyäkseen aikaa, vaikka olisi tietysti kivaa jos kaikki tapahtuisi heti. Luultavasti jos kumppanisi haluaisi puhu sinulle vaikeista tai persoonaasi/käytöstäsi koskevista asioista, myös hermostuisit.
Kannattaa myös miettiä, että jos dumppaat hänet, seuraava mies saattaa paljastua aikojen saatossa (johon voi mennä vuosia) naisenhakkaajaksi/personaalisuushäiriöiseksi. Jos siis tämä on todella ainut ongelma.
Kyllä, haluaisin puhua monista asioista, myös niistä vaikeista. En koko aikaa tietenkään, vaan silloin kun siltä tuntuu.
Ja kuten yllä kerroin, niin haluaisin että asioista voisi keskustella ilman että tarvitsee pelätä toisen tunteita. Se ei tarkoita sitä, etteikö keskustelun kuuluisi herättää mitään tunteita, vaan sitä että niistä voidaan puhua avoimesti. Jos kumppanini pelkää reaktiotani johonkin, eikä sen takia halua keskustella, niin haluaisin sen myös tietää, jotta voisin jotakin oppia ja kasvaa tai edes ymmärtää.
Pystyn puhumaan mieheni kanssa ihan mistä vaan, ja tarkoitan tällä sitä, että ei ole olemassa mitään sellaisia aiheita, joita pitäisi ehdottomasti hänen kanssaan vältellä. Tai että en pystyisi saamaan sanaakaan suustani, jos hän alkaisi jostain tietystä aiheesta kysyä tai puhua minulle.
Mutta. Jos alkaisin puhua hänelle vaikkapa kirjoneuleen mallista ja kyselisin hänen mielipidettään eri malleista ja tahtoisin hänen keskustelevan kanssani noin yleisestikin erilaisista neulemalleista ja lankojen laaduista ja sopivuudesta, niin eiköhän tämä mister Bolivarkin aika pian olisi eri mieltä siitä, että jokaisesta asiasta pitää voida puhua. Olen nimittäin sitä mieltä, että minun miehelleni tämä keskustelunaihe olisi täysin ylivoimainen. Onko siis meidän keskinäisessä suhteessamme jotain mätää? Niin, kyllähän tuostakin puhua VOI, mutta aika yksipuolista puhumista se olisi ja miehelle äärimmäisen rasittavaa. Yhtä rasittavaa, kuin minulle yrittää keskustella hänen kanssaan laakereista, muttereista ja telan vaihdoista.
Kaikesta huolimatta olemme mieheni kanssa aivan takuulla toistemme parhaat ystävät, sen lisäksi että olemme puolisot ja rakastavaiset.
Tämä Bolivari oli sitä mieltä, että jos ei pysty käsittelemään puolisonsa kanssa vaikkapa itsetyydytystä, niin liitossa on jotain mätää. No, varmasti tätäkin tarvittaessa voisi käsitellä, mutta itse asiassa kumpikaan ei ikinä ole siihen tuntenut tarvetta. Väkisin ei tuostakaan kiinnostaisi jutun aihetta vääntää.
Pystyn siis puhumaan mistä tahansa, jos on tarvis ja aiheellista, mutta kaikkia asioita ei ole aiheellista ruotia.
Miettikääs vain ihmiset, eri ystävienkin kanssa saatetaan puhua eri aiheista. Jonkun kanssa voi puhua vähän syvällisimmistäkin asioista, joku toinen taas ei selvästikään kiinnostu moisista, joten hänen kanssaan siitä ei kannata jutunjuurta yrittää.
Hyvä kirjoitus. Ajattelen samalla tavalla.
Näköjään tästä kommentista pystyy päättelemään koko rimpsun tärkeimmät kirjoitukset. Mutta täysin samaa mieltä vastakkaiselta puolelta kuin viktoriann on kirjoittanut.
Minulle ei ole vaikea puhua naiselleni seksistä, tunteista tai vaikka kutomisestakaan. Kaikkeen minulla ei ole tietoutta, mutta osaan myös sen sitten myöntää ja sanoa vaikka, että nyt rakas noi lankojen värit ja hintalaatusuhteet kimpoaa tuosta hilseen yläpuolelta ohi.
Tosin, tarkennan sen verran, että ei kannata olettaa, että toista ei kiinnosta ja että ei tiedä jostain mitään. Minun nainen tietää esimerkiksi jääkiekosta ja joukkuelajeista aikapaljon ja on täydellisen mukava käydä keskusteluita myös niistä. Jonkun ottelun katsominen yhdessä on parasta, kun voi oman rakkaan kanssa tauoilla speguloida peliä. :)
Piiitkä liitto on opettanut, että kaikesta ei kannata puhua. Eikä kaikesta edes tarvitse. On asioita jotka ovat vain minun eikä niiden avaaminen tee häntä onnelliseksi. Eikä tämä sitten tarkoita että valehtelisin tai pimittäisin jotain, joten ei kandee tukehtua vaahtoonsa.
Minua kiinnostaa vielä avata tätä, eli minkälaiset asiat ovat sellaisia joista ei mielestäsi kannata puhua? Ovatko ne asioita jotka pidät kokonaan itselläsi, vai kerrotko ne jollekin toiselle?
Totta kai kerron joitain juttuja esim. siskolle, ystävättärelle, työkaverille ... Mutta on myös asioita joita en 'avaa' kenellekään. Yritin joskus nuorena ja 'sini'silmäisenä, tulin loukatuksi ja opin, että omin itseni on paras pitää piilossa, lähimmäiset eivät kestä kuulla siitä.
Sitten kun olin jo aviossa ja olin ollut jossain illanvietossa ilman siippaa ja kerroin illan tapahtumista seuraavana päivänä, niin hän kielsi rumalla tavalla puhumasta. Silloin en tiennyt mitä tiedän nyt: hän ei kestänyt juttuja joita luuli 'pahojen' tekojen peittelyksi. Loukkaannuin taas ja pistin suun supukkahan.
Ei kannata mainita, jos kumppani epäonnistuu jossakin, tai muutoinkin turha arvostelu on typerää. (Esimerkiksi jos puoliso sattuu lihomaan 10 kiloa, niin on parempi olla sanomatta, ettei hän ole enää yhtä seksikäs.)
Jos joku muu tuumaa jotain mälsää jostain asiasta, niin ei kannata kumppanille sanoa. Esimerkiksi jos tyttö sanoo että rakastaa äitiä enemmän kuin isää, niin tuskin kannattaa isukille asiaa toistaa. (Jos syytä on, niin ystävättären kanssa asiaa voi käsitellä.)
Jos kumppani jonkun kerran esim. kutsuu vieraita epäsopivaan aikaan, niin aiheesta ei ehkä kannata mainita, jos ei ole toistuva tapa. Menee vaan vierailu huonossa tunnelmassa. Tämä näin esimerkkinä siitä, että hetkellisen kiukun purkaminen kumppaniin ei ole järkevää. Asiat tasottuvat hetken päästä, elämä jatkuu.
Jos tulee fantasioitua yksityisiä asioita, niin ne eivät kuulu kenellekään. Esimerkiksi jos nainen haaveilee fantasiatasolla seksistä kuuden miehen kanssa yhtäaikaa, niin se aiheuttaisi luultavasti miehelle vain mälsän fiiliksen. Ja koska nainen ei sitä koskaan aio toteuttaa, se kannattaa pitää omana tietona. Sama toisin päin.
Tämä lista jatkuu, elämän varrella. Ei tietenkään kaikesta kannata kumppanille puhua. Se ei olisi kenenkään etu. Monet keskustelut antavat elämästä täysin väärän kuvan. Ihmiset ylitulkitsevat aloitettuja keskusteluja ja tekevät niistä vääriä päätelmiä. Siksi kannattaa keskittyä enemmän elämään fiksusti. Keskustelut silloin kun on syytä.
Kiitos, nämä on hyviä esimerkkejä ja olen samaa mieltä siitä että toista on turha loukata joillakin asioilla ja varsinkaan tahallaan.
Siinä vaiheessa kuitenkin jos joku asia alkaa häiritä niin paljon että se alkaa vaikuttaa omaan käyttäytymiseen, esim. puoliso lihoo 10kg -> en pidä häntä enää seksikkäänä -> seksin määrä vähenee oleellisesti. Niin silloin kyllä koen että asiasta tulisi pystyä puhumaan, ei tietenkään niin että suoraan tokaisee toisen olevan oksettava ihrakasa :)
Ei se hyödytä mitään jos käytät sanoja hienosti kiertämällä ja ajattelet päässäsi kuitenkin "oksettavaa ihrakasaa". Sen kuulee / se kuultaa läpi jos kuulija on vähänkään kartalla - sinusta.
Olemme olleet yhdessä vajaat pari vuotta. Pitkä edellinen liitto kariutui mm. kommunikointivaikeuksiin. Päätin siis uuteen suhteeseen ryhtyessäni, että on äärimmäisen tärkeää puhua reilusti ja suoraan kaikesta mitä mieleen juolahtaa, toki kunnioittavasti ja asiallisesti kaikissa tapauksissa.
Mutta mutta.. uusi kumppani ei kestä kuulla kaikkia ajatuksiani, vaan vetää herneen nenään tämän tästä. Pari viikko saattaa mennä ilman erimielisyyksiä, kun maltan olla sanomatta kaikkia ajatuksiani, mutta etäännyn ja sulkeudun, kun en voi olla avoin oma itseni.
Olen tästäkin sanonut ja toivonut, että voisin ilmaista tunteitani ja ajatuksiani, niin ettei kumppani kimpaannu niistä, koska kun kimpaannuskohtaukset kestävät monta päivää, ne stressaavat ja vaikuttavat negatiivisesti kaikilla alueilla elämässä. Tätä juttua nyt harjoitellaan tässä suhteessa, mutta olen tullut jo tosi varovaiseksi ilmaisemaan itseäni, kun en millään enää jaksaisi yhtäkään monen päivän kestävää stressikokemusta kumppanin vauhkoamisesta.
Ei ole oikein vauhkoontua, mutta herää väkisinkin ajatus, että mitä asioita sinä kumppanille oikein ilmaiset? Eikö sinulla menneisyytesi takia ole kykyä käsitellä asioita itsenäisesti? Ei kaikkea kuulu kumppanin niskaan kaataa!
Pystyn puhumaan kumppanille kaikesta, jos on tarvis. En ole itse puheliainta sorttia, joten olen joutunut suorastaan opettelemaan puhumista ja etenkin vaikeiden asioiden ilmaisemista.
"Keskeneräisistä" en mielelläni avaudu, eli jos esim. jokin asia kiukuttaa, mietin ensin tykönäni, mikä se oikeasti on ja mitä sille voisi tehdä, sitten vasta kerron. Minusta se on jotenkin rakentavampaa, ja vähemmän tulee sanottua asioita, joita ei oikeasti tarkoita.
Olen samaa mieltä näistä "keskeneräisistä" asioista, itse tosin sorrun siihen, että saatan jäädä vatvomaan joitain asioita tolkuttoman pitkään pääni sisällä eikä sekään ole aina hyväksi.
Joskus seurustelin tällaisen keskustelijanaisen kanssa. Jonkinlaista jatkuvaa "testaamista" ja peliä se mielestäni lähinnä oli. Jouduin miettimään sanojani tarkkaan, koska naisella oli selvästi aina mielessä joku lopputulos, johon minun piti vastata oikein. Varmaan taustalla oli naisen oma epävarmuus.
En jaksanut jatkuvaa jauhamista ja rupesin tekemään miltä itsestä tuntuu ja omia juttuja. Jotain viestejä tuli perässä, mutta en jaksanut alkaa taas tunneanalyysiin.
Tässä on kyse yleensä siitä, että nainen tietää jo vastauksen siihen kysymykseen, esimerkkinä jos hän on nähnyt sinut ulkona toisen naisen kanssa (vaikka olisi kaverisi) mutta kysyttäessä kiellät olleesi missään, koska mielestäsi se ei naiselle kuulu, niin syntyy helposti väärinkäsityksiä ja tenttaamista. Ja siis varmasti kyse on epävarmuudesta ja epäluottamuksesta, jota itse saatat "vahingossa" ylläpitää.
Totuuden puhuminen suhteen alusta asti on ainoa konsti tähän ja jos sekään ei auta niin ero on varmasti paras ratkaisu molemmille. Miehillä on jännä ominaisuus luulla että nainen ei kestä totuutta tai pelkäävät että nainen saa itkuraivarit ja sen takia asioita kaunistellaan tai jätetään kertomatta.
Hei, tuosta on minulla kokemus, tuosta miehen jännästä ominaisuudesta. Naisena juuri se ottaa päähän, että minulta odotetaan itkuraivareita, astioiden heittelyä tms., vaikka minulle voi puhua kuin mies miehelle. Paljolta olisi uskottomuuskuviossa säästytty, jos olisi puhunut minulle kuin mies miehelle. Kaunistelu ja kertomatta jättäminen vaikutti täysin lapselliselta pissis-toiminnalta. Ihan vinkiksi miehille, että jos kotona on vaimo, joka ei heitä astiakalustoa seinään, kun mies jää pettämisestä kiinni, niin ei se myöhemminkään sitä tee, eikä ainakaan ala pillittämään.
Meillä ei puhuta.
Olemme vaimoni kanssa varsinaisia hölösuita yhteiseen arvomaailmaankin perustuen.
Puhumme kaikesta paitsi, että vaimoni ei vieläkään kykene sanallisesti ilmaisemaan seksielämään liittyviä mielitekojaan. Minun on vain tulkittava ilmiöitä ja aina silloin, tällöin tulee vastaan raja jonka ylitys ei sovi vaimolleni.
Itse olen kertonut kaikista mielihaluistani ja onnekseni olen tullut melko pitkälle ymmärretyksi.
Joitkin asioita en ole katsonut aiheelliseksi selvittää. En tiedä onko vaimollani vastaavia. Olkoon miten tahansa!
Minä en oo sun vaimo enkä mikään muukaan.
Kunhan nyt edes tervehtisit
Kokemusta on sekä puhuvasta että puhumattomasya miehestä. Puhumattoman kanssa piti arvailla, mitä hän ajattelee - ja kun hän ei myöskään ollut kiinnostunut siitä mitä tunnen, niin epäluuloinenhan hänestä tuli! Jos ei tunne toista, voi kuvitella hänestä mitä nyt ikinä keksiikin. - Nykyään tunnen avoimen ja tunteistaan puhuvan miehen. Kuinka helpolta asiat tuntuvatkaan, kun asioista voi puhua ja väärinkäsitykset voi oikoa. Eli machous roskikseen, siitä on satunnaista hyötyä lähinnä vain seksin saralla!