Heips, mulla on kolme ihanaa lasta. Vanhin jo 14-vuotias. Ja nuorin ekalla luokalla. Mieheni kans ollaan yhdessä oltu 15 vuotta. Puolentoista vuoden seurustelun jälkeen meille syntyi esikoinen.
Nyt jälkeenpäin ajatellen en ollut vielä kypsä äidiksi. Se yhteinen aikakin ikäänkuin kutistui liian lyhyeksi. Moni asia jäi elämättä, ja suhde syventymättä. Pamahti vain lapsenhoito ja moni muu juttu päälle. Jotenkin suhteessa, se miehen ja naisen väliset romanttiset jutut jäi taka-alalle. Lapset väsytti eikä tullut järjestettyä sitä yhteistä aikaa. Mies myöntääkin, että usein hänestä tuntui että hän oli se välttämätön paha. Jaoinhan kaiken huomion lapsille. Mutta sitä tunsin ensin itsensä äidiksi ja sitten vasta naiseksi.
Aikoinaan miestä vaivasi moni asia, mutta ei osattu puhua. Nykyään hän sanoo ettei häntä vaivaa mitkään vanhat asiat, ettei hän mieti niitä. Ettenkö muista niitä onnellisia hetkiä suhteestamme. Yhteisiä juttuja lasten kanssa, muita hassuja juttuja.
Nyt ajatellen kyllä lapset tehokkaasti syntyessään vievät sen romantiikan vanhemmilta. Vähään seksiin tottuu samaten kuin hellyyteen ja läheisyyteen. Ja silti ajatellen se puolitoista vuotta oli liian lyhyt aika. Nyt on vuosien jälkeen, lasten kasvaessa tunteet heränneet miestä kohtaan.
Tuntuu vain että se intohimo ja kiihkeys on kadonnut. Tuntuu joskus kuin suhde olisi "mummoutumassa", kun iltaisin ja viikonloppuisin se televisio on se mielenkiinnon kohde. Missä on se romantiikka ja se herättely. Vuosia sitten ei tarvittu kuin yksi katse ja se oli siinä. Tai herätellä toinen keskellä yötä ja avot.
Mies sanoi hetki aikaa sitten, ettei se voi olla enää niin kiihkeätä. Ja ettei suhde voi pysyä samanlaisena. Mutta eihän se lyhyt aika ennen lapsia ollut kuin hönkäys. Mutta itse kaipaan niitä hupsuja romanttisia virityksiä. Ja kahdenoloa. Ja sitä tunnetta mitä se oli suhteen alkutaipaleilla. Kyllähän suhde muuttuu ja muovautuu, eikä se alkuromantiikkakaan, se huuma kauan säily.
Mutta hukassa ollaan, jos mieli tekis, ennenhän sitä karattiin vaikka minne, mutta nykyään voi toppuutella iltaan vällyjen alle. Missä se seikkailumieli. Ja joskus tuntuu, että miehelle on tärkeämpi katsoa ensin joku ohjelma ja sitten tulla sänkyyn velvotetta tekemään. Tai näitä kesken lopetettuja, kun fiilis lopahtaa on tätä nykyä surullisen usein.
Kaikesta on tullut niin tavallista, ennalta-arvattavaa.
Tilannetta ei edelleenkään paranna, että mulla heräs halut ekaa kertaa elämässäni. Sain aluksi tunteellisuudestani niin rankkaa palautetta, että nyt en usko enää lainkaan ukkoani. Ja huomaan että pienen riidan jälkeen tunteet käy tosi kuumina. Siis on todella syvälliset tunteet. Mulla on takana vielä masennusta vuoden ajalta. Ja rankka lapsuus. Ja hävettää että nyt vasta pystyy näyttämään tunteitaan, mitä ei ole ennen ollut.
Tyhmyyksissäni olen sittn ahdistellut aika pahasti miestäni. Kyseenalaistanut ja kysellyt. Pilannut sellaisen orastavan uuden alun.
Tiedä onko tämä ikäkriisiä, täytänhän muutaman vuoden päästä 40, ja tiedän ettei entistä saa takaisin. Mies elää nykyhetkeä, mä taas piehtaroin menneessä. Parisuhdeterapeutille mies ei ees suostu lähtemään. Tiedä olisko siitäkään ees apua.
Haaveilenko turhia, vai voiko parisuhde olla enää vapaata, villiä ja estotonta. Vai mikä oli ei enää takaisin tule. Mulle ei kuiteskaan riitä se käsi kädessä kävely pihalla eikä se halailu. Kyllä sitä himoa ja huumaakin kaipaa. Itse olen koittanut piristää niitä juttuja kaikella uudella. Mikä hassua, että näin monen vuoden jälkeen ollaan aikas kömpelöitä. Estottomampia mutta kömpelöitä. Eli aina voi oppia uutta. Samaten että nyt vasta voin miehelle kertoa asioita, mitä en ennen voinut.
Itse haluaisin nykyään viettää enempi aikaa mieheni kanssa. Hän taas suunnittelee kaiken perheelle. Kaipaan vai tunteita ja romantiikkaa elämääni, elettiinhän niin monta vuotta tunteettomasti, ja vähän toisia huomioiden. Nykyään tuntuu että olen monta juttua pilannut, kun en ole antanut meille ja miehelle tarpeeksi aikaa. Olihan hän jo tottunut siihen eleettömään tunteettomaan olotilaan. Nykyään vielä kun olen masentunut, hänellä on jäänyt kaikki omat jutut pois. Harrastukset ja oma ystäväpiiri. Ja eihän sitä voi mieskään kovin spontaani olla, jos akka istuu sohvalla suupielet alaspäin. Luulee aina et vika on hänessä. Ja mä luulen sitten että se vaan yrittää miellyttää jos se keksii jotain piristävää.
Että jos mulla on huono päivä, on sitä hänelläkin. Tuntuu vain, että yritänkö turhaan muuttaa suhdettamme ja miestäni, enkä suostu hyväksymään tosiasioita. Että aika entinen ei koskaan enää palaa...
Nyt jälkeenpäin ajatellen en ollut vielä kypsä äidiksi. Se yhteinen aikakin ikäänkuin kutistui liian lyhyeksi. Moni asia jäi elämättä, ja suhde syventymättä. Pamahti vain lapsenhoito ja moni muu juttu päälle. Jotenkin suhteessa, se miehen ja naisen väliset romanttiset jutut jäi taka-alalle. Lapset väsytti eikä tullut järjestettyä sitä yhteistä aikaa. Mies myöntääkin, että usein hänestä tuntui että hän oli se välttämätön paha. Jaoinhan kaiken huomion lapsille. Mutta sitä tunsin ensin itsensä äidiksi ja sitten vasta naiseksi.
Aikoinaan miestä vaivasi moni asia, mutta ei osattu puhua. Nykyään hän sanoo ettei häntä vaivaa mitkään vanhat asiat, ettei hän mieti niitä. Ettenkö muista niitä onnellisia hetkiä suhteestamme. Yhteisiä juttuja lasten kanssa, muita hassuja juttuja.
Nyt ajatellen kyllä lapset tehokkaasti syntyessään vievät sen romantiikan vanhemmilta. Vähään seksiin tottuu samaten kuin hellyyteen ja läheisyyteen. Ja silti ajatellen se puolitoista vuotta oli liian lyhyt aika. Nyt on vuosien jälkeen, lasten kasvaessa tunteet heränneet miestä kohtaan.
Tuntuu vain että se intohimo ja kiihkeys on kadonnut. Tuntuu joskus kuin suhde olisi "mummoutumassa", kun iltaisin ja viikonloppuisin se televisio on se mielenkiinnon kohde. Missä on se romantiikka ja se herättely. Vuosia sitten ei tarvittu kuin yksi katse ja se oli siinä. Tai herätellä toinen keskellä yötä ja avot.
Mies sanoi hetki aikaa sitten, ettei se voi olla enää niin kiihkeätä. Ja ettei suhde voi pysyä samanlaisena. Mutta eihän se lyhyt aika ennen lapsia ollut kuin hönkäys. Mutta itse kaipaan niitä hupsuja romanttisia virityksiä. Ja kahdenoloa. Ja sitä tunnetta mitä se oli suhteen alkutaipaleilla. Kyllähän suhde muuttuu ja muovautuu, eikä se alkuromantiikkakaan, se huuma kauan säily.
Mutta hukassa ollaan, jos mieli tekis, ennenhän sitä karattiin vaikka minne, mutta nykyään voi toppuutella iltaan vällyjen alle. Missä se seikkailumieli. Ja joskus tuntuu, että miehelle on tärkeämpi katsoa ensin joku ohjelma ja sitten tulla sänkyyn velvotetta tekemään. Tai näitä kesken lopetettuja, kun fiilis lopahtaa on tätä nykyä surullisen usein.
Kaikesta on tullut niin tavallista, ennalta-arvattavaa.
Tilannetta ei edelleenkään paranna, että mulla heräs halut ekaa kertaa elämässäni. Sain aluksi tunteellisuudestani niin rankkaa palautetta, että nyt en usko enää lainkaan ukkoani. Ja huomaan että pienen riidan jälkeen tunteet käy tosi kuumina. Siis on todella syvälliset tunteet. Mulla on takana vielä masennusta vuoden ajalta. Ja rankka lapsuus. Ja hävettää että nyt vasta pystyy näyttämään tunteitaan, mitä ei ole ennen ollut.
Tyhmyyksissäni olen sittn ahdistellut aika pahasti miestäni. Kyseenalaistanut ja kysellyt. Pilannut sellaisen orastavan uuden alun.
Tiedä onko tämä ikäkriisiä, täytänhän muutaman vuoden päästä 40, ja tiedän ettei entistä saa takaisin. Mies elää nykyhetkeä, mä taas piehtaroin menneessä. Parisuhdeterapeutille mies ei ees suostu lähtemään. Tiedä olisko siitäkään ees apua.
Haaveilenko turhia, vai voiko parisuhde olla enää vapaata, villiä ja estotonta. Vai mikä oli ei enää takaisin tule. Mulle ei kuiteskaan riitä se käsi kädessä kävely pihalla eikä se halailu. Kyllä sitä himoa ja huumaakin kaipaa. Itse olen koittanut piristää niitä juttuja kaikella uudella. Mikä hassua, että näin monen vuoden jälkeen ollaan aikas kömpelöitä. Estottomampia mutta kömpelöitä. Eli aina voi oppia uutta. Samaten että nyt vasta voin miehelle kertoa asioita, mitä en ennen voinut.
Itse haluaisin nykyään viettää enempi aikaa mieheni kanssa. Hän taas suunnittelee kaiken perheelle. Kaipaan vai tunteita ja romantiikkaa elämääni, elettiinhän niin monta vuotta tunteettomasti, ja vähän toisia huomioiden. Nykyään tuntuu että olen monta juttua pilannut, kun en ole antanut meille ja miehelle tarpeeksi aikaa. Olihan hän jo tottunut siihen eleettömään tunteettomaan olotilaan. Nykyään vielä kun olen masentunut, hänellä on jäänyt kaikki omat jutut pois. Harrastukset ja oma ystäväpiiri. Ja eihän sitä voi mieskään kovin spontaani olla, jos akka istuu sohvalla suupielet alaspäin. Luulee aina et vika on hänessä. Ja mä luulen sitten että se vaan yrittää miellyttää jos se keksii jotain piristävää.
Että jos mulla on huono päivä, on sitä hänelläkin. Tuntuu vain, että yritänkö turhaan muuttaa suhdettamme ja miestäni, enkä suostu hyväksymään tosiasioita. Että aika entinen ei koskaan enää palaa...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minä kirjoitan nuoren näkökulmasta.
Ajattele: kirjoittamasi perusteella mies on vastuuntuntoinen, uskollinen, perhekeskeinen, työssäkäyvä, kiltti iskä, joka ei dokaa, hakkaa, jätä perhettä, käy maksullisissa naisissa tai makaa tyttömänä kotona ja kaivele peffaansa kaiket päivät. Sinulla on käsissäsi aarre, siitä ei kannata päästää irti.
Kun on perhe, ei voi tietenkään olla enää samanlaista, kuin mitä elämä oli silloin kun oli nuori ja vasta tutustunut. Suhde voi olla täynnä romantiikkaa ja hellyyttä ja kaikkea siltä väliltä, mutta perhe huomioon ottaen.
Mitä suhteen mummoutumiseen tulee. Ota ohjat käsiisi! Järjestä lomareissu kylpylään koko perheelle, hoida muksuille hoitotäti ja hemmottele isäntää viritellen teidän takaisin sille aaltopituudelle, että yksi katse riittää ja avot! Tehkää kunnon irtiotto arjesta! Pidä yllä omaa mielenkiintoasi elämään: älä stressaa siitä mitä miehesi tekee tai ei tee, harrasta sinä, tapaa tyttökavereita, liiku, käy elokuvissa jne. Jos miestä ei huvita lähteä sinun kanssa niin mene tyttökavereiden kanssa :) Kukaanhan sua ei pakota tuijottamaan telsua joka ilta :)
Arki on arkea, se ei muutu vaikka voissa paistaisi. Se, miten arkeen tuo säihkettä, on eri asia. Ainakin minä luulen niin, että joka päivä ei voi olla auringonpaistetta eikä ilmassa taikaa, sitä se arki on.
Kannattaisiko joskus puhua miehen kanssa avoimesti näistä asioista, mitä sinä ajattelet ja miten haluaisit asioiden olevan. Mikä tekisi sinut onnelliseksi. Ja tottakai kuuntelisit mitä miehellä on kerrottavanaan. Hyvässä hengessä jutustelua ehkäpä kera viinilasillisen ja lapset vaikkapa sinä iltana hoidossa, että teillä olisi kahdenkeskeistä aikaa?
Maailman muuttaminen paremmaksi paikaksi lähtee aina Itsestä, ei siitä Kumppanista.
Tsemppiä :)
meillä sama juttu vaikka lapsia ei ole aikaa olis toisillensa ollu kyllä,mutta mikään ei tunnu enää miltään.no tässä on ero viimein tulossa moni varmaan ihmettelee , että hyvinhän teillä kun ei oo alkoholismia eikä väkivaltaa ja talouskin on kunnossa.mikähän se tärkein asia sitten elämässä on se on varmaan jokaisen itse päätettävä.mulle ero on uus mahdollisuus tehdä elämästä sellanen kun ite haluan.teidän kannatas toki hakee sitä yhteistä aikaa jos sitä ei ole ollu tarpeeksi mies ylös sohvalta ja kaksin jotain yhteistä ei kannata jämähtää tohon.
Olet nyt sotkeutunut pahasti kaikkiin kliseisiin, joilla nykyhömppä yrittää tuhota kaikki arjen parisuhteet. Haikalet mennyttä? Vilkaisehan peiliin ja kohtaa nykyhetki. Kaikki eletty on "turhaa", ellet ole oppinut arvostamaan nykyhetkeä ja ottamaan oppia kaikesta.
Väität, että jotain jäi elämättä? Höpsis, mitään ei koskaan jää elämttä. Se mitä sinulla on, on SINUN elämää. Useimmat ihmiset tarkoittavat elämisellä ryyppäämistä, ravintoloissa heilumista ja irtosuhteita. Niitäkö tarvitaan hyvään elämään? Ei, ne eivät ole mikään välttämättömyys, vaikka sellaista kuvaahan media meille koittaa opettaa. Herkimmät sitten lankeavatkin luulemaan, että omassa elämässä on jotain jäänyt vaille kun tavan arki onkin tylsää. Se on tylsää, tasaista ja sellaista sen on oltavakin. Tasapainoisia lapsia ei pysty kasvamaan, ellei ympärillä ole arkea ja rutiineja. Turha sitä arkipäivää vastaan on taistella. Mutta arkipäiväisyydessä piilee se etu, että siihen saa helposti kohokohtia ;-)
Suosittelen, että menet jonnekin terapeutille tai luet kirjallisuutta itseksesi. Älä kiusaa miesparkaasi omilla kriiseilläsi, ainakan vielä ;-)
Ja ero ei koskaan ole ratkaisu. Se on vain pakoa, jossa ei opita mitään vaan siirrytään sitten kiusaamaan seuraavaa.
Kirjoitat ihanasti "vain elämää". Tuota minäkin yritän itselleni sanoa aina kun arki tuntuu tylsältä. Olen varma siitä että meillä menee hyvin, mutta yhteiskunnassa tuputetaan niin paljon "elämyksiä" ja draamaa että kuka tahansa luulee elävänsä tylsää elämää. Vaikka oikeasti vain murto-osa oikeasti nauttii baarielämästä, irtosuhteista ja sinkkuudesta.
Yhdyn täysin kahteen edelliseen,tuli oikein hyvä mieli kun vielä kohtaa ihmisiä,joita ei olla täysin sokaistu.Ja jos joskus edes voitaisi nauttia siitä mitä meillä on,eikä haikailla,mitä muka muilla on...
Älä jauha paskaa. En jaksanut lukea kuin muutaman rivin kun tajusin että luen romaania.
kommentoin tuota juttua..
nainen puhuu asiaa, hän on huomannut itse sen minkä miehensä tajunnut jo aikoja sitten.
luulisin ainakin näin.
enivei..meillä samaa..taipunu olen..uskollinen vielä.
mutta se tunne kun luovuttaa siitä mihin on uskonut, luullut naisestaan "elävää" kumppania..sinne se elävyys on jäänyt..arkeen.
tottakai lapset kasvatettava, vastuu kuuluu, mutta kun vaimo/puoliso "unohtaa" miehensä kaikkeen tähän vedoten.
seksielämä rapistuu-kuolee oikeestaan pois..tunteetkin..
ja sitten naiset ihmettelee miesten tunteettomuutta, seksitömyyttä, jotta miten miehet voikaan olla kylmiä!!..
miettikää vähän..onko se mies välttämätön paha..tarvitaanko sitä silloin kun halutaan mennä jonnekin(tarvitaan autokuskia)..tai kun halutaan turvaa/turvallisuutta..ja sitten kun seksikin sattuu huvittamaan(miehen pitää tottakai olla kyrpä kovana)..
arkeahan se elämä on..ja ei minua ainakaan kiinostaisikaan ainainen "juhla"..
arkeen kuuluu koti..työt..
tässä ajatuksia..sekavassakin järjestyksessä.
t.unohdettu mies
Luin tarkkaan kirjoituksesti. Miehen näkökulmaa on näihin keskusteluihin joskus vaikea saada, siksi kaikki järkevät ovat kullan arvoisia. Meidän suhteessa on ollut paljon kriisejä, mutta toisaalta ne ovat aina herätelleen "henkiin". Tiedän mitä on olla unohdettu, enkä ainakaa omalle miehelleni enää tee niin, tai siis jätä tekemättä. Olet oikeassa tuossa "kuski"-asiassa, hyöty miehestä irti-periaatteesta, kammottavaa. Mieskin kaipaa arjen keskellä hellyyttä, hartiahierontaa, pusuja, kaipaavia katseita, keskusteluja keskellä työpäivää, pieniä yllätyksiä (eilen ostin juustoja ja viiniä tv:n äärelle, sitten seksikin maistui!), ja sitä että nainen HUOLEHTII itsestään!
Ei mikään suhde voi hyvin vain olemalla, suhde vaatii ihan oikeasti töitä molemmilta ja halua yrittää!!! Ei lapset saa aina mennä parisuhteen edelle. Leikki-ikäisetkin pärjäävät oikein mainiosti lapsenvahdin kanssa, mummo OSAA vaihtaa ne vauvan vaipat, koulaiset pärjäävät pari tuntia keskenään! Ottakaa toisillenne aikaa, tehkää kivaa yhdessä niitä samoja asioita kuin nuorina tai suhteen alussa. Me löysimme spontaanin seksin yhteisiltä lounailta kotona keskellä työpäivää, pyykinpesuretkiltä piharakennukseen, kesäseksistä pihalla pergolassa kun lapset nukkuvat ja heinäsirkat sirittävät....
Mieheni päätti juuri, että haluaa jotain uutta. Suhteemme oli kuulemma kuollut. Itse tajusin eron aikana, että avioliitto on tahtomista ja jotta voi olla onnellinen parisuhteessa, pitää ensin olla itse onnellinen. Toivon, että hän tajuaa saman, mutta ehkä ihastuksissa harrasteleekin sinkkumiehen mahdollisuuksia...Tiedä häntä. En voi kuin odottaa ja katsoa kuinka käy. Alkaako tuleen ikävä kuitenkin?