Elke Hirschflesh (osa-1)

Kuuma kumimassa poltti kasvojani valuessaan ohuena norona valumuotteihin, se oli kuin kuumaa laavaa, joka tuhosi kaiken tielleen osuvan. Veikko pyyhki hikeä noen mustuttamilta kasvoiltaan ja työnsi kärryn jäähtymään kylmiöön. Pian kello soitti pelastukseksemme ja päätti 12h hikisen urakkamme. Huokaisimme helpotuksesta ja lähdimme marssimaan kuolemanväsyneinä kohti parakkiamme.

Parakissa rojahdimme lepäämään lavereille, ehdin tuskin ummistaa silmäni, kun kuulin pihalta laukauksen, samassa kuulimme Elke Hirschfleshin huutavan pihalla ”- nein, nein, minua ette saa elävänä!” sitten hälytys-sireeni laukesi. Juoksimme parakin ovelle ja huomasimme kahden SS-sotilaan taluttavan Elkeä kohti korkea-arvoista kenraalia.

Sotilaat veivät Elken kenraalin eteen, joka riisui tiukkoja nahkahansikkaitaan. Päästyään kenraalin luokse, kenraali läpsäisi Elkeä nahkahansikkaalla poskella ja huusi –” sinä likainen tyttö!” samassa taustalla olevasta mustasta Mercedeksestä nousi kaljupäinen kenraali, joka käveli heidän luoksensa. Paikalle saapunut kenraali oli nimeltään Ted Zoidberg, hänen olemuksestaan huokui aristokraattisuus.

Zoidberg mulkoili Elkeä pirullinen ilme kasvoillaan ja sanoi –” Hauska nähdä sinua Elke, et varmaan arvaakaan miksi olemme täällä.” Elke rimpuili ja huusi –” saatanan runkkarit! Päästäkää minut irti!” Sotilaat pitivät Elkeä tiukasti otteessaan. Sitten toinen kenraali sanoi –” Minun nimeni on Kent Bambi ja tulin ottamaan tämän leirin komentooni”. Kent Bambi jatkoi –” tietoomme on tullut, että olet palannut vanhoihin pahoihin tapoihisi Elke. Tapoihin joita harrastit toimiessa Hitlerin henkilökohtaisena sihteerinä” samassa sotilaat tarttuivat Elkeä oikeasta kädestä ja ohjasivat sen kohti kenraali Zoidbergia. Kenraali Zoidberg astui askeleen lähemmäksi Elkeä ja kyyristyi kohti hänen kättään, Zoidberg sulki silmänsä ja nuuskaisi Elken sormia pitkään hykerrellen. Zoidberg nousi hitaasti kyyrystä ja avasi silmänsä, jotka muljahtelivat ympäri hänen suupieliensä kääntyessä maireaan hymyyn. Seurasi kiusallinen hiljaisuus, jonka mursi Zoidbergin vaimea ja kiihottunut lausahdus –” ja ja so eine uberraschung himo-onanoija ja ja”. Kent Bambi karjui –” Miehet viekää hänet Zoidbergin autoon!”, sotilaat raahasivat rimpuilevan Elken Zoidbergin autoon, jonne Zoidberg käveli niiskuttaen perässä ja sitten auto ajoi pois. Tämä oli, viimeinen kerta kun näimme Elken elossa, tai ainakin luulimme niin.

Seuraavana päivänä meidät oli komennettu pihalle sulkeisiin. Leirin uusi johtaja Kent Bambi seisoi edessämme hievahtamatta. Mielsin arjalaisen rodun natsi propagandan mukaisesti pitkäksi, sinisilmäiseksi, solakaksi ja vaaleaksi. Kent Bambi oli ulkonäöltään arjalaisuuden vastakohta, tiesimme, että hän oli palvellut Ranskassa ja Führerin käskystä ottanut tämän leirin komentoonsa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän vihdoin avasi äänensä ja sanoi –” nimeni on Kent Bambi ja olen tullut ottamaan tämän leirin komentooni. Täällä tulee tapahtumaan isoja muutoksia, ja niille jotka ovat halukkaita järjestetään tehdastöiden sijaan siistimpiä toimistohommia, joissa on isommat ruoka-annokset”. Hän käveli puhuessaan edestakaisin rivin edessä ja piti ratsastusraippaa kainalossaan. Sitten hän naurahti ja sanoi –” jos vapaaehtoisia ei ole ne määrätään.”

Seurasi hiirenhiljaisuus, silmäilimme epäuskoisesti toisiamme. Kent Bambi odotti hetken ja totesi narsistisella äänellään –” jaahas, jaahas. Sitten minä nimitän uudet avustajani”. Kent käveli rivin päähän ja asettui kasvotusten kohti rivin miehiä. Hän kosketteli miehiä ratsastusraipalla ja puhui saksaa edetessään miehestä mieheen. Saavuttuaan lähelläni seisovan Pesosen kohdalle hän pysähtyi ja tunki ratsastusraipan Pesosen suuhun ja liikutti sitä hitaasti edestakaisin kunnes hymyili ja sanoi –” sinä”. Sitten hän tuli Veikon kohdalle ja pysähtyi. Kent silmäili Veikkoa hetken ja näytti siltä, että hän olisi jo lähdössä pois, mutta tarrasikin yllättäen Veikkoa munista ja puristi tätä naama punaisena kysyen –” koska on Führerin syntymäpäivä?”. Veikko kiljui tuskissaan ja yritti vastata, muttei saanut sanaa ulos suustaan. Kent puristi kovempaa ja aloitti lähtölaskennan –” vier, fünf, drei.” samassa Veikko sai vastattua –” 20 huhhhhtikuuuta” Kent nauroi sanoen –”sinä” ja vapautti lukkopihtinsä . Kun Kent saapui minun kohdalleni yritin katsoa hänen ylitsensä, toivoin mielessäni, että hän olisi tyytyväinen kahteen ”uhriin” ja jättäisi minut rauhaan.

Mutta sitten tunsin kuinka hän tarttui nänniini ja puristi lujaa, pinnistelin pysyäkseni normaalina, mutta Kent lipoi kieltään kuin lisko naamani edessä ja kuiskasi korvaani –”sinä”. Sitten hän käveli eteemme ja sanoi pahanenteisellä äänellään –” te kolme tulette illalla minun luokseni”.

Istuimme parakissa ja mietimme mitä ihmettä Kent Bambi halusi meistä, olimme leirin ainoat hengissä olevat Suomalaiset. Jone kuoli ylirasitukseen ja Pekka menetti mielenterveytensä, hän veisasi koko ajan marssilaulu Erikaa, kunnes joutui lopulta pois leiristämme.

Pohdimme olisiko viisainta yrittää pakoa vai katsoa mitä ilta tuo tullessaan, lopulta päädyimme äänestämään ja valitsimme jäämiseen leiriin.
Kun ilta vihdoin saapui, parakkimme ovea hakattiin. Ovella seisoi kaksi SS-sotilasta, jotka komensivat meidät mukaansa. Suuret valonheittimet valaisivat leirin pihaa, jonka poikki kuljimme kohti Kent Bambin asuntoa, joka sijaitsi leirin toisella puolella. Kun saavuimme perille, SS-vartijat asettuivat vartioon ovella ja käskivät meidät ovesta sisään. Nielaisimme syvään ja katsoimme toisiamme kysyvästi, kuka astuisi ovesta ensimmäisenä? Nuorimpana velvollisuus lankesi minulle. Tartuin täristen ovenkahvaan ja astuin varovasti sisään hämärään suureen huoneeseen, jota valaisivat kynttilät, huoneessa soi Édith Piafin La Fille de Joie est Triste ja se rauhoitti hieman hermojani. Pesonen sulki oven perässään käydessään sisään, seisoimme hämärässä eteisessä, mutta emme nähneet Kent Bambia missään. Haistoimme ilmassa vahvan ranskalaisen parfyymin, toivoimme suuresti, että paikalla olisi naisia.

Lopulta Veikko rohkaistui ja huusi –” herra Bambi me tulimme nyt kylään!” saimme vastaukseksi naisellista kikatusta, pian pimeydestä kuului tuttu Kentin ääni –” käykäähän peremmälle solttupojat” kävelimme syvemmälle huoneeseen ja pian huomasimme Kentin. Kent makasi silkkidivaanilla vartaloa nuolevassa iltapuvussa, hänen kasvonsa olivat vahvasti meikatut ja hänellä oli päässään vaalea kiharainen peruukki, jonka vaaleat kutrit laskeutuivat hänen olkapäillensä. Hän räpsytteli silmiään, joihin hän oli kiinnittänyt tekoripset. Olimme syvästi hämmentyneitä ja kiusaantuneita, Kent söi viinirypäleitä ja joi viiniä. Katsoimme ympärillemme ja huomasimme joka puolella naisten vaatteita, lisäksi suuri meikkipöytä oli pullollaan naisten kauneudenhoitotuotteita.

Kent nousi istumaan divaanille ja naurahti sanoen –” no älkää nyt pojat tyttöä ujostelko, peremmälle, peremmällä pojat” hän viittoi Veikkoa istumaan vierelleen. Veikko käveli jäykän oloisesti Kentin luokse ja istahti hänen vierelleen divaanille. Katsoin Pesosta ja kuiskasin –”meidän pitää tehdä jotain” Pesonen ei pystynyt puhumaan järkytykseltään, mutta näin myöntävän vastauksen hänen pelon sokaisemilta kasvoiltaan. Katsoimme kuinka Kent hipelöi Veikkoa ja silitti hänen hiuksiaan, sitten hän kysyi –”maistuuko pojille ruoka ehkä viini?” Emme olleet syöneet moneen kuukauteen, olimme aliravittuja, lähes nälkäkuoleman partaalla, mutta vastasimme kuoromaisessa symbioosissa –” ei kiitos söimme juuri” vastauksemme sai Kentin kikattamaan.

Kent horjahti ylös divaanilta ja kysyi naismaisella äänellään –” kuka teistä korpisotureista tahtoo tanssittaa minua ensimmäisenä?” olimme hiljaa, joka sai Kentin taas kikattamaan. Sitten hän sanoi –” veisin kyllä teidät kaikki kotiini, mutta hieno lady vie vain yhden kerrallaan” tunsin oksennuksenmakua suussani ja taistelin yrjöämistä vastaan kaikilla keinoilla. Lopulta Kent käveli kohti Veikkoa ja kysyi –” saanko luvan?” Veikko ei voinut kuin suostua ja pian he tanssivat yhdessä Édith Piafin laulaessa taustalla prostituoidun yksinäisyydestä, kuinka ironisesti se sopikaan tunnelmaan.

Katsoin Pesosta ja sanoin uudelleen –” meidän pitää tehdä jotain”, Pesonen ei saanut sanaa suustaan, hän oli shokissa. Katselin ympärilleni ja huomasin meikkipöydällä sukkahousut, hivuttauduin hitaasti taaksepäin Veikon ja Kentin tanssiessa. Kun olin meikkipöydän äärellä, tartuin sukkahousuihin ja hivuttauduin hitaasti takaisin paikoilleni. Kun Kent ja Veikko vihdoin lopettivat kiihkeän tanssin, Kent tuli hakemaan Pesosta tanssiin, tajusin tilaisuuteni koittaneen. Hymyilevä Kent tarttui kauhistunutta Pesosta kädestä ja kääntyi selin minuun, hyppäsin hänen selkäänsä ja kiedoin sukkahousut nopeasti hänen kaulansa ympärille, Kent huusi raivoissaan –” etkö malta

odottaa tanssivuoroasi, eikö sinulla ole mitään tapoja!” hän oli yllättävän vahva ja heitteli minua selässään kuin perunasäkkiä kohti seiniä, joka sai taulut tippumaan alas. Kuristin häntä kaikilla voimillani, mutta se tuntui saavan hänet vain enemmän innostuneeksi, hän ääntelehti kuin kiimainen merileijona ja huusi –” onko tuo vyönsolkesi vai oletko vain iloinen nähdessäsi minut!” kuristin kaikilla voimillani ja lopulta Kent kaatui maahan, maatessani Kentin selässä taistelun uuvuttamana huusin viimeisillä voimillani –” hoidelkaa vartijat, hoidelkaa vartijat!” Pesonen ja Veikko syöksyivät ovelle. Vartijoiden syöksyessä sisään Veikko ja Pesonen kävivät heidän päällensä ja eliminoivat heidät helposti. Makasin lattialla kuolleen transunraadon vieressä, kunnes Pesonen ja Veikko tulivat auttamaan minut jaloilleni. Otimme vartijoiden kiväärit ja Kentin viinirypäleet sekä viinin ja pakenimme metsään. Pesonen olisi tahtonut ottaa Kentin peruukin ”muistoksi” itselleen, mutta emme suostuneet siihen.

Piileskeltyämme metsässä viikonpäivät törmäsimme partisaaneihin. Partisaanit antoivat meille muonaa ja kertoivat miten pääsemme takaisin Suomeen. Reittimme tulisi kulkemaan hylätyn keskitysleirin läpi, jonka takana olisi satama. Saksalaiset olivat vetäytymässä ja meillä oli kiire, kuljimme 150km yhdessä päivässä ja saavuimme keskitysleirin lähimaastoon ennen venäläisiä. Tarkkailtuamme leiriä kauempaa se vaikutti hylätyltä, Saksalaisista ei näkynyt merkkiäkään, joten päätimme koittaa onneamme, meillä ei ollut muita vaihtoehtoja.

Liikuimme Veikon kanssa kiväärimiehinä kärjessä ja Pesonen seurasi meidän perässämme, hän oli kiukutellut monta päivää, koska ei saanut ottaa peruukkia matkaansa ja piti siksi meihin pientä etäisyyttä. Kun olimme keskitysleirin porteilla, kuulimme vaimeaa huokailua ja saksankielistä puhetta, mutta emme nähneet ristinsielua suurella piha-alueella, emmekä onnistuneet paikantamaan ääntä. Jatkoimme varovaista etenemistä ja huokailu voimistui, pian huomasimme horisontissa suuria maakuoppia, joiden päällä oli kalterit. Keskimmäisestä maakuopasta kantautui voimakasta huokailua ja Veikko sanoi haistavansa pilluntuoksun ilmassa, kun kuljimme lähemmäksi kuoppaa, Veikon vihikoiran hajuaisti sai hänen epäilemänsä vahvistuksen.

Kun olimme lähes kuopan juurella, kuulimme äänen huokailevan yhä voimakkaammin –” ja ja ja ich komme ich komme ja ja ja ja” kun lopulta kurkistimme kuoppaan näimme suureksi yllätykseksemme Elke Hirschfleshin istuvan hämärän kuopan pohjalla onanoimassa. Katsoimme Elken onanointia mesmeröityneessä mielentilassa kaltereiden läpi, jälleennäkemisen todennäköisyys ja tilanne sai meidät toimintakyvyttömiksi, juuri kun Elke oli saavuttamassa kliimaksin hän katsoi ylöspäin ja näki meidät. Elke lopetti touhunsa kuin seinään ja huusi raivokkaasti –” te saatanan siat, jos en olisi kuopassa päästäisin Fleshjackin kimppuunne!”. Räjähdimme nauramaan, tilanteessa oli jotain todella hullunkurista. Nauruamme seurasi hiljaisuus, jonka keskeytti Elken raivoisa huuto –” mitä te turvenuijat vielä odotatte, auttakaa minut pois täältä!”

Aloimme pohtimaan pitäisikö meidän auttaa Elkeä, puntaroimme kaikkea pahaa mitä hän oli meille ja muille tehnyt. Päädyimme kuitenkin auttamaan hänet ylös maakuopasta, emme voineet jättää häntä venäläisten kynsiin. Kun saimme ongittua Elken ylös, hän kiitteli meitä kovasti ja sanoi Führerin palkitsevan meidät korkeimmilla mahdollisilla kunniamerkeillä, kun hän pääsi vähän kauemmaksi, hän muuttikin äkisti mieltään ja huusi etsivänsä meidät vielä käsiinsä. Vielä keskitysleirin portilla juostessaan hän pysähtyi huutamaan kuinka päivämme ovat luetut, samalla hän hieroi haarojaan. Kukaan meistä ei tiedä mitä Elkelle tapahtui, me sen sijaan pääsimme turvaan Suomeen. Löysimme satamasta pienen pulpettiveneen, jolla pääsimme Pesosen loistavien merimiestaitojen ansiosta Ruotsiin. Ruotsista palasimme Suomeen sodan loputtua.

Wernher von Grauh jäi venäläisten sotavangiksi Berliinissä, hän työskenteli Neuvostoliitossa erinäisten projektien parissa, hänet tunnetaan mm. uraauurtavana tutkijana keinosiemennyksen parissa. Ted Zoidberg pakeni Etelä-Amerikkaan, häntä ei koskaan löydetty, mutta hänestä on lukuisia silminnäkijähavaintoja. Elke Hirschflesh katosi jäljettömiin, ei ole varmaa selvisikö hän sodasta hengissä. Fleshjack valittiin näyttelemään Poliisikoira Rexiä, mutta kuoli valitettavasti vanhuuteen vain viikkoa ennen kuvausten aloittamista.

Pekasta kukaan ei tiedä mitään, on erittäin todennäköistä, että hän kuoli mielisairaalassa joskus 60-luvun lopussa. Jone kuoli leirillä. Veikko ja Pesonen eivät koskaan toipuneet traumaattisista kokemuksistaan, näin heidät sodan jälkeen Kaivopuistossa, he olivat molemmat pukeutuneet naisiksi, lieneekö leirin tapahtumilla ollut vaikutusta asiaan.

Myöhemmin kuulin, että Veikko oli kuristettu Kalliossa sukkahousuilla kuoliaaksi, tekijää ei koskaan saatu selville, mutta asunnosta nähtiin poistuvan suurikokoinen nainen. Itse muutin sodan jälkeen Ontarioon, Kanadan suurimpaan provinssiin. Loin sangen menestyksekkään yrityksen ja jäin eläkkeelle jo ennen virallista eläkeikää. En ole koskaan kertonut näistä tapahtumista, ei sillä että häpeäisin niitä, tahdoin vain suojella Veikkoa, Jonea, Pekkaa sekä Pesosta.

elossa oon!