Paljon taas höpötetään sinkkuna olemisen hyvistä ja huonoista puolista ja hyvä tietenkin että asioista puhutaan oli sitten puolesta tai vastaan.
Itse olen hiukan yli 50-v mies, ollut parisuhteessa n. 26-vuotta ja nyt vuoden ns. sinkkuna, tai oikea nimike on varmaan eronnut. Vuoden aikana pari pikasuhdetta, enemmänkin seksiä ja läheisyyttä lyhyen ajan.
Väkisinkin tulee välillä mieleen että olenko nyt sitten loppuelämäni yksin vai yritänkö vielä parisuhdetta jonkun kanssa mikäli tällainen mahdollisuus tulee. Vuoden omillaolon aikana on vahvistunut ainakin se asia että jos parisuhteeseen vielä joskus ryhdyn/pääsen niin missään tapauksessa minun luokse ei muuta kukaan enkä minä muuta kenenkään luokse. En kaipaa 7/11 suhdetta vaan haluan myös omaa aikaa harrastuksiin, ystäville jne jne. En nyt oikein tiedä onko tämä itsekeskeistä kusipäisyyttä, normaalia tai epänormaalia.
Viihdyn nykytilassa paremmin kun hyvin, teen asioita tai jätän tekemättä ja kukaan ei arvostele teen sitten mitä/miten teen. Tietysti välillä tulee hetkiä kun kaipaa läheisyyttä, kai tämäkin on ihan normaalia. Kysymys ei ole siitä ettei seuraa olisi tarjolla. En ole ikäiseni näköinen, pitänyt edes jollain tavalla huolta itsestäni ja olen poikkeuksellisen ulospäinsuuntautunut, en kuitenkaan ole ns. pelimies. En koskaan ole saanut yhden illan jutuista muuta kun pahan mielen. Jokin minussa menee aina vähän rikki kun aamulla sanoo "heippa"....tämä "ongelma" on minulla tunnepuolella, liian nopeasti tulee tunteita toista ihmistä kohtaan ja luopuminen on....noh....epämielyttävää.
Summa summarum, oli nyt sitten parisuhteessa tai yksin niin omat puolensa niilläkin joita ei sinänsä varmaan pidä suoraan verrata toisiinsa. Se että on yksin ei missään tapauksessa suoraan tarkoita että olisi yksinänen, nämä ovat kaksi eri asiaa.
Mukavaa päivänjatkoa kaikille kanssaihmisille, pidetään lippu korkealla!!
Itse olen hiukan yli 50-v mies, ollut parisuhteessa n. 26-vuotta ja nyt vuoden ns. sinkkuna, tai oikea nimike on varmaan eronnut. Vuoden aikana pari pikasuhdetta, enemmänkin seksiä ja läheisyyttä lyhyen ajan.
Väkisinkin tulee välillä mieleen että olenko nyt sitten loppuelämäni yksin vai yritänkö vielä parisuhdetta jonkun kanssa mikäli tällainen mahdollisuus tulee. Vuoden omillaolon aikana on vahvistunut ainakin se asia että jos parisuhteeseen vielä joskus ryhdyn/pääsen niin missään tapauksessa minun luokse ei muuta kukaan enkä minä muuta kenenkään luokse. En kaipaa 7/11 suhdetta vaan haluan myös omaa aikaa harrastuksiin, ystäville jne jne. En nyt oikein tiedä onko tämä itsekeskeistä kusipäisyyttä, normaalia tai epänormaalia.
Viihdyn nykytilassa paremmin kun hyvin, teen asioita tai jätän tekemättä ja kukaan ei arvostele teen sitten mitä/miten teen. Tietysti välillä tulee hetkiä kun kaipaa läheisyyttä, kai tämäkin on ihan normaalia. Kysymys ei ole siitä ettei seuraa olisi tarjolla. En ole ikäiseni näköinen, pitänyt edes jollain tavalla huolta itsestäni ja olen poikkeuksellisen ulospäinsuuntautunut, en kuitenkaan ole ns. pelimies. En koskaan ole saanut yhden illan jutuista muuta kun pahan mielen. Jokin minussa menee aina vähän rikki kun aamulla sanoo "heippa"....tämä "ongelma" on minulla tunnepuolella, liian nopeasti tulee tunteita toista ihmistä kohtaan ja luopuminen on....noh....epämielyttävää.
Summa summarum, oli nyt sitten parisuhteessa tai yksin niin omat puolensa niilläkin joita ei sinänsä varmaan pidä suoraan verrata toisiinsa. Se että on yksin ei missään tapauksessa suoraan tarkoita että olisi yksinänen, nämä ovat kaksi eri asiaa.
Mukavaa päivänjatkoa kaikille kanssaihmisille, pidetään lippu korkealla!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Varmaankin aika tyypillisiä ajatuksia ja pohdintoja molemmille sukupuolille nuo ajatuksesi pian eron jälkeen. Vuosi on tosi lyhyt aika toipua pitkästä parisuhteesta.
Mukavaa, että seuraa on tarjolla, kun sitä haluat. Aika varmaan näyttää, mihin suuntaan vaaka kallistuu, löytyykö mukavasti elämään solahtavaa naista, mutta kuulostat tasapainoiselta ja täyspäiseltä "parisuhdeihmiseltä" näin ulkopuolisen mielestä kirjoituksesi perusteella. Ainakin tuttavapiirissä lähes kaikki vanhempina toisensa löytäneet parit ovat säilyttäneet oman asuntonsa, vaikka käytännössä asuvatkin yhdessä (vuoroin vieraissa ja välillä yksin), joten ajatuksesi kuulostavat hyvin tutuilta.
Mukavaa päivää myös sinulle :)
Juu, ei minulla mitään traumoja ole jäänyt enkä ole katkera tai vihaa ketään. Elämä tuo ja vie ja jollain tavalla vaan yritän vaan pysyä mukana. Olet kyllä oikeassa siinä että olen ns. parisuhdeihminen, pidän kovasti läheisyydestä eikä se tarkoita että se olisi pelkästään seksiä.
On minulla pari "haulipää" ystävää jotka ovat tässä iässä hommannet huomattavasti nuoremman tyttöystävän ja lapset siihen vielä päälle. Käy kyllä vähän sääliksi näitä lapsia, kun ovat teinejä niin eivät kyllä saa juuri mitään tällaiselta vanhemmalta. Samanikäisyydelläkin on minusta merkitystä.