seurustelemaan 30v miehen kanssa joka on ex-narkkari ja lusinut pahimmillaan tapon yrityksestä?
Meillä tälläinen suhde, tosin minä jo 21v ja mies 33v. Ensimmäinen lapsi tulossa. Mun porukat ei koskaan tuota kovin pahasti ottaneet, koska ovat aika rentoja, tietty vähän olivat huolissaan miehen taustojen takia. Ikäero heitä ei niinkään haitannu, olivat jo aikaisemmin myös tottuneet että mulla on vanhempia ystäviä, eivätkä nähneet siinä mitään pahaa, vanha sananlaskukin sanoo ettei kaveruus ikää kato, osa niistä ystävistä on myös isän työkavereita. Isällä muutenkaan hirveästi oo varaa tuomita kun on entinen alkoholisti. Minut on aikoinaan huostaanotettu, äiti hylänny mut, kiusattu ja ystävä kuollu huumeiden yliannostukseen. Miehen perhe on myös hajonnu, äiti oli alkoholisti, mies ollut nuorena sijoitettuna eri laitoksiin. Meitä miehen kanssa yhdistää samankaltaiset luonteet, hän on mun sielunkumppani ja rankemmat taustat. Olisin toki saanut tavallisenkin miehen ja on mulla myös sellasia poikaystäviä ollu, mutta oon jotenkin kyllästyny aina heihin koska mulla on villisydän ja oon aina tarvinnu myös jotain äksöniä ympärilleni jotta tunnen olevani elossa, sielunkumppanin kun on löytäny niin sitä myöskään ei halua ees vaihtaa! Ollaan totuttu jo siihen, että ihmiset jotka ei oo joutunu elämään yhtä rankasti kuin me, ei ymmärrä meitä ja tahallaan halveksuvat meitä. Oon myös sitä mieltä ettei ketään voi halveksua koko loppuelämää tekemiensä virheiden takia, ei se hyödytä ketään ja auta menemään elämässä eteenpäin, pitää osata anteeksianto, munkaan mies ei ollut sillon oma itsensä kun piri päissään puukotti toista ihmistä. Ollaan molemmat käsitelty myös menneisyytemme ammattiauttajien kanssa ja luulen että meistä tulee erittäin hyviä vanhempia koska ollaan molemmat hyväsydämisiä ja ollaan koettu paljon, tasan tarkkaan tiedetään millaista tuskaa ei haluta omien lasten joutuvan käymään läpi ja tiedetään myös miten se ehkäistään, kun tiedetään tarkkaan myös syyt ja asiat jotka veivät meidät huonoille teille, kokemus on siis eduksi tässäkin asiassa. Oon onnellinen että musta tulee tämän komean, tunteellisen, avoimen ja ymmärtäväisen, romanttisen, vahvankin ja persoonallisen miehen vaimo 12.12.2016. :)<3
Meillä tälläinen suhde, tosin minä jo 21v ja mies 33v. Ensimmäinen lapsi tulossa. Mun porukat ei koskaan tuota kovin pahasti ottaneet, koska ovat aika rentoja, tietty vähän olivat huolissaan miehen taustojen takia. Ikäero heitä ei niinkään haitannu, olivat jo aikaisemmin myös tottuneet että mulla on vanhempia ystäviä, eivätkä nähneet siinä mitään pahaa, vanha sananlaskukin sanoo ettei kaveruus ikää kato, osa niistä ystävistä on myös isän työkavereita. Isällä muutenkaan hirveästi oo varaa tuomita kun on entinen alkoholisti. Minut on aikoinaan huostaanotettu, äiti hylänny mut, kiusattu ja ystävä kuollu huumeiden yliannostukseen. Miehen perhe on myös hajonnu, äiti oli alkoholisti, mies ollut nuorena sijoitettuna eri laitoksiin. Meitä miehen kanssa yhdistää samankaltaiset luonteet, hän on mun sielunkumppani ja rankemmat taustat. Olisin toki saanut tavallisenkin miehen ja on mulla myös sellasia poikaystäviä ollu, mutta oon jotenkin kyllästyny aina heihin koska mulla on villisydän ja oon aina tarvinnu myös jotain äksöniä ympärilleni jotta tunnen olevani elossa, sielunkumppanin kun on löytäny niin sitä myöskään ei halua ees vaihtaa! Ollaan totuttu jo siihen, että ihmiset jotka ei oo joutunu elämään yhtä rankasti kuin me, ei ymmärrä meitä ja tahallaan halveksuvat meitä. Oon myös sitä mieltä ettei ketään voi halveksua koko loppuelämää tekemiensä virheiden takia, ei se hyödytä ketään ja auta menemään elämässä eteenpäin, pitää osata anteeksianto, munkaan mies ei ollut sillon oma itsensä kun piri päissään puukotti toista ihmistä. Ollaan molemmat käsitelty myös menneisyytemme ammattiauttajien kanssa ja luulen että meistä tulee erittäin hyviä vanhempia koska ollaan molemmat hyväsydämisiä ja ollaan koettu paljon, tasan tarkkaan tiedetään millaista tuskaa ei haluta omien lasten joutuvan käymään läpi ja tiedetään myös miten se ehkäistään, kun tiedetään tarkkaan myös syyt ja asiat jotka veivät meidät huonoille teille, kokemus on siis eduksi tässäkin asiassa. Oon onnellinen että musta tulee tämän komean, tunteellisen, avoimen ja ymmärtäväisen, romanttisen, vahvankin ja persoonallisen miehen vaimo 12.12.2016. :)<3
Vastaukset 8
Vanhimmat
No, en ajattelisi mitään hyvää. Odottaisin vain hankaluuksia ja loputtomia vaikeuksia, joista ei ole minkäänlaisia eväitä selviytyä. Etenkään vielä lapsen kanssa. Teitä yhdistää risaisen lapsuuden perheen traumat päihdeongelmineen, kuten aika monta muutakin paria. Jos teistä jompikumpi selviää oikeasti traumoistaan, niin suhteenne on ohi.
Normaalisti 21-vuotias rakentaa elämäänsä ja ihmissuhteitaan, kouluttautuu, hakeutuu työelämään. Vasta tämän jälkeen tulee parisuhde, tai ainakin perheen perustaminen.
Voi sinua äiditöntä tyttöparkaa, säälin sinua. Toivottavasti kaikki menee paljon paremmin kuin mitä sanoin. Elämänkokemukseni vain on näyttänyt, että lähes kaikissa tällaisissa sosiaalitapauksissa tiet johtavat julmaan riitaan ja eroon viiden vuoden kuluessa.
Molemmat meistä kyllä on työelämässä, alakin vielä sama, mutta ei sentään työpaikka oo onneks sama. :D työskennellään baarissa tarjoilijoina. Mä oon normaalisti kouluni käyny, peruskoulun jälkeen amiskaan hotelli- ja ravintola-alalle, sieltä valmistuin 19-vuotiaana ja siirryin työelämään ja ennen kun jään äitiyslomalle niin työelämässä oon kerenny olla 3 vuotta. Rakastuminen ei kysy ajankohtaa ja mäkin tapasin mun miehen ekan kerran jo 6 vuotta sitten. Haluan nuorena hankkia lapseni koska se tuntuu oikealta mulle ja nuorena palautuu raskaudesta ja synnytyksestä helpommin, hedelmällisyys korkeimmillaan ja riskit vammaiseen lapseen pienemmät, on enemmän energiaa yövalvomisiin ja muksun kanssa puuhailuun, sitten kun lapsista tulee aikuisia niin ei oo sillonkaan vielä ikäloppu ja pysyy paremmin kärryillä nuorten jutuissa. :)
Onnittelut teille yhteisestä pienokaisesta. Vaalikaa hänen elämäänsä ja rakautta toisiinne.
Taustani ja kokemukseni on niin erilainen - ehyt. Mutta näin 45 vuotiaana tuttavapiirissäni on myös pariskunta, jolla on vastaava tausta kuin teillä. He ovat raitistuneet, rakastavat toisiaan suurella palolla ja ovat luotettavia omanarvontuntevia ystäviä. Päihteiden käytön poisjättäminen on ollut selkeästi heille se selviytymiskeino. Muutoin eivät olisi tässä ystäväpiirissä eikä miehen linnakeikka olisi jäänyt ainoaksi.
Kiitos sulle! :) mukava välillä lukea positiivistakin palautetta.
Teit taas tämmöisen aloituksen. Näitä on ollut jo pari kolme? Miksi ihmeessä toistat tätä?
No joka tapauksessa, menneiden vuoksi ei voi eikä saa tuomita ihmisen koko elämää epäonnistuneeksi. Eikä ketään saa todellakaan halveksua. Itseasiassa kovia kokenut on voimakkaampi ja viisaampi kuin sellaiset jotka ovat saaneet elää pumpulissa. Mutta se edellyttää sitä, että on ollut tahtoa nousta jaloille ja ''ryhdistäytyä''.
Mikäs siinä. Jos molemmat pysytte päihteettömään elämään. Se voi olla kuitenkin vaikeampaa kuin tiedättekään. Käyttäjistä "parantuu" häviävän pieni osa. Samoin käyttäjien kumppaneilla (vaikka itse eivät olisi käyttäjiä) on havaittu hyvin usein monenlaisia neuroottisia kuvioita, esim. kyvyttömyyttä kypsiin ihmissuhteisiin.
Tämä antaa sinusta viitteitä sellaiseen:
"Olisin toki saanut tavallisenkin miehen ja on mulla myös sellasia poikaystäviä ollu, mutta oon jotenkin kyllästyny aina heihin koska mulla on villisydän ja oon aina tarvinnu myös jotain äksöniä ympärilleni jotta tunnen olevani elossa"
Joten kyseenalaista vähän sitä mitä teet ja miksi. Erittele tunteitasi. Usko vanhempaa tätiä, kun sanon, että nuoret tyttäret ja varttuneemmatkin naiset tuntevat erittäin usein vetoa kaikenlaisiin kriminaaleihin ja aineiden käyttäjiin. He suorastaan palvovat miestä, joka on tehnyt "tuhmuuksia". Ihailevat miehen rikkinäistä menneisyyttä. Ihailulta ja palvonnaltaan he vain eivät näe miestä itseään kunnolla, ainoastaan pinkkien, sydämenmuotoisten lasien läpi.
Mieheni tuttava (päihdetausta vankila) meni kesällä naimisiin. Onnea kesti kolme kuukautta; sen jälkeen vaimo halusi erota. Mies muuttui erittäin aggressiiviseksi, teki tuhoa muuallakin kuin kotona. Kotiin vaihdettiin lukot. Mies ärjyy ja häiritsee yhä, vaimo pelkää. Pidä varasi, käytä järkeäsi. Asiat eivät ole välttämättä niin miten ajattelet.
Niin vielä, kysymykseen "Mitä ajattelet jos 18v tyttäresi alkaa... " oli helppo vastata "Mikäs siinä", sillä tyttärilläni on äiti, minä, jonka luokse voi tarpeen tullen paeta ja hakea turvaa. Saan luokseni myös "turvamiehiä", vaikka yksin viikot asustelenkin. Eli haluan sanoa, että tee itsellesi pelastussuunnitelma. Keneen turvaudut, keneltä pyydät ja saat apua, JOS kaikki menee pieleen, tai miehesi alkaa käyttäytyä oudosti/aggressiivisesti. Tällainen suunnitelma tarvitaan, vaikkei miehelläsi tuollaista taustaa olisikaan, mutta kun on, niin pelastussuunnitelma on ensisijaisen tärkeää. Jo syntyvän lapsenkin kannalta.
Äksöniä on varmaan ainakin tiedossa. Se ei vaan yleensä ole kiva juttu jos lapsia on kuvioissa.
Hieman kyyninen kommenttini on, mutta tuleppa vaikka 5v päästä lukemaan tämä ketju ja miettimään mihin se villi sydämesi johtikaan sinut. Villi sydänhän tarkoittaa nyt että olet lapsuudessa tottunut turvattomaan ympäristöön, haluatko samaa omalle lapsellesi?