Vaihdoin työpaikkaa kuukausi sitten, no käytännössä isossa talossa toiseen osastoon. Olin jo kyllästynyt vanhaan työhöni, joka toisti itseään sekä ummehtuneeseen sosiaaliseen ilmapiiriin. Ajattelin, että nyt tarvitsen vaihtelua ja pistin hakupaperit menemään.
Pääsin haastatteluun ja tulin valituksi, tosin valinta-aika venähti kuukaudella, enkä ollut enää edes ajatellut koko asiaa, sillä luulin sen paikan jo menneen.
Mietin yllätyspuhelun jälkeen pari tuntia ennen päätöksen tekemistä, koska en ollut aivan varma asiasta. Silloinen työni oli tuttu ja turvallinen, rauhallinen, palkka keskimääräistä alhaisempi, ja ihmiset kaikkine särmineen ja kahden vuoden ajalta tuttuja. Olin juuri saanut kahden vuoden jatkon, joten sekin painoi vaa'assa.
Päätin kuitenkin ottaa uuden työ vastaan, koska se tarjosi erinomaista työkokemusta, jota saattaisin hyödyntää tulevaisuudessa monessa eri työpaikassa, näinhän on valitettavasti pakko nykyään ajatella, vaikkei uratietoinen olisikaan. Toisin sanoen se tekisi minusta työmarkkinoilla halutumman, varmentaisi taloudellista turvaa. Vastaavasti palkka nousisi noin 500:lla eurolla kuukaudessa, mitä tarvitsin kyllä mm. lainojeni maksuun.
Nyt on mennyt kuukausi ja näyttää siltä, että kuolen sydänkohtaukseen tai sairastun burn outiin (ja kuolen sydänkohtaukseen?) jo lähitulevaisuudessa. Alku aina hankalaa... Niinpä, mutta kun niskaan kaatuu uutta kymmeneletä suunnalta, nimeni mainitaan lukuisien tulevien projektien kohdalla, joiden asioista 80 % on minulle entuudestaan täysin vieraita... saan eteeni papereita ja työkaluja, jotka ovat kuin toiselta planeetalta!
Eikä tässä vielä mitään - en saa sen siunaaman työrauhaa! Koko ajan soi puhelin, tulee sähköpostia, minulle delegoidaan uusia tehtäviä tai jaetaan ohjeita jne. En yksinkertaisesti saa aikaa enkä mahdollisuutta tehdä töitäni!
Lisäksi minuun kohdistuu valtavasti odotuksia ja oletuksia (vaikka toin hyvin avoimesti myös osaamattomuuttani ja rajoituksiani esiin työhaastattelussa). Tuntuu, että murskaannun odotusten niiden alle. Stressihormooni värjää vereni kahvin väriseksi jo aamupäivällä ja päivän jälkeen olen rättipoikki tai muuten vaan jään turtuneeseen tilaan en-minnekään.
Jos uskoisin karmaan, niin sanoisin, että joka kuuseen kurkottaa... Katajan sain, saakeli! Ei missään hyvä vai molempi parempi? Niin tai näin, kaipaan entistä duuniani vaikka se tympeä olikin!
Voi räkä!
Pääsin haastatteluun ja tulin valituksi, tosin valinta-aika venähti kuukaudella, enkä ollut enää edes ajatellut koko asiaa, sillä luulin sen paikan jo menneen.
Mietin yllätyspuhelun jälkeen pari tuntia ennen päätöksen tekemistä, koska en ollut aivan varma asiasta. Silloinen työni oli tuttu ja turvallinen, rauhallinen, palkka keskimääräistä alhaisempi, ja ihmiset kaikkine särmineen ja kahden vuoden ajalta tuttuja. Olin juuri saanut kahden vuoden jatkon, joten sekin painoi vaa'assa.
Päätin kuitenkin ottaa uuden työ vastaan, koska se tarjosi erinomaista työkokemusta, jota saattaisin hyödyntää tulevaisuudessa monessa eri työpaikassa, näinhän on valitettavasti pakko nykyään ajatella, vaikkei uratietoinen olisikaan. Toisin sanoen se tekisi minusta työmarkkinoilla halutumman, varmentaisi taloudellista turvaa. Vastaavasti palkka nousisi noin 500:lla eurolla kuukaudessa, mitä tarvitsin kyllä mm. lainojeni maksuun.
Nyt on mennyt kuukausi ja näyttää siltä, että kuolen sydänkohtaukseen tai sairastun burn outiin (ja kuolen sydänkohtaukseen?) jo lähitulevaisuudessa. Alku aina hankalaa... Niinpä, mutta kun niskaan kaatuu uutta kymmeneletä suunnalta, nimeni mainitaan lukuisien tulevien projektien kohdalla, joiden asioista 80 % on minulle entuudestaan täysin vieraita... saan eteeni papereita ja työkaluja, jotka ovat kuin toiselta planeetalta!
Eikä tässä vielä mitään - en saa sen siunaaman työrauhaa! Koko ajan soi puhelin, tulee sähköpostia, minulle delegoidaan uusia tehtäviä tai jaetaan ohjeita jne. En yksinkertaisesti saa aikaa enkä mahdollisuutta tehdä töitäni!
Lisäksi minuun kohdistuu valtavasti odotuksia ja oletuksia (vaikka toin hyvin avoimesti myös osaamattomuuttani ja rajoituksiani esiin työhaastattelussa). Tuntuu, että murskaannun odotusten niiden alle. Stressihormooni värjää vereni kahvin väriseksi jo aamupäivällä ja päivän jälkeen olen rättipoikki tai muuten vaan jään turtuneeseen tilaan en-minnekään.
Jos uskoisin karmaan, niin sanoisin, että joka kuuseen kurkottaa... Katajan sain, saakeli! Ei missään hyvä vai molempi parempi? Niin tai näin, kaipaan entistä duuniani vaikka se tympeä olikin!
Voi räkä!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eikö ole näin...Alku aina hankalaa,lopussa kiitos seisoo!!Sano pomolle et yksi asia kerrallaan..näin alkuun!!kyllä se siitä.
Aivan, parempi hengitellä syvään. Vaikeaa on kyllä näin aluksi painaa jarrua oikein.
Meitä on muitakin - jopa pitkään samassa tehtävässä olleita - joiden työnkuva on muuttunut juuri kuvaamasi laiseksi. Loppua sille ei ole näkyvissä - ellet itse tee jotain!
Itse omaan aika pitkän työkokemuksen eri aloilta, ja akateeminen loppututkinto on myös. Nyt olen isohkossa firmassa, jossa koko osasto perseestä: ilmapiiri, työt, työmäärä. Tappaa pian fyysisesti, on jo tappanut henkisesti. Minusta on tullut muutamassa vuodessa kävelevä zombie, entisestä iloisesta seuraihmisestä on kehkeytynyt iloton, puhumaton ja sosiaalisesti syrjäänvetäytynyt, elävä ruumis.
Kävin haastatteluissa firman sisällä eri hommiin, vaan perseestä nekin työt, eikä kyllä edes niihin valittukaan, hyvä niin jälkikäteen ajatellen. Ulkoisiinkaan työpaikkoihin haku ei ole tärpännyt, eikä hyvältä jatkossakaan näytä.
Tätä shittiä en kauaa jaksa katsella, mitta alkaa täyttyä. Nykyajan työn sisältö ja kuormitus on vissiin lähes kaikilla aika paha ja epätoivoinen, joten työpaikan vaihto ei yleensä paranna asiaa. Kohta tässä alkaa periaatteeni kääntyä: entinen työntekoa arvostava tyyppi on kohta työn vieroksuja...
Kieltämättä tässä oravanpyörässä aikansa sinkoiltuaan alkaa sairasloma tai ansiosidonnainenkin tuntua kummasti houkuttelevammalta kuin töihin meneminen...
Itsekin olin muinoin se, joka yritti sinnikkäästi ylläpitää positiivista me-henkeä duuniporukassa jottei porukka hajaantuisi ja asettuisi toisiaankin vastaan. Into lopsahti pian kun olin ainut positiivi, turhauduin ja vaihdoin taloa. Mutta sama tappotahti ja siitä syntyvä negatiivisuus hallitsevat täälläkin. Työt sen kun lisääntyy sitä mukaa kun osa kaatuu sairaslomalle, sijaisiin kun ei mukamas ole varaa.
Nykyään mua ei kiinnosta tippaakaan se mitä työyhteisössä tapahtuu. Henkilöstön vaihtuvuus on huima joten alkaa olla se ja sama kuka tuossa viereisessä huoneessa puurtaa. Mä olen täällä vain töissä ja se saa riittää. On ihan tarpeeksi tekemistä siinä, että ylipäätään selviän työtaakastani edes jotenkuten joka päivä. Aikaa, halua tai energiaakaan ei muiden kanssa sympatiseeraamiseen enää ole.
Mutta tunnen jo selkeästi, että näin ei voi jatkua tai menetän mielenterveytenikin. Tällainen robottina oleminen muuttaa persoonani pian niin kyyniselksi, että alan inhoamaan itsekin itseäni, ja sehän EI KÄY!!!!
Siksipä olenkin nyt suunnittelemassa uutta tulevaisuutta harrastukseni parissa. Siitä voisin tehdä työn itselleni, toimia ohjaajana tms., missäpäin maailmaa hyvänsä kun ei ole perhettäkään. Joka tapauksessa minun pitää päästä pois tästä oravanpyörästä, sillä tämä EI ole minua varten.
Ajatus siitä, että on yhä olemassa vaihtoehtoja oman elämän suhteen ja että itsekin pystyy siihen vielä vaikuttamaan antaa kyllä kummasti sisua jatkaa tätä skeidatyötäkin noin rahantekomielessä, siksi kunnes olen valmis lennähtämään omille siivilleni.
Että älkää hyvät ihmiset laiminlyökö itseänne niin, että terveys menee työn takia! Itsesuojeluvaistoa pitää olla sen verran, että pelastautuu kun vielä voi.
Tsemppiä ja uskoa siihen kipinään, joka meissä jokaisessa on! Toivoaan ei saa koskaan menettää.
Tekstisi oli tosi hyvä. Myös minua piristää se kun ajattelen, ettei minun ole pakko olla tässä oranvanpyörässä enää pitkään. Töitä on ihan liikaa, eikä mitään vaikutusmahdollisuuksia mihinkään. Olen ajatellut sinnitellä kesään asti. Pitää juhannuksesta 5 viikkoa lomaa ja loman jälkeen irtisanoa itseni.
Sitten menen muutamaksi kuukaudeksi johonkin tehtaaseen liukuhihnalle jotten saa karenssia. Syksyllä etsin itselleni osa-aikatyön, jossa on alle 18h/vko ja saan soviteltua päivärahaa. Samalla aloitan opiskelut avoimessa yliopistossa. Voin tehdä osa-aikatyötä yli 3 vuotta ja olen laskenut, että nettotuloni tippuvat noin 200€/kk.