Kertokaas ihmiset minulle millaisia kriisejä parisuhde kestää. Minkälaisia kokemuksia teillä on asiasta, ja onko elämä ikinä palannut samaksi niiden jälkeen. Jos on niin kuinka nopeasti?
Paljon sen pitää kestää, mutta koska tietää, että on aika luovuttaa?
En nyt tarkoita elämässä yleensä olevia vaikeita asioita, vaan ihan parisuhteeseen kuuluvia ongelmia. Asioita joita tulee eteen useamman vuoden yhdessä olon jälkeen. Kun arki on jo nähty ja tavallaan myös voitettu.
Aina kuvittelin, että joku päivä löydän naisen jonka kanssa kaikki olisi täydellistä. Elämä helppoa ja niin paljon antavaa ettei mikään sitä voisi muuttaa. Luulin jo löytäneeni tällaisen naisen, mutta sitten tuli ongelmia. Olenko vain idealisti, vai onko tuollaisen löytäminen sittenkin mahdollista. En ole tyhmä, aina riidellään, on vaikeita aikoja, mutta kysymykseni kuuluukin: kuinka vaikeaa se saa olla?
Paljon sen pitää kestää, mutta koska tietää, että on aika luovuttaa?
En nyt tarkoita elämässä yleensä olevia vaikeita asioita, vaan ihan parisuhteeseen kuuluvia ongelmia. Asioita joita tulee eteen useamman vuoden yhdessä olon jälkeen. Kun arki on jo nähty ja tavallaan myös voitettu.
Aina kuvittelin, että joku päivä löydän naisen jonka kanssa kaikki olisi täydellistä. Elämä helppoa ja niin paljon antavaa ettei mikään sitä voisi muuttaa. Luulin jo löytäneeni tällaisen naisen, mutta sitten tuli ongelmia. Olenko vain idealisti, vai onko tuollaisen löytäminen sittenkin mahdollista. En ole tyhmä, aina riidellään, on vaikeita aikoja, mutta kysymykseni kuuluukin: kuinka vaikeaa se saa olla?
Vastaukset 14
Vanhimmat
kriisit on yhtäkuin vittuun koko suhde.
kokemusta on.
Minäpä kerron mitä ei tarvitse kestää:
Miesystäväni ei puhu. JOka kriisin tai ongelman jälkeen hän vannoo, että muuttuu ja asioista puhutaan yhdessä ja niitä setvitään.
Ei puhu, sulkeutuu viikko kausiksi. Elämä lipuu ohi. Kun kaikki olisi 10min selvitetty jos suu olisi aukastu...."luulin että sä..." "ajattelin ettet halua...."..Nämä ovat hänen vakiokommenttinsa. Sairasta. Ei toisen ajatuksia ja tuntemuksia voi luulla tai mukamas tietää.
Jos sinulla on kumppani joka puhuu. Toivoa on.
Jos sinulla on kumppani joka on tuppisuu, juokse karkuun. Elämäsi lipuu ohi!
ei se aina niin helppoa ole vain häipyä,ei esim.lasten vuoksi.meillä ei puhuta(paitsi minä)toinen kuuntelee sujuvasti mutta mikään ei siitä muutu!ei tapahdu sen paremmin makuuhuoneen puolella ku muutenkaan.olemme olleet yhdessä melkein 17v.mies ei käy kuin töissä ja sen jälkeen sohva onkin sit se kaikkein rakkain maailmassa!(varmaan monella muullaki miehellä)tuntuu että on täydellinen umpikuja...mutta perhettä en hajota siksi koska lapset tarvivat ehjän kodin ja meillä kyllä ei muuten riidellä eikä tapella vaan päällisin puolin onnellinen koti.totuus on sitten toista.
Että asetat lapsillesi esimerkin perhe-elämästä?
He toistavat luultavasti omassa elämässään kaavoja, joihin sinä ja miehesi heidät omalla käytöksellänne asetatte?
No, sen varmaan tiesitkin.
Kun myöhemmin katselet lastesi onnettomia liitoja, joissa toinen luultavasti ei puhu tai ei ole muuten paikalla. Voinet silloin vilkaista peiliin.
Ero ei ole aina huono vaihtoehto.
Sinun viestisi oli tosi hyvä esimerkki siitä ettet osaa hommiasi. Suosittelen vaihda alaa! Teet hallaa ihmisille yksinkertaisella ymmärrykselläsi parisuhteista!
Pitkät parisuhteet ajautuvat aina välillä umpikujaan- se on tutkittua tietoa.
Onnellisten pitkien suhteiden taustalla on paljon työtä ja tahtoa!
Olisitko "ammattilaisena" voinut ehdottaa terapiaa?
Vai tiedätkö jo noin pienestä esittelystä ettei parisuhdeterapia voisi olla avain?
kirjoitin että muuten on hyvin ja se tarkoitti sitä että ei meillä riidellä ,ei juopotella eikä olla ny täysin mykkiäkään vaan kahdenkeskiset asiat miehen kanssa ei ole niinku pitäs.eihän kukaan järkevä aikuinen juttele esim.lemmenasioista lasten kuullen,eikä meillä päällisin puolin mitenkään näytetä lapsille jos aikuisilla ei oikein synkkaa.(monesti tuntuu ettei mieskään tajua että jotain on vinossa)eli lapset kyllä elävät täysin normaalia lapsuutta eivätkä kärsi mitenkään.täysin onnellisia ja tasapainoisia lapsia.en aio syyllistää itseäni vielä silläkin asialla!
Parisuhde voi kestää lähes kaiken, jos pari on halukas jatkamaan yhteistä yritystään ja sitoutuu pyrkimään parantamaan sitä. Käsityksesi täydellisestä ja helposta elämästä on ihan tuulesta temmattua soopaa. Kriisin jälkeen ei tilanteen koskana pidä palautua ennalleen, koska eihän silloin ole opittu mitään, eikä muutosta ole tapahtunut. Kriisit ovat kasvunpaikkoja, niissä kasvetaan ja viisastutaan. Pakenijat eivät opi mitään vaan siirtyvät viettämään helppoa elämää hetkeksi toisen luo ja sitten taas toisen...
Mutta kasvu ja selviytyminen vaatii yhteistä sitoutumista ja halua. Jos toinen on luuseri, joka ei halua nähdä vaivaa tilanteen muuttamiseksi, eikä järki riitä ymmärtämään, mikä kriisin opetus on ja että minäkin voin tehdä asian hyväksi jotain, on kaikki turhaa.
Nainen, sinä ymmärrät elämää enemmän kuin moni "ammattilainen".
Nainen, olen täysin samaa mieltä kanssasi. Viisasta ja kypsää tekstiä. Harmi vain, että näin ajattelevia ihmisiä on liian vähän. Ei riitä että parisuhteessa on yksi näin ajatteleva ihminen, siihen tarvitaan kaksi.
Parisuhteeseen kuuluu kriisit aivan samoin kuin elämään kuuluvat vastoinkäymiset. Kriisien tarkoitus on juuri kasvattaa ja opettaa ja niistä selviää kun pari puhaltaa yhteiseen hiileen ja on tahtoa tehdä suhteen eteen töitä.
Vihdoinkin oikeaa tekstiä! Olen itse parhaillaan parisuhteessa ja omassa elämässäni pahimmassa(toivottavasti) tilanteessa ja kasvun paikassa. Itse masennuin kesällä. Syitä on monia. Ensin oli kamala "minä haluan olla yksin" ja "minua ei kukaan määräile" vaihe. Ei varmasti ollut kumppanilleni helppoa. Kului pitkä aika(kuukausia) ennen kuin elämä palautui taas lähes normaaliksi. Mutta me tarvitsimme tämän kaiken. Meidän liittomme on vain vahvistunut, ja olemme oppineet puhumaan ja riitelemään ja sopimaan asiat järkevämmin kuin aikaisemmin. Tähän tarvittiin aikaa, TAHTOA ja ulkopuolista ammattiapua molemmille. Elämän kriiseistä ei kenenkään tarvitse selvitä yksin. On oltava ihmisiä, mielellään ammattilaisia, jotka osaavat auttaa. Ystäville kaikesta kertominen ei tuo kuin kommentteja: "ettekö te vois erota?" En itse halunnut sitä todellisuudessa, vaikka siitäkin meillä puhuttiin useampaan otteeseen. Onneksi kumminkin ne tilanteet olivat suutuspäissään heitettyjä kommentteja =) Että älkää ihmiset luovuttako liian helpolla! 10v hääpäivää juhlimme ensi kesänä ja varmasti onnellisempina kuin silloin sitä ensimmäistä hääpäivää!
Kyllä kaikissa pitkissä liitoissa on kriisejä, vaikka ksikki eivät sitä myönnäkään. Omassa liitossani kriisit eivät ole olleet kovin suuria, ei ole ollut pettämistä tms. Parinkymmenen vuoden aikana molemmat ovat kuitenkin muuttuneet ja tottakai myös suhde on muuttunut. Muutoksiin on liittynyt henkistä kipuilua, jota sanoisin kriisiksi. Jos kuitenkin ihan perusasioista ollaan yhtämieltä ja niistä pidetään kiinni, niin kaikesta muusta voidaan tehdä kompromisseja.
Olen ollut 18-vuotiaasta asti mieheni kanssa, joka on minua huomattavasti vanhempi (!) Seurustelun alkaessa mieheni sanoi olevansa eronnut, asui askeettisessa poikamiesboksissa. Myöhemmin selvisi, että se olikin kaksoiskämppä, hän oli naimisissa. Muutin asumaan siihen kaksoiskämppään ja elelimme näin kaksoiselämää pari vuotta, kunnes mieheni teki päätöksen ja erosi vaimostaan, tämä oli erittäin raskasta aikaa. Silloin törmäsimme seuraavaan ongelmaan, emme saaneetkaan lapsia. Alkoi vuosia kestänyt lapsettomuushoito, jonka tuloksena saimme kaksoset, tämä ajanjakso sisälsi monta keskenmenoa.... Vähän tämän jälkeen sain selville, että miehelläni on toinen nainen, eikä mikä tahansa, vaan prostituoitu! Samalla hän pyöritteli sujuvasti puhelinseksiä, ja paria sivusuhdetta. Kun sain nämä selville, alkoi parisuhdeterapia, mikä kesti vuoden. Tämän kaiken jälkeen olemme vielä selvinneet työttömyydestä, vanhempiemme kuolemisista, lapsen sairastumisesta ja lukuisista muista penemmistä kriiseistä. Elämämme on toisin sanoen ollut menoa kriisistä toiseen. Jos joskus on vaikkapa vuoden kestänyt kriisitön ajanjakso, niin melkein stressaannun siitä uuden kriisin odotuksesta, kun se aina kuitenkin on hiipinyt jonkun nurkan takaa!!! Että sillee....
ja rakastamista. En enää usko, että mikään suhde olisi ainaiseksi riidaton, kriisitön ja ongelmaton. Mutta mieheni luulee, ja siksi luopui suhteestamme, koska ei jaksanut enää. Joten eihän tuohon osaa sanoa muutakuin, että oletko saanut tarpeeksi.
on koettu avioliitossamme, joka tähän mennessä on kestänyt 27 vuotta. Olemme nyt paljon onnellisempia kuin naimisiin mennessämme. Mieheni innostui omakotitalon rakentamisesta ja siinä sivussa sai minutkin innostumaan. Äitini vastusti kovasti rakentamista, mutta minä asetuin täysin mieheni kannalle ja talo rakennettiin. Muutama vuosi sen jälkeen mieheni eräillä kutsuilla hullaantui kollegaansa ja oli jo lähtemässä tämän perään juhlista, kunnes kertomansa mukaan muisti, että hänellähän on vaimo. Mieheni ei lähtenytkään sauraamaan ja tuli kotiin kertomaan tästä. Tietysti olin mustasukkainen, vaikkei mitään ratkaisevaa tapahtunutkaan. Keskustelimme kuukausia asiasta ja vähitellen pääsimme sen yli. Kriisi vahvisti liittoamme. Siitä puhuessamme tajusimme, kuinka monilla, joille tulee avioero, se on todellakin pieni kuolema. Kannattaa keskustella puolisonsa kanssa avoimesti kaikesta. Nyt olemme vuosikausia olleet onnellisina yhdessä, pieniä riitoja tietysti on, mutta ne puhdistavat ilmaa.