Olen 1v8kk ikäisen pojan äiti ja vauvakuume on alkanut vaivata. Vauva-aika oli vaan niin rankka että pelottaa mikä hullu minusta tulisi jos toinenkin lapsi olisi yhtä suuritöinen. Vauva vuoden aikana kerroin suunnilleen kaikille kavereille miten rankkaa on ja miten en varmaan ikinä ala tähän uudestaan. Nyt tuntuu että he todella epäilevät kykyäni kasvattaa kahta lasta. Kaipaisin tukea ystäviltä mutta sitä ei tipu. He varmaan oikeasti pelkäävät etten toista jaksaisi. Mietin sitä itsekin mutta halu toiseen lapseen on vahva. Mieskin kyllä empii mutta on periaatteessa suostunut. Kai sekin pelkää että parisuhde kärsii taas, aika kovalla koetuksella se oli ensimmäisen lapsen kohdalla.
Tuntuu siltä että kaikille muille toisen lapsen haluaminen/yrittäminen on itsestään selvää eikä kukaan paini tälläisten asioiden kanssa. Ainakaan kukaan ystäväni ei pohdi omaa jaksamistaan.
Kauheaa että sitä on niin riippuvainen toisten puheista mutta kaipaisin rohkaisua eikä sitä tipu.
(Huom. minulla ei ollut masennusta tai muutakaan, olin vaan väsynyt ja välillä tosi rikki kun valvottiin jne.)
Tuntuu siltä että kaikille muille toisen lapsen haluaminen/yrittäminen on itsestään selvää eikä kukaan paini tälläisten asioiden kanssa. Ainakaan kukaan ystäväni ei pohdi omaa jaksamistaan.
Kauheaa että sitä on niin riippuvainen toisten puheista mutta kaipaisin rohkaisua eikä sitä tipu.
(Huom. minulla ei ollut masennusta tai muutakaan, olin vaan väsynyt ja välillä tosi rikki kun valvottiin jne.)
Vastaukset 7
Vanhimmat
olen kuullut jonkun sanonnan... mitenköhän se meni: takana vaikea synnytys, kolmen kuukauden koliikki, hampaiden puhkeaminen ja juuri kun on selvitty korvatulehduksesta vain nainen on niin hullu että ilmoittaa tyynen rauhallisesti haluavansa toisen lapsen. Eli et ole ainoa! Jotkut jaksaa toiset ei mutta syyllisyys on äidin tavallinen tunne.
vastasitko yksin lapsenhoidosta? Oliko miehesi asialla muutenkin kuin tekovaiheessa? Äidin jaksaminen riippuu paljon siitä jos kuormaansa saa hieman jakaa. Elämä muuttuu lapsen myötä, jos pidät itsepintaisesti kiinni 'entisestä' elämästä, tulee ongelmia. Lapsi ottaa paikkansa ja huomionsa väkisin, vanhempien täytyy tämä kestää, toisinaan niin raskasta kuin se onkin.
mun vauva tosin on vasta 3kk, enkä nyt ihan vielä sitä toista halua. Mutta muuten vähän samat fiilikset. Hoidan vauvaa lähinnä yksin, ja tuntuu että kun mies ei kauheasti osallistu niin miksi pitäisi toinen vielä tehdä. Mutta tuolla vauvakuumeella kun ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, vaan se on se lisääntymisvietti... Mä ainakin haluaisin toisen vähän myöhemmin, haluan ympärille lisää elämää, ja esikoiselle 'tappelukaverin'. Jos ajattelen jättää homman tähän yhteen järkisyistä, se tuntuu jotenkin masentavalta. Eiköhän tuo ole aika pitkälle itsesi päätettävissä, siis kun miehesikin suostuu. Kyllä muakin pelottaa se jaksaminen ja varmaan monia muitakin. Toisaalta moni on sanonut että toisen kanssa on jo enemmän rutiinia eikä stressaa niin paljon asioista, vaikka fyysisesti sitä lepoa taas saa entistä vähemmän. On siis eri lailla raskasta.
"...Vauva vuoden aikana kerroin suunnilleen kaikille kavereille miten rankkaa on ja miten en varmaan ikinä ala tähän uudestaan. Nyt tuntuu että he todella epäilevät kykyäni kasvattaa kahta lasta. Kaipaisin tukea ystäviltä mutta sitä ei tipu. He varmaan oikeasti pelkäävät etten toista jaksaisi..."
Jos kerran olet koko ajan valittanut, tottakai he epäilevät. Eikö se ole ihan loogista. Sitä paitsi kukaan ei jaksa kuunnella samaa virttä päivästä toiseen. On ihan selvä, etteivät he kannusta sinua toisen lapsen hankkimiseen, jos olet koko ajan valittanut elämäsi raskautta yhden lapsen kanssa.
Toisen lapsen teosta sitten, että sehän on ihan oma päätöksesi. Et kai siihen ystäviesi tukea tarvitse. Mieti kuitenkin, haluatko todella itse toista lasta nyt vai tuntuuko sinusta, että niin kuuluu tehdä.
P.s. Jos haluat pitää em. ystäväsi, puhu muustakin kuin lapsesta/omasta jaksamisestasi. Maailma ei pyöri sinun ja lapsesi ympärillä. Ystävyys on vastavuoroista.
Luulen, että alkuperäinen on sanonut ääneen, isoon ääneen, asian, jota harva uskaltaa tai tohtii sanoa: väsyttää ja vituttaa, lapsi ja kaikki.
Naisen ja äidin ennenkaikkea kuuluisi olla vaan aina iloisesti jaksava ja muiden eteen uurastava itsensä unohtaen.
Ihmeellisiä ystäviä, jos kukaan ei ole rohkaissut tai tukenut tai kannustanut tai auttanut lapsen- ja kodinhoidossa. Ovat vaan kuunneelleet, haukkuneet ja arvostelleet selän takana kenties??? ja nyt kuuntelevat vauvakuumejuttuja naama vinossa.. ja ajattelevat että ei tuosta ole..
onpa ystäviä todella, joo.
Mutta asiaan: kahdessa lapsessa on työtä kaksinverroin.
Pyykkivuori kasvaa. Omaa aikaa ei ole edes sitä vähää. Kun jo yksi lapsi vie paljon aikaa ja huomiota = lähes kaiken äidin ajan, ei toinen lapsi tilannetta helpommaksi muuta. Siinä on vain kaksi lasta vaatimassa oman huomionsa.
Siinä mielessä kannattaisi ihan oikeasti miettiä, että jaksaako.
Järjen kanssa tällä asialla ei olekaan merkitystä: minullakin oli varsin huono parisuhde, mutta silti piti toinen lapsi hankkia. Siihen aikaan meilläpäin väitettiin, että toinen lapsi menee siinä kuin ensimmäinenkin. Kattiakanssa! Kyllä siinä kaksinverroin työtä oli, kahden sängyn vieressä valvomista yms.
Tai että tilanne helpottuu kun pienenpikin on sitten samalla kattilalla. Haha! kaksi lasta on kaksi lasta, vaikka syötäisi puukauhalla suoraan kattilasta. Yksi lapsi on yksi.
Esimerkkinä vaikka vaan ulos lähteminen. Jokainen pikkulapsen äiti tietää millaista se on, toisinaan se on ihan kamalaa... yhdenkin kanssa.
Mutta lapsilukumäärä ja hankinta-aika on sinun itsesi päätettävissä, siinämäärin kuin se nyt ihmisten päätettävissä on koko asia. Siihen ei tarvita sinun ystävien , sukulaisten tai naapureiden lupaa tai siunausta asialle. Sen päätät sinä ja miehesi.
Missä muuten miehesi on? Osallistuuko hän lapsen hoitoon ja kodin hommiin ollenkaan????? vai pyöritätkö yksin sitä tivolia?
jos kyllä, niin ei ihme että väsyt. jos kyllä, mieti ihan todella oikeasti sitä toista lasta, haluaako miehesi todella - vai haluaako vaan kivat kulissit, joita voi esitellä.... puheissaan kehua..
.. Jos on noin rankaa, mikset odota paria vuotta, niin isomman kanssa on paljon helpompaa?
Se on kuulkaas paljon omastakin asenteesta kiinni miten jaksaa ja kuinka monen kanssa. Kaksosten äitinä tiedän, ettei se aina helppoa ole, mutta kukaan ei ole kuullut eikä tule kuulemaan meidän "valittamista". Itsepähän lapsia halusimme. Eikä ole siitä kiinni etteikö uskallettaisi sanoa, jos/kun vituttaa ja/tai väsyttää. eikä meillä ole tarvetta kaunistelakkaan asioita..
Harrastukset, ystävät ja parisuhde on lähes samalla mallilla kuin ennen vauvojen syntymääkin. Lapset on tottakai ensisijalla ja vasta sitten tulee omat harrastukset ja menot. Ja parisuhdettakin on hoidettava, ei se itsestään pysy hyvänä (kellään!). Sitä pitää vain olla niin epäitsekäs, että on valmis karsimaan omia menoja yms. ja kuitenkin myös sen verran itsekäs, ettei heittäydy marttyyriksi ja uhraa koko elämäänsä lapsille. Ja kaksi lasta ei mene siinä kuin yksi!! Työ on aina suoraan verrannollinen lasten lukumäärään. Joskus jopa enemmänkin.
Olen huomannut, että meissä ihmisissä on myös niitä, jotka valittaa ja narisee lähes kaikesta, mutten kyllä tarkoita että tekopirteäkään tarvitsisi olla. Ja tottakai on niitä "vaikeampia" ja "helpompia" lapsia, meidänkin lapsista selvästi toinen on vaativaisempi ja toinen vähemmän vaativainen.
Ja kukas niitä lapsia pakottaa tekemään, jos tuntuu ettei rahkeet riitä?! Itsehän sen tiedät parhaiten. Mutta, jos todella miehesi kanssa haluatte lisää lapsia, niin ei muuta kun lykkyä tykö ja positiivista asennetta kehiin.