Avioliitossa

Hei,

1 viikko Isänpäivään. Mies on vanhin poika, mutta vanhempansa eivät ole koskaan kunnioittaneet ja kuunnelleet häntä ja vaikka on neuvonut heitä, niin eivät ole uskoneet. Sitten kun toiset on sanonut samaa, eivät ole siltikään tunnustaneet ääneen, että taisi se poika olla sittenkin oikeassa.

Hän on pienestä pitäen joutunut vahtimaan muita sisaruksia, ja kun nämä on tarvinneet jotain, mitä mieskin olisi halunnut, niin miehelle sitä ei ostettu, mutta sisaruksille kyllä.

Oikeita ongelmia ei koskaan käsitellä tai nosteta esiin, vaan jätetään mainitsematta seuraavalla tapaamiskerralla. Niin, on käyty "tapaamassa" hänen vanhempia, mutta ei ole vietetty aikaa yhdessä, ei ole viihdytty. Tiedetään, minne ollaan tervetulleita ja minne ei.

Kun mies on kertonut töistään, kun vanhempansa on kysynyt ohimennen, on se ohitettu vaan hymähdyksellä ja "vai niin, sun veli, sillä on rankka työ, sillä on pitkät työmatkat, ja se, ja se, ja se, ja se"

Kukaan ei päätä syntyä tähän maailmaan. Mutta jokainen vanhempi tietää, että on tulossa lapsi, ja päättää minkälainen vanhempi on. Jokainen sana, teko ja ele, mitä teette, niin lapsi muistaa sen, varsinkin kun se sama väheksyvä ja halveksiva käytös toistuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Joten kun te ensi viikolla juhlitte isänpäivää, anoppi ja appi, varmaan olette omasta mielestänne tehneet kaikkenne ja parhaanne, mutta se poika vaan, se vaan ei oppinut mitään.

No, se poika, jota te koko ajan haukutte ja väheksytte, on ollut naimisissa mun kanssa kohta 20 vuotta. Mä tunnen mieheni paremmin kuin te. Tiedän sellaistakin minkä te olette jo unohtaneet.

Te päätitte olla tietynlaisia vanhempia, ja se oli teidän molempien yhteinen päätös.