Vakavasti sairaan läheisen omaishoitaja joutuu kohtaamaan kerran sen, mitä ei koskan haluaisi kohdata eli läheisestä luopuminen ja kuolema.
Vaikka asiaan olisi kuinka valmistautunut, niin kuolemaan ei ole koskaan valmistautunut niin hyvin, että sen hyväksyisi täysin.
Kipujen ja kärsimyksen kuoleman hyväksyy, mutta läheisen menettämistä ei.
Läheinen oli vielä illalla tajuissan, hoidit ja hoivasit, kunnes yön edetessä läheisesi vointi huononi, kunnes koitti hetki, jolloin vakava sairaus vei voiton ja hengitys hidastui, kunnes hän ei enää hengittänyt ja oli lopullisesti poissa.
Yht'äkkiä kaikki kuin pysähtyy ja tyhjyyden tunne koittaa. Ei enää mikään ole kuin ennen. Normaalisti olisit hetken päästä heränyt laittamaan omaishoitajana läheisellesi aamiaista ja sen jälkeen erilaisia hoitotoimenpiteitä pitkin päivää, mutta ei enää, koska läheinen hoidettavasti ei enää ole täällä.
Muutos on niin radikaali ja voimakas, ettei sitä heti käsitä, eikä hyväksy, vaan olisi halunut hoitaa ja hoivata rakasta läheistään, vaikka se voimille välillä kävikin.
Läheisesi on poissa ja tilalle on tullut sanaton tyhjyys.
On kulunut kohta kaksi vuotta tuosta hetkestä ja kun nämä asiat tulevat aina välillä mieleen, niin kyllä silloin tulee surullinen olo ja silmät kostuvat.
Lähes kaikki tavarat ovat ennallaan, kuten olivat silloin, kun läheinen nukkui pois.
Aina, jos jossakin liikkuu, tutuissakin paikoissa, joissa läheiseni kanssa tapasimme käydä hänen terveenä ollessaan, niin ei tunnut enää samalta, kuin mitä silloin, kun yhdessä liikuimme.
Tulee ennemminkin selittämätön eristäytynyt ulkopuolinen olo, ei kuulu enää mihinkään, vaan taivaltaa yksinään, kuin kaikilla muilla olisi elämässä tarkoitus, mutta itseltä se on kadonnut.
On tullut neutraali tunne, ei enää osaa nauttia oikein mistään, ei ruoasta, harrastuksista, eikä mistään muustakaan, kuin millään ei ole enää tarkoitusta.
Vaikka asiaan olisi kuinka valmistautunut, niin kuolemaan ei ole koskaan valmistautunut niin hyvin, että sen hyväksyisi täysin.
Kipujen ja kärsimyksen kuoleman hyväksyy, mutta läheisen menettämistä ei.
Läheinen oli vielä illalla tajuissan, hoidit ja hoivasit, kunnes yön edetessä läheisesi vointi huononi, kunnes koitti hetki, jolloin vakava sairaus vei voiton ja hengitys hidastui, kunnes hän ei enää hengittänyt ja oli lopullisesti poissa.
Yht'äkkiä kaikki kuin pysähtyy ja tyhjyyden tunne koittaa. Ei enää mikään ole kuin ennen. Normaalisti olisit hetken päästä heränyt laittamaan omaishoitajana läheisellesi aamiaista ja sen jälkeen erilaisia hoitotoimenpiteitä pitkin päivää, mutta ei enää, koska läheinen hoidettavasti ei enää ole täällä.
Muutos on niin radikaali ja voimakas, ettei sitä heti käsitä, eikä hyväksy, vaan olisi halunut hoitaa ja hoivata rakasta läheistään, vaikka se voimille välillä kävikin.
Läheisesi on poissa ja tilalle on tullut sanaton tyhjyys.
On kulunut kohta kaksi vuotta tuosta hetkestä ja kun nämä asiat tulevat aina välillä mieleen, niin kyllä silloin tulee surullinen olo ja silmät kostuvat.
Lähes kaikki tavarat ovat ennallaan, kuten olivat silloin, kun läheinen nukkui pois.
Aina, jos jossakin liikkuu, tutuissakin paikoissa, joissa läheiseni kanssa tapasimme käydä hänen terveenä ollessaan, niin ei tunnut enää samalta, kuin mitä silloin, kun yhdessä liikuimme.
Tulee ennemminkin selittämätön eristäytynyt ulkopuolinen olo, ei kuulu enää mihinkään, vaan taivaltaa yksinään, kuin kaikilla muilla olisi elämässä tarkoitus, mutta itseltä se on kadonnut.
On tullut neutraali tunne, ei enää osaa nauttia oikein mistään, ei ruoasta, harrastuksista, eikä mistään muustakaan, kuin millään ei ole enää tarkoitusta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kun se toisen auttaminen ja vierellä kulkeminen on ollut pitkään pääasiallinen elämätehtävä, niin ei se varmaan helppoa ole ja kaksi vuotta on lyhyt aika.
Jospa nyt alkaa vaihe, että alat pikkuhiljaa ottaa irtiottoja entisestä uuteen. Pieni erin luovut tavaroista, joita hän ei ole enää käyttämässä ja lisäät arkeesi ohjelmaa.
Kyllä ajasta poislähtenytkin toivoo, että elämä saa jatkua.
Siunausta ja uutta avaruutta tuleviin päiviin ja vuosiin.
Tänään hyvästelin ystävän, joka muutti pois paikkakunnalta. Olimme tehneet seurakunnassa paljon kaikkea yhdessä reilut puolikymmentä vuotta. Varmaan nähdään joskus, mutta kun välimatkaa on satoja kilometrejä, ikääkin on ja uudet vaiheet ja ympyrät tulevat, niin vähäiseksi se näkeminen ja yhteys jää.
Oli hieman hautajaistunnelma ja kaihoisa jäähyväisten hetki.
https://www.youtube.com/watch?v=i4A1rdxrKzg
fsda
Hei
Kuvaat koskettavalla tavalla suruasi ja sitä prosessia, johon omaishoitajana olet joutunut. Rakas ihminen on poissa. Hän, joka täytti päiväsi, jota sait hoivata ja rakastaa. Olit elintärkeä ja tarpeellinen hänelle. Nyt ei ole muuta kuin tyhjyys ja suru.
Olet joutunut luopumaan paitsi rakkaasta ihmisestä, myös työstä ja tekemisestä, joka täytti päiväsi. Ei ole mikään ihme, että olosi on kuin olisit jollain tavoin joutunut hukkaan. Nyt kun vielä oli pyhäinpäivä, niin se varmaan sai ajatukset entistä enemmän kohdistumaan menetykseesi.
On totta, että kaksi vuotta on vielä lyhyt aika. Ei suru varmaan koskaan täysin mene pois, mutta se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Kuulostaa, että tarvitsisit nyt apua jotta et masentuisi ja jäisi irrallisuuden tilaan. En tiedä millaisella paikkakunnalla asut, mutta ainakin useissa seurakunnissa on sururyhmiä, joissa voi purkaa ajatuksiaan muiden menetyksen kokeneiden kanssa. Myös keskustelu papin tai diakonin kanssa voisi auttaa. Toki on muitakin auttavia tahoja. Kunpa jaksaisit hakea itsellesi keskusteluseuraa, sillä yksin on vaikea päästä eteenpäin. Kuitenkin elämässä on vielä sinullekin paljon koettavaa ja myös iloisempia mielentiloja. Luota siihen .
Lämpimin ajatuksin,
pappi Elisabet
Trolli se on, suotta haaskaat energiaas.
Ihme, että et tajunnu aikasemmin :D