Väkivalta parisuhteessa on asia, mikä todella kuohuttaa. Ne, jotka sen ovat kokeneet, tietävät, kuinka vaikeasta ja monimutkaisesta jutusta on kyse. Ne, jotka eivät ole kokeneet, antavat mustavalkoisia neuvojaan tajuamatta lainkaan asiaa kokonaisuudessaan.
Itse elän avioliitossa miehen kanssa, jonka edellinen suhde oli ollut väkivaltainen. Suhteessamme kaikki tapahtui aika nopealla tahdilla ja stressi oli ajoittain korkea. Mies on erittäin temperamenttinen ja osoitti ensimmäisiä väkivaltaisia taipumuksiaan jo ennen kuin suhde oli edes vakiintunut. Tulin vahingossa raskaaksi, muutimme yhteen ja väkivalta lisääntyi ja paheni tönimisestä. Se ei yleensä ollut lyömistä, vaan enemmänkin käsien vääntelyä, tukasta kiinni pitämistä, estämistä tms. Pahimmillaan primitiivistä puremista tai hakkaamista nyrkillä johonkin ”vaarattomaan” paikkaan.
Väkivallan laukaisivat riitatilanteet ja sen mukaiset miehen raivon ja turhautumisen sekalaiset tunteet. Kylmäveristä väkivaltaa mies ei harjoittanut, vaan teoille oli aina selvä syy (riitatilanne) ja väkivalta oli seuraus niistä. Alkoholinkäyttöä ei väkivaltaan koskaan liittynyt.
Jossain vaiheessa kuitenkin sain tarpeekseni ja otin asian täysin asialliseen keskusteluun. Selvitimme asioita tuntikausia vain juttelemalla, emme riidelleet. Tein miehelle täysin selväksi, miltä minusta tuntui, ja kuinka asiat koin. Ymmärsin myös kuunnella miehen kantaa asioihin, ja tajusin sen, että olen todella hirvittävä riitelijä, vaikken itse turvaudukaan väkivaltaan. Myös itse olin omalta osaltani vastuussa riitatilanteistamme, vaikka miehen väkivaltainen käytös ei olekaan millään lailla hyväksyttävää.
Tulimme molemmat siihen tulokseen, että niin ei voi jatkua. Mies lupasi muuttua, samoin minä. Kuulostaa kliseiseltä, ja epäonnistuneiden lupausten äidiltä, mutta…
Meidän tapauksessamme se todella toimi. Mies alkoi todella miettiä tekojaan, ja kanavoida suuttumustaan toisin. Nyt mies on ollut toista vuotta ”kuivilla” väkivallasta, ja riitamme ovat aivan normaaleja tunteenkuohahduksia. Muuttuminen on vaikeaa, sen tiedän minä, joka olen huomattavasti huonommin onnistunut pitämään lupaukseni reilummasta riitelystä. Suhteemme on kuitenkin nykyisin onnellinen, rakkaus kytee vahvasti arkisena, mutta vakaana, eikä pelkoa fyysisen koskemattomuuden menettämisestä enää ole.
Se, mitä haluan omalla tarinallani kertoa on, että kaikissa tapauksissa ei _ensimmäinen_ ratkaisu ole väkivaltaan turvautuneen kumppanin jättäminen. Asioita kannattaa selvittää, ja pyrkiä ohjaamaan toista itse miettimään, mistä käytös johtuu. Yhden hairahduksen ei pitäisi maata kaataa, vaan toiselle pitäisi antaa mahdollisuus. Totuttujakin käyttäytymistapoja on mahdollisuutta muuttaa, jos halu lähtee henkilöstä itsestä. Loputtomiin ei tietenkään toisen osapuolen kannata asiaa sietää, hyväksyä väkivaltaa ei tarvitse ollenkaan.
Itse elän avioliitossa miehen kanssa, jonka edellinen suhde oli ollut väkivaltainen. Suhteessamme kaikki tapahtui aika nopealla tahdilla ja stressi oli ajoittain korkea. Mies on erittäin temperamenttinen ja osoitti ensimmäisiä väkivaltaisia taipumuksiaan jo ennen kuin suhde oli edes vakiintunut. Tulin vahingossa raskaaksi, muutimme yhteen ja väkivalta lisääntyi ja paheni tönimisestä. Se ei yleensä ollut lyömistä, vaan enemmänkin käsien vääntelyä, tukasta kiinni pitämistä, estämistä tms. Pahimmillaan primitiivistä puremista tai hakkaamista nyrkillä johonkin ”vaarattomaan” paikkaan.
Väkivallan laukaisivat riitatilanteet ja sen mukaiset miehen raivon ja turhautumisen sekalaiset tunteet. Kylmäveristä väkivaltaa mies ei harjoittanut, vaan teoille oli aina selvä syy (riitatilanne) ja väkivalta oli seuraus niistä. Alkoholinkäyttöä ei väkivaltaan koskaan liittynyt.
Jossain vaiheessa kuitenkin sain tarpeekseni ja otin asian täysin asialliseen keskusteluun. Selvitimme asioita tuntikausia vain juttelemalla, emme riidelleet. Tein miehelle täysin selväksi, miltä minusta tuntui, ja kuinka asiat koin. Ymmärsin myös kuunnella miehen kantaa asioihin, ja tajusin sen, että olen todella hirvittävä riitelijä, vaikken itse turvaudukaan väkivaltaan. Myös itse olin omalta osaltani vastuussa riitatilanteistamme, vaikka miehen väkivaltainen käytös ei olekaan millään lailla hyväksyttävää.
Tulimme molemmat siihen tulokseen, että niin ei voi jatkua. Mies lupasi muuttua, samoin minä. Kuulostaa kliseiseltä, ja epäonnistuneiden lupausten äidiltä, mutta…
Meidän tapauksessamme se todella toimi. Mies alkoi todella miettiä tekojaan, ja kanavoida suuttumustaan toisin. Nyt mies on ollut toista vuotta ”kuivilla” väkivallasta, ja riitamme ovat aivan normaaleja tunteenkuohahduksia. Muuttuminen on vaikeaa, sen tiedän minä, joka olen huomattavasti huonommin onnistunut pitämään lupaukseni reilummasta riitelystä. Suhteemme on kuitenkin nykyisin onnellinen, rakkaus kytee vahvasti arkisena, mutta vakaana, eikä pelkoa fyysisen koskemattomuuden menettämisestä enää ole.
Se, mitä haluan omalla tarinallani kertoa on, että kaikissa tapauksissa ei _ensimmäinen_ ratkaisu ole väkivaltaan turvautuneen kumppanin jättäminen. Asioita kannattaa selvittää, ja pyrkiä ohjaamaan toista itse miettimään, mistä käytös johtuu. Yhden hairahduksen ei pitäisi maata kaataa, vaan toiselle pitäisi antaa mahdollisuus. Totuttujakin käyttäytymistapoja on mahdollisuutta muuttaa, jos halu lähtee henkilöstä itsestä. Loputtomiin ei tietenkään toisen osapuolen kannata asiaa sietää, hyväksyä väkivaltaa ei tarvitse ollenkaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minä olen myös parisuhteessani kokenut saman asian.
Aloimme seurustella reilut viisi vuotta sitten. Omat vanhempani elävät rakkaus -avioliitossa ja olen kasvanut terveen suhteen rinnalla, mieheni perheessä taas hänen isänsä on ollut kodin valtias ja tyranni naisen eläessä neljän seinän sisällä. Kuitenkin rakastuimme mieheni kanssa toisiimme ja aloitimme yhteisen taipaleen. Puoli vuotta seurustelumme alusta mieheni osoitti taipumuksia väkivaltaan kun jokin asia ei mennyt mielen mukaan. Hän ei koskaan lyönyt tai potkinut minua, mutta esim. töni tai puristi käsivarresta kovasti. Joskus hän myös heitti jollakin tavaralla ja suorastaan riehui kuin pikkupentu. Katselin muutaman kuukauden tuota käsittämätöntä mustasukkaista reuhkaamista ja sitten tein päätöksen jättää hänet. Olimme erossa n. kuukauden. Sinä aikana näimme päivittäin ja puhuimme puhumasta päästymme. Olimme molemmat nuoria parikymppisiä ja totesimme että paljon on kasvamista. Palasimme yhteen.
Nyt tuosta on aikaa reilut neljä vuotta. Kertaakaan emme ole eron jälkeen kajonneet toisiimme (minäkin osasin repiä takaisin) ja suhteemme on erittäin tyydyttävä kaikin tavoin. Olemme nyt asuneet kolme vuotta yhdessä ja kaikki menee hyvin. Saamme elää aivan vapaasti ilman kyttäämistä, koska välillämme on nyt luottamus!Tottakai on erimielisyyksiä esim. rahankäytöstä, mutta riitelemme keskustelemalla ja höystämme riitoja huumorilla. Toki joskus tulee ärräpäitä ja huutoäänestystä, mutta tavarat eivät ole lennelleet tms.
Olen ikionnellinen että annoimme suhteellemme toisen mahdollisuuden. Hän on elämäni mies ja rakkautemme on kasvanut vuosi vuodelta. Joskus tunnen huonoa omaatuntoa kun muistan hänen kyyneleensä eromme aikana, mutta tiedän että se oli ainoa keino saada hänet ja itseni heräämään.
Nykyään mieheni on kovasti tukena äidilleen, kun anoppini pyristelee miehensä otteesta irti. Toki he ovat yhdessä yhä, mutta kuviot ovat muuttuneet minun ja mieheni ansiosta. Myös appiukkoni on näiden viiden vuoden aikana oppinut kunnioittamaan naisia ja ottanut oppia parisuhteeseensa meiltä.
Elämä opettaa, nyt on kaikki hyvin ja tämä on todiste siitä että pahoista tavoistaan voi päästä eroon.
Tästä taas saavat toivottomissa suhteissa elävät naiset syytä yrittää muuttaa miestä....
Älytön asenne. Parisuhteessa on aina kaksi osapuolta. Joskus asiat toimivat automaattisesti, joskus eivät, ja silloin ne joko saadaan toimimaan _molemminpuolisilla_ kompromisseilla, tai sitten niitä ei saada toimimaan.
Parisuhde ei ole mikään naisen tai miehen temmellyskenttä, jossa toista pitäisi muokata haluamaansa suuntaan. Ihanteellisimmillaan särmiä voidaan yhdessä hioa, ja oppia elämään yhdessä.
Totuus kuitenkin on, että väkivalta on jo niin vakava käytösmalli ihmisessä, että sen suhteen toiselta voikin jo vaatia muutosta. Olipa kyseessä mies tai nainen. Ei väkivalta miesten yksinoikeus ole.
Mies vääntelee naisen käsiä ja tönii parisuhteessa. Ja viesti kuuluu: kyllä kannattaa antaa mahdollisuus? Aivan kammottavaa lukea tuollaista.
Äidit, kertokaa jo pienestä tyttärillenne että on olemassa miehiä jotka käyttävät väkivaltaa ja että se ei ole oikein. Ja että on olemassa rajoja joita ei sovi ylittää. Kertoessanne voitte pelastaa tyttärenne hengen. Yksikin tönäisy voi tappaa.
Kuinka naiset aina onnistuvat saamaan miehiä jotka harrastavat fyysistä väkivaltaa?
Naiset harrastavat rankinta henkistä väkivaltaa ja se ei ole missään tuomittu.
Ehkäpä se on sisäänrakennettu hyväksyttävä ominaisuus naisissa.
Ihmettelenpä vaan.
mun mielestäni kirjoituksissa on ihan selvä ja järkevä sanoma. luepa uudestaan ja käytä aivoja, _saattaa_ aueta sullekin. kukaan ei tainnut kehottaa hyväksymään väkivaltaa, mutta idiootit ne vaan vääntelee käsien sijasta sanomisia...
kannustaa naiset uskomaan miehensä parantumiseen väkivallasta.
Monissa tapauksissa se ei ole mahdollista.
ei kannusta yhtään mihinkään paitsi ehkä arvioimaan itse eri vaihtoehtoa sen sijaan, että hokee vain jotain onttoja mantroja.
Alkuperäiselle kirjoittajalle 10^6 pistettä ja halaus siitä, että pystyi tunnustamaan oman kommunikaationsa hyökkäävyyden.
Kuten joku kirjoittajista viittasi, yleensä näissä keskusteluissa henkinen väkivalta ja kusetus nauttii hiljaista vähättelyä, siitä ei jää kiinni eikä sillä ole muutenkaan mitään väliä, merkitystä tai painoa, koska pahoinpitelyt, kiinni tarttumiset ja raiskaukset ovat _niin_ paljon pahempia rikkeitä ja niihin ei saa ryhtyä vaikka toinen sanoisi tai tekisi mitä.
Tämmöiseen täytyy aina liittää huomautus: ei, en ole koskaan lyönyt tai väännellyt kumppaniani.
Elämä ei ole mustavalkoista. Ei ihmiset yleensä räjähdä käyttämään väkivaltaa yhdessä hetkessä. Opittu malli uppoaa vähitellen. Väkivalta on merkki epätoivosta ja keinojen kesken loppumisesta.
En puolusta väkivaltaa keinona, mutta en ole kykenevä tuomitsemaan väkivaltaan sortunutta ihmistä kokonaisuutena. Perheessäni on esiintynyt väkivaltaa monessa muodossa, en puhu vailla omakohtaista kokemusta siis.
Väkivalta olipa se henkistä tai fyysistä on saatava pois. Se ei rakenna vaan rikkoo kaikkia osapuolia.
Jokainen on kykenevä tuntemaan samaa raivoa, pettymystä, epävarmuutta, pelkoa jne. joka saa jonkun lyömään tai satuttamaan. Onko se että koittaa hetkeksi asettautua toisen asemaan ja ymmärtää missä mennään, ehdottaa vaihtoehtoisia toimintatapoja muka hyväksymistä? Ei todella.
Alkuperäinen kirjoittaja ei koskaan tarjonnut tätä keinoa jokaiselle. Jos puolisoa/kumppania/ystävää suostuu katsomaan avoimin silmin ja kaunistelematta ja samalla pohtia tilannetta ja myös oman toiminnan tasoa rehellisesti pystyy varmasti erottamaan pinttyneen tapaväkivallan joka ei kyyneleistä tai lupauksista huolimatta tule muuttumaan pelkästään omin voimin. Itse väkivalta on aina ja kaikkialla väärin (posilukien itsepuolustus) mutta itse teoissa on aste-eroja.
Ajatelkaa hetki sitä osapuolta joka nuorena on tehnyt sen virheen että satuttaa. Pitäisikö jokaisen kääntää hänelle selkänsä? Silläko hän oppii miten ihmisten kanssa "oikeasti" ollaan?
Eikö ole hyvä jos joskus toinen ihminen välittää niin paljon itsestään ja toisesta että on valmis selvittämään tätä vaikeaa asiaa yhdessä?
Ja tietenkin tämä on ensimmäinen keino. Ei se jota jatketaan vuodesta toiseen kasvot mustelmilla. Järki mukana tunteiden lisäksi.
Jos suhteesta joutuukin lähtemään niin on mahdollista joskus olla tukena, ohjata toinen avun luokse ystävällisesti ei kylmästi. Usein fyysinen väkivalta on tulos aikaisemmasta, fyysisestä tai henkisestä väkivallasta. Ei siitä parannuta pelkällä kylmälllä yksinäisyydellä.
Lisäksi jokainen rakastut ihminen tietää että lähteminen on rankkaa silloinkin kun on se pakko, kun kaikkea muuta on jo kokeiltu. Se rikkoo lähtijänkin jollain tavalla. Selvittämistä kannattaa aina ensin kokeilla.
Olen pahoillani puolestasi: olet mennyt siihen ikiaikaiseen vanhanaikaiseen tarinaan että väkivaltainen ihminen paranee. Teillä on nyt menossa hyvä kausi - toivon vain että se kestää mahdollisimman kauan. Tai oikeastaan mahdollisimman vähän jotta ette ainakaan lapsia ehdi tehdä. Harva meistä tavallisista ihmisistä on niin hyvä terapeutti tai psykologi että pystyy yhdellä keskustelulla toisen parantamaan. Väkivaltaisesta suhteesta ei ole helppo lähteä jos kovasti rakastaa toista tai on vielä rakastunut. On niin kovin luonnollista uskoa toisen paranemiseen. Kuitenkin ihmisen itsensä kannalta sekä tulevien mahdollisten lasten kannalta olisi paras heti lähteä kun ensinmäiset merkit ovat tapahtuneet. Minulla itselläni ei ole tästä henkilökohtaista kokemusta, mutta nuorimmalla siskollani on. Heillä oli juuri noin. Hyviä kausia, melko pitkiäkin mutta sitten taas töniminen, astioiden paiskominen, inhottava nimittely ja vähättely palasivat. Toivon sinulle voimaa lähteä heti kun tilanne muuttuu.