Olen aina ollut enimmäkseen yksin (ystävien suhteen). Viimeksi lapsuudessa ja nuoruudessa oli joku kaveri, jonka kanssa nähtiin. Olen aina ollut syrjäänvetäytyvä introvertti, enkä oikeastaan kaipaakaan sellaista jatkuvaa yhteydenpitoa muihin. Minulle riittäisi sellainen "mitä kuuluu"-jutustelu silloin tällöin.
En oikein osaisikaan olla sellainen kuin ystävän pitäisi olla, kun olen niin tottunut yksinäisyyteen ja siihen, ettei seuraani kukaan oikeastaan kaipaa. En oikein tunne kuuluvani mihinkään. Yksinäisyys on luultavasti kuitenkin ihan oma vikani...sen myönnän kyllä. En vain osaa/jaksa yrittää tarpeeksi ottaa kontaktia. Varmaan olen sössinyt ne vähäisetkin kontaktit elämästäni, kun en vaan osaa pitää yhteyksiä "oikeasti". Kammoan esim. puhelimessa puhumista, mielummin näen ihan kasvotusten. Sosiaalinen elämäni on suunnilleen kokonaan facebookissa - tai se "elämä" mitä minulla nyt sitten onkaan.
En ole ikinä kokenut "tyttöjen iltoja" jne. koska sellaisia sydänystäviä ei ole ollut. Olen vähän kateellinen niille, joilla on ollut mukava kaveripiiri tai yleensä sydänystäviä. Aikuisopintojen aikana tutustuin muutamaan ihmiseen, mutta opintojen päätyttyä heillä ei ole ollut juurikaan kiinnostusta tavata minua. Tasan kerran ollaan porukalla nähty valmistumisen jälkeen. Ehkä olen vaan niin tylsä, ettei ketään kiinnosta nähdä? Tekisi mieleni poistaa kaikki tutut fb-kavereistakin, kun eiväthän he välitä muutenkaan minusta.
Yritän kotikutsuja emännöimälläkin päästä tapaamaan tuttuja, mutta kukaan ei vaan halua tulla! Yksi näistä tutuista on sellainen konsulentti ja aina kinuaa esittelyitä. Tuostakin tulee tunne, että haluaa vain hyötyä minusta ja muuten ei ole yhteyksissä lainkaan paitsi silloin kun pitäisi saada esittelykalenteria täyteen. Luultavasti näin onkin. Nytkin painin itseni kanssa sen suhteen, että pitäisikö kutsut (taas) perua, kun ei ketään ole varmasti tulossa paikalle, jottei konsulenttituttuni tarvitsisi turhaan tulla tänne saakka vaan saisi viettää viikonlopun perheensä kanssa. Toisaalta, jos hän kerran tulee ns. turhaan, niin ehkä hänkin lakkaa kinuamasta näitä esittelyjä minulta, kun huomaa, ettei minusta ole hyötyä.
Kiitos ja anteeksi... Varmaan saan täältäkin vaan p*skaa niskaan, mutta avauduinpa nyt kumminkin.
En oikein osaisikaan olla sellainen kuin ystävän pitäisi olla, kun olen niin tottunut yksinäisyyteen ja siihen, ettei seuraani kukaan oikeastaan kaipaa. En oikein tunne kuuluvani mihinkään. Yksinäisyys on luultavasti kuitenkin ihan oma vikani...sen myönnän kyllä. En vain osaa/jaksa yrittää tarpeeksi ottaa kontaktia. Varmaan olen sössinyt ne vähäisetkin kontaktit elämästäni, kun en vaan osaa pitää yhteyksiä "oikeasti". Kammoan esim. puhelimessa puhumista, mielummin näen ihan kasvotusten. Sosiaalinen elämäni on suunnilleen kokonaan facebookissa - tai se "elämä" mitä minulla nyt sitten onkaan.
En ole ikinä kokenut "tyttöjen iltoja" jne. koska sellaisia sydänystäviä ei ole ollut. Olen vähän kateellinen niille, joilla on ollut mukava kaveripiiri tai yleensä sydänystäviä. Aikuisopintojen aikana tutustuin muutamaan ihmiseen, mutta opintojen päätyttyä heillä ei ole ollut juurikaan kiinnostusta tavata minua. Tasan kerran ollaan porukalla nähty valmistumisen jälkeen. Ehkä olen vaan niin tylsä, ettei ketään kiinnosta nähdä? Tekisi mieleni poistaa kaikki tutut fb-kavereistakin, kun eiväthän he välitä muutenkaan minusta.
Yritän kotikutsuja emännöimälläkin päästä tapaamaan tuttuja, mutta kukaan ei vaan halua tulla! Yksi näistä tutuista on sellainen konsulentti ja aina kinuaa esittelyitä. Tuostakin tulee tunne, että haluaa vain hyötyä minusta ja muuten ei ole yhteyksissä lainkaan paitsi silloin kun pitäisi saada esittelykalenteria täyteen. Luultavasti näin onkin. Nytkin painin itseni kanssa sen suhteen, että pitäisikö kutsut (taas) perua, kun ei ketään ole varmasti tulossa paikalle, jottei konsulenttituttuni tarvitsisi turhaan tulla tänne saakka vaan saisi viettää viikonlopun perheensä kanssa. Toisaalta, jos hän kerran tulee ns. turhaan, niin ehkä hänkin lakkaa kinuamasta näitä esittelyjä minulta, kun huomaa, ettei minusta ole hyötyä.
Kiitos ja anteeksi... Varmaan saan täältäkin vaan p*skaa niskaan, mutta avauduinpa nyt kumminkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minkä ikäinen olet ja missä päin asut? Musta saisit pitkäaikaisen "mitä kuuluu" -juttukaverin. En vaadi mitään muuta. Riittää että ollaan tekemisissä silloin tällöin molempien kiinnostuksen/jaksamisen mukaan. :)
Kuulosti ihan minulta tuo sinun tekstisi. Ystävyys suhteiden ja muidenkin ihmissuhteiden saaminen tai ylläpitäminen ei onnistu minultakaan. Olen sosiaalinen töissä ja tarvittaessa, mutta muuten olen yksinäinen erakko. Olen tämän itse valinnut se myönnettäköön, mutta en ole koskaan oppinut sosiaalisia taitoja. Uskon kaiken johtavan lapsuudesta alkaen, mutta aikuisena tilanteeseen on vain sopeuduttava ja elettävä niillä korteilla mitkä on saanut. Olen harkinnut terapeutilla käyntiä, mutta rahaa sellaiseen ei ole ollut ja käyntejä pitäisi olla useampia. Surullista sanoa, mutta ainoa asia mikä on helpottanut yksinäisyyttäni ovat olleet lemmikit.
Hei Yksinäinen_pöllö
Olet otsikoinut kirjoituksesi aika ankarasti. Mietin, mikä saa sinut syyttämään itseäsi noin kovin sanoin?
Usein ihmissuhteiden synty ja ystävyyksien löytyminen on todella monen tekijän summa. On myös sattumaa, osuuko esim. omalle luokalle tai naapurustoon tai työpaikalle sukulaissieluja tai löytyykö ihmisiä, joilla on samankaltaisia mieltymyksiä.
Jokin kirjoituksessasi sai minut kyselemään, oletko kenties pettynyt ihmisiin? Syytät itseäsi tylsäksi ym., vaikka asiat eivät varmasti ole noin yksioikoisia? Hyötyisitkö mahdollisesti keskusteluavusta, jossa voisit käydä läpi elämäsi kulkua ja tuntemuksiasi. Jospa sitä kautta rupeaisit enemmän arvostamaan ja vähemmän syyttämään itseäsi -- ehkä silloin olisi myös helpompi avata itseään tutustumaan uusiin ihmisiin? Mitä tuumaat?
Merja, diakoni