Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö

No sekin sivudiagnoosi löytyy, kaiken muun ohella.
Varmaankin terapia tms. keskusteluapu olisi parasta hoitoa, pääsisit keskustelemaan pelkoja synnyttävistä asioista, pohtimaan syy-seuraussuhteita ja sitä kautta keksimään/harjoittelemaan keinoja, miten niistä voisit päästä eroon. Jossain netistä löytyy myös erinäisiä ”työkirjoja” itseopiskeluun (en nyt muista osoitteita, googlella), varmaankin myös ahdistuksen tiimoilta, jos haluaa kokeilla ensihätään.

Moi kyllä minulla on kyseinen diagnoosi. Minulla ahdistus liittyy ihmissuhteisiin, eli pelkään koko ajan menettäväni ihmiset ympäriltäni ja tämä aiheuttaa sen "murheen oravanpyörän" mistä en pääse eroon. Haluaisin ihmisiä lähelle mutta en uskalla ottaa, tai jos otan niin alan vieraannuttaa pelkoni takia heitä heti itsestäni mikä taas johtaa siihen että tottakai he lähtevätkin. Luottamus ihmisiin ja itseeni ihmissuhderintamalla on tasan nolla eikä mitkään ihmissuhteet onnistu. Helpointa minun olisi olla ilman ihmissuhdetta, silloin olisin ns "stressittömässä tilassa" mutta en pysty. Olen ihan kaunis nainen ja miehet lähestyvät minua erittäin aktiivisesti joten on vaikea pysytellä täysin yksinäänkin, kun vielä läheisyydenkaipuuni on suuri. Olen tavallaan koukussa huomioon mitä saan miehiltä mutta sitten en myöskään pysty miehiä kuitenkaan vastaanottamaan. Kunnollista ihmissuhdetta minulla ei ole ollut pariin vuoteen, suhteet ovat satunnaisia tapaamista ja pääosin sitten viestittelen ja soittelen useamman miehen kanssa mutta kenenkään kanssa en varsinaisesti seurustele. En osaa rakastaa itseäni enkä muita.

Minulla on somaattisia häiriöinä vatsakipuja ja unettomuutta. Unettomuus välillä pahempi, välillä parempi. Olen levoton, hermostunut, stressaantunut ja pahalla tuulella välillä. Joskus on tosi hyviä päiviä ja joskus tosi huonoja. Olen tunnetasolla ihan hukassa enkä tiedä mistään mitään. Keskitynkin elämässäni paljon ns ulkoisiin asioihin koska niissä minä saavutan onnistumisen tunteen, eli talousasiat, koti, auto, työ ym ovat sellaisia missä pärjään ja olen hyvä. Tunneasiat ovat ihan päin persettä.

Käyn nyt psykoterapiassa, noin kk verran olen käynyt, saa nähdä auttaako.

Olen sairastanut paniikkihäiriötä jo 25 vuotta ja noin 5 vuotta yleistä ahdistuneisuushäiriötä. Lääkkeinä on Sepram 30 mg, Propral 10 mg ja Opamox 15 mg. Opamoxia en ole tarvinut pitkään aikaan, mutta nyt sairauteni paheni. Sain paljon sydämen muljahduksia, jäi lyöntejä väliin... Jouduin yhtenä yönä menemään päivystykseen, jossa otettiin ekg sekä muita verikokeita. Kaikki oli kunnossa, mutta oireiluksi jäi pelkotila, tärinä sekä jatkuva itsetarkkailu.
Propral vaihdettiin Emconcoriin 2,5 mg ja Opamoxia otan nyt puolikkaan 3 kertaan päivässä.
Pelko jatkuu ja aamuisin herään tärinään ja pelkoon. Psykoterapia on alkamassa. Miten te muu olette tästä selvinneet?

Kävin lääkärillä, joka ei osannut sanoa oikein mitään. Pääsin kuitenkin psykiatriselle sairaanhoitajalle juttelemaan. Sain uuden ajankin, katsotaan mihin tämä tästä kehkeytyy..

Tahtoisin myös kuulla, miten muut olette selviytyneet? Onko paranemismahdollisuuksia?

Sairastuin yleistyneeseen ahdistukseen nelisen vuotta sitten. Mies löysi uuden kumppanin, halusi eron, ja siinä suuressa surussa piti jaksaa talon myynti ja uuden asunnon etsiminen. Se vain oli jostakin syystä minun sietokyvylleni liikaa. Ahdistus alkoi ensin yksittäisillä paniikkikohtauksen tapaisilla kohtauksilla ja oli pahimmillaan aamuisin. Kohtauksia tuli vain muutama. Siitä se yleistyi pikku hiljaa jatkuvaksi ja nyt pelon ja kauhun tunne on enemmän tai vähemmän koko ajan päällä.

Alan nyt viidentenä vuonna olla suunnattoman, suunnattoman väsynyt tähän jatkuvaan kauhun tunteeseen. Olen koko ajan äärimmilleni jännittynyt ja virittynyt, kuin valmiina ampaisemaan pakoon. Siinä ohessa pitäisi jaksaa käydä töissä ja hoitaa arkiset asiat. Sosiaalisia suhteita en jaksa enää ollenkaan, kaikki voimat menee itsensä pitämiseen kasassa. Haluan olla hiljaisuudessa kotona aina kun vain voin. Ihmiset ja ihmisjoukot pelottavat, kaikki pelottaa. Vanheneminen pelottaa, taloudellinen selviytyminen pelottaa (vaikkei ole edes syytä), terveys huolestuttaa, maailman tila huolestuttaa, tulevat vastoinkäymiset kuristavat kurkkua. Jossakin vaiheessa on jaksettava vanhempien kuolema, asioiden järjestely ja kaikki mitä siitä seuraa. Millä ihmeellä, kun en meinaa selvitä edes tavallisesta arjesta.

Oireita on läjäpäin: voimakas huimaus, näköhäiriöt, huonovointisuus, vapinan tunne, lihasheikkous, aistiyliherkkyydet, puristuksen tunne otsalla, painostava möykky pallean kohdalla, heikko keskittymiskyky, kova uupumus, muistiongelmat.

Diagnoosin sain psykiatrilta, mutta olin kyllä jo ennen sitä tunnistanut tilan. Alkuun söin jonkin aikaa Anksilonia, mutta eipä se tehnyt kesää ei talvea. Rauhoittavat eivät auta. Terapiakaan ei ole auttanut enkä enää jaksa siellä turhan takia hypätäkään. Olen kantanut sinne jo pienen omaisuuden eikä siitä ollut mitään hyötyä. Koetan vain keskittyä selviytymiseen päivä kerrallaan, en enää edes jaksaisi mitään hoitosuhdetta.

Minulla on myös tuo jatkuva varuillaan olon ja pelon tunne. Kun kysytään miksi, niin ei ole yksiselitteistä vastausta, vaan se on vyyhti kaikkea. Miten voikin ihmispolo olla jatkuvasti hätätila päällä. En jaksa uskoa asioiden omalla kohdallani enää muuttuvan paremmiksi.. Mutta jos jollain on selviytymistarina jaettavaksi, kuulisin sen mielelläni.

Tuosta toipumisesta kysyitte ja että voiko korjaantua.. varmasti hyvin paljon kiinni siitä että pystyykö tunnistamaan mistä se olotila johtuu ja voiko sille syylle tehdä jotain.

Minä olen nyt siis ollut siellä psykoterapiassa ja sanoisin että se varmastikin auttaa osittain jos pystyy olemaan siellä rehellinen. Muutenhan sinne on turha mennäkään. Olennaista on että pystyy itse tunnistamaan ja hyväksymään sen mistä oma olotila ja pakokauhu on saanut alkunsa ja myöntää itselleen mistä se johtuu. Minulla esimerkiksi turvaton kiintymysmalli joka on lapsesta asti kehittynyt vääränlaiseksi, meidän perheessä ollut seksuaalista hyväksikäyttöä, uskottomuutta ym mikä on vaikuttanut perheen käyttäytymiseen ja minun tunne-elämäni kehittymättömyyteen ja vääristymiseen vahvasti. Olen tajunnut vasta nyt, että minä ajattelen eri tavalla kuin muut normaalit ihmiset. Olen oikeasti tähän asti luullut että olen "normaali" ja ajatellut että kaikki ajattelevat niin kuin minä. On ollut suuri järkytys tajuta että en olekaan "normaali" vaan että minulla on ongelma. Olen kyllä tajunnut että minulla on jotain vialla mutta en ole tajunnut että ongelma on näin iso. Olen luullut että kaikilla on oman pään sisällä yhtä hankalaa.

Nuo Jeesushommat voi unohtaa, kukaan muu, ihminen, ei Jeesus ei kukaan voi tätä olotilaa korjata puolestasi vaan se pitää korjata itse. Jos se Jeesus on olemassa niin se voi siinä olla avuksi mutta ei varmastikaan kenenkään ongelmia pyyhi pois tuosta vaan. Uskoon tulo voi olla hetken harha ja helpottaa oloasi hetkellisesti, mutta sitten kun huomaat ettei se varsinainen ongelma sieltä mihinkään hävinnyt niin pettymys on kahta kauheampi.

Uskaltakaa vaatia sitä psykoterapiaa ja menkää sinne ja olkaa siellä rehellisiä, muuta neuvoa en osaa antaa. Itsellä on pitkä tie ja tämän minun ongelman hoitaminen edes jollekin tasolle on kuulemma vuosien työ. TIetysti lääkkeet voivat auttaa vähän mutta nekään eivät ongelmaa poista. Itse en syö mitään lääkkeitä nyt.

Menneisyydessä tapahtuneet rankat elämänkokemukset jättävät syviä haavoja ihmisen sisimpään, ja vaikka niistä, itse tapahtumatilanteista ei olisi muistissa juuri mitään, niin kokijansa tunnemuistissa ne elävät. Jos ovat tapahtuneet lapsuudessa, niin lapsen mieli ei ole kyennyt niitä käsittelemään/ymmärtämään, ja kun aikuisen turva on puuttunut/ei ole ollut ketään, jolle olisi voinut puhua/itkunsa itkeä. Hylkäämisten mitätöintien, hyväksikäyttöjen, kaltoinkohtelua, häpeää ja niiden seurauksena itkemättömät itkut. Koteloituneiden kielteisten tunteiden taakka.

Ihmismielen kätköistä taakka nousee välillä mielen pintaan pelkotiloina, masennuksena, katkeruutena, lähes jatkuvana tyytymättömyytenä, unihäiriöinä. Kun näihin lisätään vielä kantajansa nykyisen elämän haasteet/murheineen, niin onko ihme jos paukut loppuu, takki on tyhjä. Tavallista on, että apua lähdetään hakemaan vasta, kun on pakko.

Rehellisyydessä, omassa tahdissa kohdaten menneisyyden kipupisteitä, puhumalla/purkamalla lukkiutuneita tunteita. ON LUPA ANTAA TULLA ESILLE KAIKKI NE ASIAT TUNTEINEEN, (olivat ne sitten mitä hyvänsä)Tärkeää on antaa aikaa sisäiselle parantumiselle. Sisimmän haavat/vammat ovat monelle tulleet vuosien aikana, joten parantuminenkin niistä kestää oman aikansa.

Jeesus, elämäni Vapahtaja, jonka kanssa olen saanut katsella omaa elämääni, on minulle tuonut todellisen avun. Kertoohan sen jo hänen nimensäkin. Raamatusta löytyy hänen suunnitelmansa luomilleen ihmisille. Jeesus sanoo, että Hän on tie, totuus ja elämä. Totuus lupaa: >Minä olen Herra, sinun Parantajasi>

Minä olen nelikymppinen nainen ja sairastunut noin 21-v ensimmäisen kerran ahdistukseen ja paniikkiin. Nyt kun on kulunut kaikenlaisten oireiden kanssa jo 20 vuotta niin olen oppinut terpiassa monta juttua. Itsellä tämä ahdistus ja negatiivisen ajattelun kierre on täysin kotoa opittua. Isä on ollut ahdistunut ja siirtänyt tän minuun. Lapsena joutui koko ajan myötäilemään isän mielialoja ja isällä oli katastrofi-ajattelua joka asiasta. Aina tapahtuu se "pahin". Kaikista asioista kaivetaan vain ne negatiiviset asiat. Nytkin kun oman perheen kanssa lähdettiin keväällä matkalle isä tokaisi että onnettomuuksiahan sattuu usein.

Minulla oireina ajoittain sydämen tykytys, hikoilu, vatsakivut (joita muuten muistan että isälläkin oli). Huono uni. Psyykkisesti oireina tulevien asioiden murehtiminen, kohdistuu lapsiini. Pelkään että heidän elämä menee tulevaisuudessa mönkään, vaikka ei mitään syytä olsi. Kun muut ajattelee että oma laps saa töitä ja menee naimisiin ja tulee lapsia niin minä ajattelen että ei saa töitä, ei löydä kumppania ym. Vaikka lapset on lukiossa ja ammattikoulussa ja menestyväti ihan ok.Olenkin koko äitinä olo ajan tietoisesti katsonut etten puhu näistä asioista ja sitten edelleen siirrä näitä lapsiini.

Eli itselläkin herkästi menee tuohon negatiivisen ajattelun kehään.

Lääkkeenä tällä hetkellä Propral tarv. Minulla auttaa todella hyvin. Se kun rauhoittaa fyysisiä oireita rauhoittaa se samalla koko ihmisen. Masennuslääke oli noin 10 vuotta sitten, Cipralex. Nyt olen päättänyt että hoidan mieltäni kalaölyllä ja muilla vitamiineilla. Mindfuldness-harjoituksilla, liikunnalla jossa keskityn siihen, miltä fyysisesti se tuntuu ja kuinka rentoudun. Nämä tietysti olen jo 20 vuoden aikana oppinut ja ne vaatii opettelua. Ihan vasta sairastuneen kannattaa ottaa esim. lääkitys vastaan. Lisäksi teen välillä paperilla listan kun oikein taas mörköjä alkaa tulla, asioista joille en voi mitään ja asoista joihin voin vaikuttaa. Tällaiset ihmiset kuin minä koetaan esim. maailman hätä voimakkaana koska jotenkin ajattelen että lapsenikin joutuu mahdollisesti kärsimään...Oikeastaan summaan näin "kokemuksella" että loppupelissä täytyy opetella rauhoittamaan kroppa, että mielikin rauhoittuu. Kun koko ajan on adrenaliinit päällä on kierre valmis.

Virallinen diagnoosini on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Tosin en edes tunne itseäni yleensä mitenkään ahdistuneeksi. Välillä myös diagnoosina on ollut ei elimellinen unettomuus, koska suurin ongelma minulla on ollut nukahtaminen ja nukkuminen. Itselläni tämä oireilu on niin jymäkkää, että myös prepsykoottisia oireita voi olla. Tosin kelläpä pää kestäisi kolmea viikkoa muutaman tunnin unilla per yö. Näin ollen psykoosilääkitys on se mikä minut on pelastanut ja kun olo paranee, voi annostuksen säätää minimiin. On tiedossa, että olen vakavasti traumatisoitunut jo vauvaiällä. Eli jos pitäisi itse joku diagnoosi laittaa, niin varmasti oikea diagnoosi minulle olisi vakava (posttraumaattinen) stressihäiriö. Myös nuo prepsykoosioireet ovat mielestäni vain trauman aiheuttamia taantumia, mutta niin voimakkaita ettei niitä kestä eikä siten voi kohdata. Ja vain tunteet muistavat. Mitään konkreettisia muistikuvia minulla ei ole. Lisäksi minulla on ollut varsin paljon tärinää, jossa koko keho voi täristä erittäin voimakkaasti. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tärinä on hyvä asia ja olo helpottuu, kun antaa kehon vaan täristä.

itse kärsin ahdistuksesta ja koska olen paljon yksin kotona, se tuntuu välillä mahdottomalta kestää. Käyn terapiassa mutta en ole vielä tajunnut mikä sen pointti on, koska ei ole oikein mihinkään auttanut. Kärsin unettomuudesta, paniikkihäiriöistä, olen stressaantunut ja vaikka nukahtaisin heräilen yöllä säikähtäneenä. En oikein pysty syömään tai tekemään mitään enää ja tuntuu että terapeutti ei ihan ymmärrä kuinka paha on olla. Syynä ehkä sekin etten osaa selittää niin hyvin ja en kerro kaikkea. Miten te jotka käytte terapiassa, kerrotteko kaiken? Hävettää kertoa päiväkännäämisestä, viiltelystä ja tunteja jatkuvasta itkemisestä joka usein johtaa paniikkikohtaukseen.

Varoitan, iltalehtien mukaan itse tehty testit antvat aina masennksen, ahdistusken tms.
Pysy poissa psykiatreista, sillä heistä saat ikuiset traumat, he ovat rahasampoja lääketehtaille, ja jos yrität lopettaa rahan tuottoa eli 1000 erilaista pahoin vointi oiretta tuottavat pillerit jotka tekee sinulle sellaisen kemiallisen epätasapainon, että elämästäsi tulee helvetti. Varsinkin siinä vaiheessa kun et enää tuota rahaa pillereitä syömällä, he vangitsevat sinut kuin rikollisen KGB ottein kuin kulakin,
Nöyryyttävät, nujertavat alistavat, simputtavat, jos olet herkkä sinun on erityisen vaikea selvitä niistä traumoista mitä em. Sadismi ja rangaistuksena annettu pakkopiikitys joka on fyysistä kidutusta, ja sinulle tulee siitä pelko koko psykiatriaa kohtaan, ja pahimmassa tapauksessa alat nähdä suomen stalin tyypin kiduttjana, mutta heidän guru oli marx, meillä freud, joihin pakko uskomista molemmat maat edellyttää, ellet usko guruja, olet kidutettavana, koska et ole yhteistyöhaluinen kiduttajasi kanssa, etkä usko vainoharhaisia pillerikauppaa varten tehtyjä teorioita.
Koska heti kun sinulle tehdään leima, sinua käsitellään kuin juutalaista.

Leimarit itse, psykiatrit
Pilkaa sinua kuin SS sotilas.
Koska leimatessaan sinut he akitoivat itse itsensä pilkaan , vohaan, simputukseen ja väkivaltaan sinua kohtaan,
Leiman jälkeen et ole koululääketeiteen ihmisten mielestä minkään arvoinen,
Koska he uskoo suulla tehtyjä diaknooseja,
Siksi et tule kelpaamaamaan erikois sairaan hotoon lainkaan,
Joudut maksamaan itse sappirakko leikkauksesi, sillä jos on mitään kipua leiman jälkeen, sinut kiidätetään psykiatrille, ja pannaan vaan rahaa tuottavat pillerit koska kela maksaa selkäsi takana joka pilleristä ruhtinaallisesti, sinusta siirtyvä raha ei näy,
Mutta psykiatrit ja tohtorit ja apteekki tienaa niillä enemän kuin millään muulla,
Eli on takuu varma että saat diaknoosin, ja olet sen jälkeen pilkan kohde.

Psykiatrit ovat kuin stalin, silloin jos et usko heidän gurujensa suulla tekemiä teorioita tieteeksi (eli et ole manipuloitava) he pidättävät kuin stalin ne jotka ei marxia uskoneet
Ja silloin näet psykiatriaan hakeutuu vain despootit,
Varootan, peru aikasi, älä lähde psykiatreille kauppatvaraksi, he kyllä myy sinut pilleri tehtaalle orjaksi, mutta vapaaksi heistä et koskaan pääse, he tulee kotiin vahtimaqn että syöt pillerisi, eli toimit raha sampona maailaman ahneimille ihmiseille, tohtoreille, psykiatreille ja apteekkareile.
Uskotko että näkymättömässä sisommässä on tauteja?
Kuka ne näkee?
Kuka ne kuvaa?
Kuka on koskaan käynyt näkymättömän sisimmän sisällä?
Kuka on ottanut siitä geeni biobsian?
Silti psykiatrit v a l e h t e l e e että näkymättömän sisimmän taudit (jotka on kuvitteellisia sulla tehtyjä diqknooseja) on gennettisiä ilman geeni testejä.

Jos olet herkkä ihminen varo, sillä ennemmin tai myöhemmin psykiatrien despotismi tulee esiin, eli kun he sinusta pilleri orjan saa, he ei salli sinun olla vapaa, koska pakkohoito on kaikkein tuottavin psykiatrialle.
Valtio maksaa kulut ja pakko hoidossa joka naamaan työnnetään 2-3000 euron edestä pillereitä per/kk eli pakkohoito 3 kk tuottaa vähintäin 10 000 rahaa tohtorien apteekkarien kassaan yhteiskassaan , lääketehtaathan omistaa nää 2 ryhmää.

Jos uskot että maksaa haimaa ja munuaisia myrkyttämällå näkymätön sisimpäsi paranee taudeista joita siellä ei ole olemassakaan, niin mene myrkytettäväksi, ellet ymmärrä että psykiatri on kuin pölyimuri kauppias se myy sähkö kayttöisen imurin taloon, jossa ei ole sähköjä.
Tässä on kyse elimstöstäsi, joka myrkytetään kemialliseen epätasaoainoon, jos menet näkymättömän sisimmän pilleri puoskareille orjaksi ja kauppatavaraksi.

Rankan paroksetiinista vieroittautumisen jälkeen minulla on ollut ennennäkemätöntä ahdistusta. Sitä voisi kuvailla kuin itse piru kävisi kurkkuun kiinni kehon sisältä päin. Herään tähän tunteeseen joka yö aamuyön tunteina. Johtunee siitä, että vieroituksen ja siitä koituneen trauman seurauksena kehoni on taistele-pakene -tilassa 24/7. Mielenterveystalon tietoisuustaitoharjoitukset eivät tähän valitettavasti ole auttaneet. Ainoastaan Propral 40 mg on tähän auttanut. Jos joku on kokenut samaa tai vastaavaa, esim. päihteiden käytön seurauksena, niin kuulisin mielelläni kokemuksia. Voihan olla, että tapauksessani on kyse jonkinasteisesta akatisiasta.