Rekisteröidy

Ilmoitukset

Ladataan…

    Näytä kaikki

    Voiko tälläistä anteeks antaa?

    Asetan nyt itseni leijonan luolaan, voitte joko repiä minut täysin kappaleiksi tai antaa tukea. Oon 21v nainen ja mitä vanhemmaksi tuun, tuntuu että sitä enemmän tulen häpeämään tekojani menneisyydestä... Mä olin 5 ja 6 luokilla, ylä-asteella, todella tyhmä! Mä puhuin muista seläntakana pahaa ja levittelin salaisuuksia, lainasin rahaa paljon muille ja harvemmin sain takas mitään... Yritin kalastella tuolla tavoin suosiota yhdessä porukassa. Sitten mulla oli myös useita seurustelu suhteita = olin sellainen kukasta kukkaan lentäjä, lähetin alastonkuvia itestäni pojille ja ne levitteli niitä sitten muille... Yritin iskeä myös ystävieni poikaystäviä... Mulla alkoi murrosikä jo 10-vuotiaana ja tuntui että sekosin sillon päästäni. Tein ystäväni kanssa sellasia asioita joita en vois kuvitellakaan tekeväni nykypäivänä! kerran me esimerkiks piirreltiin tusseilla vartalomme täyteen koska se tuntui kivalta ja aateltiin et ne ois vähän niinku tatuointeja ja äiti kauhistu sitä näkyä ja hinkkas pestä mua monta tuntia suihkussa jotta sai sen värin irti koska pelkäsi että mä saan siitä verenmyrkytyksen... Sitten murrosiässä aloin kiinostumaan myös meikkaamisesta ja seksikkäästä pukeutumis tyylistä, seurustelusta ja kun oli kerran siihen seukkaamisen makuun kiinni päässy, sitä ei osannu enää olla yksin, tuli tyhjä ja masentunut olo jos oli yksin, aina kun ihastui niin piti automaattisesti ruveta seurustelemaan... Olin myös sellanen tunteitteni orja, että vaikka poika oli varattu, tuntui että mun on pakko saada hänet, koska mun sydän sanoo niin.... Suosiota lähdin tavoittelemaan sen takia, koska tuntui että mua ei koskaan kaveriporukassa arvostettu, vaan aina katottiin alaspäin ja pidettiin outona.

    Oon aina eläny enemmän tunteella kuin järjellä, niin kun voi varmasti noistakin valinnoista huomata. Aikuisiällä oon oppinu myös onneksi ajattelemaan asioita järjellä.

    Ylä-asteella mua kiusattiin rajusti. Olin huora, ruma ja nolo. Kiusaamisessa käytettiin kaikki keinot hyväks: haukuttiin, huudeltiin perään, naurettiin ja mulkoiltiin kun menin ohi, levitettiin perättömiä juoruja, uhkailtiin väkivallalla, lyötiin, tönittiin... kiusaamista tapahtui myös koulun ulkopuolella... välillä se saattoi tunkeutua kotiin asti kun netissäkin haukuttiin ja pilapuheluja soitettiin. Kiusaajia oli monta ja he pääasiassa olivat entisiä ystäviäni.

    Aikamoinen helvetti yhden ihmisen kestettäväks. Vai mitä?

    Tähän vois kai todeta, että sitä kylvää, mitä niittää. Tuossa seiska luokan aikana kuitenkin tajusin jo mitä mun ois pitäny tehdä toisin ja kiusaaminen toimi myös kasvattavana ja opettavana kokemuksena, mutta siinä vaiheessa kun sitä oli kestänyt liian kauan se rikkoi minut... :'( seiskalla tuntui myös että rakastuin ensimmäisen kerran vasta kunnolla, vaikka aloitin seurustelun jo 11-vuotiaana, tykkäsin tästä pojasta koko ylä-asteen, normisti olin tottunut siihen että kyllästyn parissa viikossa ja ihastumisen tunne menee ohi, se poika ei vaan kehdannut alkaa seurustelemaan mun kanssa kun mulla oli niin huono maine ja salaa piti aina nähdä ja mä yritin vaan luottaa siihen että kun kohtelen sitä todella hyvin ja kun hän on todella rakastunu muhun, nii se voittaa kaikki esteet, mutta eipä käyny niin... Tuntuu niin pahalle kun tuolla tulee olemaan aina ihmisiä jotka vihaavat minua varmasti saatanasti ja määrittää mun persoonan sellaisena millanen olin 11-15vuotiaana! Mun sydän suorastaan itkee verta. Mä sairastuin tuon kiusaamisen takia, mulla on mielenterveysongelmia ja myös muita sairauksia, crohnin tauti, hormonaalisia häiriöitä, oon eläny jo vuosia eristäytynyttä elämää... Mun pää elää tästä syystä vieläkin ylä-aste ajoissa ja mun kehitys on jotenkin taantunut, mä järkytyin kun mun muutama luokkakaverikin saanut nyt päälle parikymppisenä lapsen, se oli minun haave ja nyt sekin on riistetty multa pois kun mun elämä on mennyt aivan sekasin ja hormonaalisten häiriöiden takia en kykene ehkä edes raskautumaan ja kuka muutenkaan haluais rakastaa tällästä likasta huoraa... ! hiuksetkin tippuu päästä ja kohta ulkonäkö on myös viety. Varmasti tämä kaikki on karmaa ja tapahtuu mulle sen takia kun oon niin paha ihminen. Meillä oli kotona myös ongelmia, mun vanhemmat riiteli usein, äidillä mielenterveysongelmia, isä alkoholisti, vanhemmat oli välinpitämättömiä mua kohtaan ja mulla ei ollu mitään rajoja... monet asiat oon saanu opetella kantapään kautta, en tiedä oisko muu ees tähän kilttiin mutta itsepäiseen ihmiseen tepsiny. Ylä-asteen jälkeen aloin aikuistumaan ja syytin mun vanhempia siitä ettei ne asettanu rajoja ja mietin että vaikka mun luonne on tälläinen nii jos äiti ois opettanu miten siististi ja naisellisesti meikataan ja pukeudutaan, miten oikeaoppisesti toimitaan poikien kanssa ja niin edelleen, nii olisinko välttäny nuo virheet... Mun vanhemmat ei tietysti suostunu ottaa vastuuta mistään ja ajauduttiin hirveisiin riitoihin ja katkaisin 19-vuotiaana lopullisesti mun vanhempiin välit. En nähny muuta vaihtoehtoa, en voinu ottaa äidin sekopäisiä
    15686
    Äänestä

    Muut lukivat myös

    Vastaukset 15

    Vanhimmat

    raivokohtauksia enää esimerkiksi elämääni, meidän perhe-elämä teki mulle niin epätasapainosen olon, että jos meinaan ikinä itse pystyä parantumaan, en voi ottaa elämääni sellasta mikä tuottaa mulle jatkuvasti huonoo oloo... ja tiiän että se oli hyvä ratkasu et katkaisin porukoihin välit, vihdoinkin kun mulla oli aikuisena siihen mahdollisuus, mutta arvaatteko kuitenkin sen tuskan mikä aiheutuu myös siitä silti... Ne on kuitenkin mun äiti ja isä, enkä pysty olemaan täysin rakastamatta niitä! mutta ne ei rakasta enää minua, koska eivät tunnista tytärtään, mä muutuin sen kiusaamisen seurauksena aivan hirviöksi ja kiukuttelin jokaiselle läheiselle mun pahaa oloa välillä tosi agressiivisestikin vaikka he kaikki eivät sitä ees ansainneet. Se että meni vanhempien kanssa välit oli viimeinen silaus mun rikkoutumiselle... Enää mulla ei oo perhettä, ei sukulaisia, ei ystäviä. On vaan sossu, kaupankassa ja nettikaverit.

    Mulla on kuollu myös pari läheistä ihmistä huumeisiin. Toinen 21-vuotiaana ja toinen 27-vuotiaana. Mä kaipaan heitä niin paljon! molemmilla hyvä luonne riippuvaisuudesta huolimatta, toinen näistä tuki mua kun kiusattiin ja molemmilla oli samanlainen rikkinäinen perhe niin kun minullakin... ei sit jotenkin tavallaan ihme että heidänkin elämä meni persiilleen. :( toista rakastin näistä ihmisistä ja tuntuu että hän ois ollu se mun sielunkumppani ja kun hän kuoli, niin vähitellen on elämä loppumassa minustakin ja päädyn jo nuorena ehkä oman käden kautta hänen luokseen taivaaseen, koska jos kuulun hänen rinnalleen..... </3 itsensä tappaminen myös pelottaa kun siinä pitäis onnistua niin täydellisesti ettei vahingossakaan jää kitumaan tänne.

    En minä haluais kuolla vasta kun vanhana ja elää nyt nuoruuttani kun sitä on vielä jäljellä, haluaisin tuoda maailmaan, ihmisille paljon hyvää koska kun on kokenut paljon niin on tullut myös viisautta, elämänkokemusta ja sitä sydämellisyyttä enemmän josta muille jakaa hyvää, mutta mulle on tapahtunut jo niin paljon paskaa ja pahaa nuorella iällä, että se vaatii suorastaan ihmeen että parantuisin!

    Joskus koen jopa syyllisyyttä siitä että sanon itteäni kiusatuks, mutta mitä muuta kuin kiusaamista ne teot oli mua kohtaan, samalla tavalla meidän koulussa kiusattiin muutamaa ylipainostakin, he saivat silti enemmän sympatiaa, mut kun minä olin tehny virheitä nii mua ei auttanu ja tukenu lähes kukaan. Joskus mä olin myös sellanen että syytin pelkästään näitä kiusaajia, nykyään nään että itessäni oli myös vikaa.

    Tehtyä ei saa tekemättömäksi, tämänkin sanonnan kuullu monta kertaa omalla kohdallani. Miten elämä voikaan mennä niin pienien asioiden takia pilalle ja lapsena jo... se ei oo auennu mulle koskaan ja tuskin tulee aukeemaankaan. :( ja mikä "parasta" nämä kiusaajat porskuttaa normaalisti elämässään eteenpäin, koska mitäs yhdestä pilatusta ihmiselämästä ! Ja kyllä oon katkera ja surullinen.

    Toivottavasti tää että sai avautua, ees helpottaa vähän omaa oloa ja syyllisyyttä.

    Äänestä

    Ehkä sinun kannattaisi turvautua johonkin psykologiin. Turvaudu yhteiskunnan suojarakenteisiin ettei asia vaan mene huonommaksi. Ehkä jostain sieltä voi saada apua. Ammattilainen, psykologi joutuu ainakin kuuntelemaan juttusi työn puolesta. Hänestä saat kuulijan. Luonnollisesti myös ystävä olisi hyvä tuki elämäntilanteessasi. Älä jää yksin tuollaiseen olotilaan. On hyvä se, että avasit sydäntäsi ainakin täällä.

    Itse olen kristitty ja uskon sen, että Jumala voi antaa anteeksi ja ihminen voi aloittaa uudelta pöydältä. En tyrkytä uskoa vaan ajatusta, että elämiseen voi löytää uuden tyylin ja unohtaa paljolti sen vanhan. Ehkä ne teinitöppäyksesi on annettu jo anteeksi - nyt on aika aloittaa uusi elämä.

    Ihmiselämässä voi olla paljon tuskaa ja huolia. Jos ymmärsin oikein niin äidilläsi on ollut mieliterveysongelmia ja isälläsi alkoholi ongelmana. Yritä sinä välttää samat karikot ja hakeutua ajoissa hoitoon, jos oma mielenterveytesi rakoilee. Älä juo niin kuin isäsi. Pistä elämäsi järjestykseen ja rakenna sitten vähän myöhemmin paremmat suhteet vanhempiisi. Elämä ei lopu 21 vuoden ikää vaan sinulla vielä monta vuotta edessä.

    Itse olen vähän lukenut yliopistossa psykologiaa ja siellä on puhuttu turvaverkostoista. On sellaisia kuin mielenterveystoimistot, joista saa psykologin apua. Mielestäni sinä tarvitsit juuri psykologia tämän hetkisessä elämäntilanteessasi.

    Hae apua ja äläkä jää märehtimään huonoa olotilaasi!

    1Äänestä

    Jos joskus o mokaillu ni kannattaa pitää mielessä se että nyt on nyt, menneet on menneet.

    Äänestä

    En ole kokenut samaa kuin sinä ehkä mutta tiedän oikein hyvin tuon tunteen mistä puhuit.
    Minusta sinun ei kannata olla huolissasi siitä että rakastaako sinua joku vai ei. Rakkautta ei pyydetä se annetaan. Sinun pitää antaa rakkautta itsellesi. Se on paras tapa parantua. Mitä enemmän annat sitä nopeammin parannut.
    Kun lukee kirjoitustasi saa kuvan ajattelevasta naisesta jolla on hyvä sydän kaikesta huolimatta. Ei pidä tuomita itseään, sen tekee niin moni muu sinun puolesta. Ihmiset ovat herkkiä tuomitsemaan, mutta harvoin näkevät itsensä.
    Sinun kirjoitus oli minusta mahtavaa luettavaa, kiitokset sinulle. Kun näkee sinunlaisen ihmisen pääsee lähemmäksi todellisuutta, mikä voi tietysti olla karu, mutta kun se on todellinen, ymmärrys elämään paranee.
    En näe tilannettasi korjaamattomana, kyllä sen voi korjata.
    Ehkä paras olisi löytää sopiva auttaja. En tosin osaa neuvoa sen suhteen muuta kuin että hakeudu paikkaan missä koet apua saavasi.
    Joskus auttajat voi pahentaa tilannetta, mutta auttajan avulla voi löytää sen punaisen langan mitä voi seurata.
    Olet vahva koska muuten et olisi selvinnyt tähän asti. Se on hyvä tarvitset vahvuutta jatkosssakin. Olet oikeassa parantuminen ei ole helppoa, mutta mahdollista.
    Aika hyvällä ennusteella myös. Hoida sairauksia mitä sinulla on, se on välittämistä itsestäsi. Jos tukkasi lähtee katso osaavan ihmisen kanssa syitä mistä se voi johtua ja perehdy itsesi auttamiseen.

    Muuta ajatustasi pikkuhiljaa eri suuntaan. Tee jotain eri tavalla kuin ennen.
    Olet mahtava nainen, kerro se myös itsellesi. Vähennä ajatusta menneestä ja lisää ajatusta tulevasta ja millainen haluaiset sen olevan. Ryppyjä on matkalla mutta horjahduksen jälkeen keskity uudestaan jatkaaksesi sinne mihin olet menossa.
    Olet selvinnyt hyvin ja sen ei tarvitse muuttua. Valitse ystäväsi hyvin jatkossa.
    Voit kyllä saavuttaa sen mistä haaveilet. Ei tarvitse olla kateellinen muille siitä mitä heillä on vaan saavuttaa se mitä itse haluaa.

    Äänestä

    Avaustasi lukiessani mietin kuinka loppujen lopuksi hyvin mitättömistä lapsuuden/nuoruuden hairahduksista olet joutunut maksamaan täysin kohtuuttoman hinnan, sinun kokemuksesi eivät ole pienimmässäkään määrin oikeassa suhteessa tekoihisi. Kohdallasi on pakko sanoa että maksat ylihintaa teoista jotka tuskin jättivät muille edes kunnollista muistijälkeä.

    Avauksesi perusteella sanoisin sulle että vanhempiesi olisi kuulunut antaa sulle sitä läsnäoloa, rakkautta ja hyväksyntää jota hait tempauksillasi kodin ulkopuolelta. Sanoisin että lähtökohdat huomioon ottaen sinä olit enemmän uhri kuin tekijä mutta vanhemmillasi ei ole kapasiteettia käsitellä ja myöntää asiaa.

    Olet ikäiseksesi hyvin kypsä ja sulla on halu käsitellä kokemaasi rehellisesti, myönnät avoimesti tehneesi ikäviä asioita etkä selittele niitä. Sanoisin että se on merkki siitä että olet pikkuhiljaa sinut tekemiesi asioiden suhteen. Suosittelen sua jossain muodossa kirjoittamaan mieltäsi painavista asioista, asioista kirjoittaminen pakottaa sut palauttamaan tapahtumia mieleen ja ainakin itselleni se mahdollistaa elää asioita tunnetasolla uudestaan. Koen tuon asian hyvänä.

    Iso kysymys; antaako läheisilleen anteeksi heidän vajavaisuutensa vai jatkaako elämää yksin kykenemättä hyväksymään lähestensä tekoja? Sanoisin että tuon päätöksen tekoon tulisi vaikuttaa se, kumpi tapa mahdollistaa sulle täydemmän elämän. Minulle itselleni oli valtava helpotus käsittää ettei minun tarvitse velvollisuudentunnosta pitää yhteyksiä kehenkään eikä minun ole pakko yrittää rakastaa ihmisiä joiden tekoja en hyväksy. Kaikille tuo ei välttämättä toimi, silloin on vain lämmitettävä välit ja yritettävä löytää toimiva tapa pitää yhteyksiä.

    Kuinka eteenpäin? Mielestäni sun ykkösjuttusi olisi opetella rakastamaan ja hyväksymään itsesi, löytämään itsestäsi niitä positiivisia puolia jotka auttaisivat sua katsomaan itseäsi peilistä ja pitämään näkemästäsi. Minulle itselleni tärkein työväline itsetunnon rakentamiseen oli oikeudenmukaisuus, aloin kiinnittämään huomiota siihen että kohtelen läheisiäni kaikissa olosuhteissa oikeudenmukaisesti. Ihminen minäkin oon silti...

    Onnea ja voimia sulle elämääsi, mene askel kerrallaan eteenpäin.

    Äänestä

    Lisää saa vastauksia laittaa. :)

    Äänestä

    Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.

    Odottaa vastausta

    Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.

    Luetuimmat keskustelut

    Kommentoi aloitusta

    pohtiihän kirjoitti:

    Asetan nyt itseni leijonan luolaan, voitte joko repiä minut täysin kappaleiksi tai antaa tukea. Oon 21v nainen ja mitä vanhemmaksi tuun, tuntuu että sitä enemmän tulen häpeämään tekojani menneisyydestä... Mä olin 5 ja 6 luokilla, ylä-asteella, todella tyhmä! Mä puhuin muista seläntakana pahaa ja levittelin salaisuuksia, lainasin rahaa paljon muille ja harvemmin sain takas mitään... Yritin kalastella tuolla tavoin suosiota yhdessä porukassa. Sitten mulla oli myös useita seurustelu suhteita = olin sellainen kukasta kukkaan lentäjä, lähetin alastonkuvia itestäni pojille ja ne levitteli niitä sitten muille... Yritin iskeä myös ystävieni poikaystäviä... Mulla alkoi murrosikä jo 10-vuotiaana ja tuntui että sekosin sillon päästäni. Tein ystäväni kanssa sellasia asioita joita en vois kuvitellakaan tekeväni nykypäivänä! kerran me esimerkiks piirreltiin tusseilla vartalomme täyteen koska se tuntui kivalta ja aateltiin et ne ois vähän niinku tatuointeja ja äiti kauhistu sitä näkyä ja hinkkas pestä mua monta tuntia suihkussa jotta sai sen värin irti koska pelkäsi että mä saan siitä verenmyrkytyksen... Sitten murrosiässä aloin kiinostumaan myös meikkaamisesta ja seksikkäästä pukeutumis tyylistä, seurustelusta ja kun oli kerran siihen seukkaamisen makuun kiinni päässy, sitä ei osannu enää olla yksin, tuli tyhjä ja masentunut olo jos oli yksin, aina kun ihastui niin piti automaattisesti ruveta seurustelemaan... Olin myös sellanen tunteitteni orja, että vaikka poika oli varattu, tuntui että mun on pakko saada hänet, koska mun sydän sanoo niin.... Suosiota lähdin tavoittelemaan sen takia, koska tuntui että mua ei koskaan kaveriporukassa arvostettu, vaan aina katottiin alaspäin ja pidettiin outona.

    Oon aina eläny enemmän tunteella kuin järjellä, niin kun voi varmasti noistakin valinnoista huomata. Aikuisiällä oon oppinu myös onneksi ajattelemaan asioita järjellä.

    Ylä-asteella mua kiusattiin rajusti. Olin huora, ruma ja nolo. Kiusaamisessa käytettiin kaikki keinot hyväks: haukuttiin, huudeltiin perään, naurettiin ja mulkoiltiin kun menin ohi, levitettiin perättömiä juoruja, uhkailtiin väkivallalla, lyötiin, tönittiin... kiusaamista tapahtui myös koulun ulkopuolella... välillä se saattoi tunkeutua kotiin asti kun netissäkin haukuttiin ja pilapuheluja soitettiin. Kiusaajia oli monta ja he pääasiassa olivat entisiä ystäviäni.

    Aikamoinen helvetti yhden ihmisen kestettäväks. Vai mitä?

    Tähän vois kai todeta, että sitä kylvää, mitä niittää. Tuossa seiska luokan aikana kuitenkin tajusin jo mitä mun ois pitäny tehdä toisin ja kiusaaminen toimi myös kasvattavana ja opettavana kokemuksena, mutta siinä vaiheessa kun sitä oli kestänyt liian kauan se rikkoi minut... :'( seiskalla tuntui myös että rakastuin ensimmäisen kerran vasta kunnolla, vaikka aloitin seurustelun jo 11-vuotiaana, tykkäsin tästä pojasta koko ylä-asteen, normisti olin tottunut siihen että kyllästyn parissa viikossa ja ihastumisen tunne menee ohi, se poika ei vaan kehdannut alkaa seurustelemaan mun kanssa kun mulla oli niin huono maine ja salaa piti aina nähdä ja mä yritin vaan luottaa siihen että kun kohtelen sitä todella hyvin ja kun hän on todella rakastunu muhun, nii se voittaa kaikki esteet, mutta eipä käyny niin... Tuntuu niin pahalle kun tuolla tulee olemaan aina ihmisiä jotka vihaavat minua varmasti saatanasti ja määrittää mun persoonan sellaisena millanen olin 11-15vuotiaana! Mun sydän suorastaan itkee verta. Mä sairastuin tuon kiusaamisen takia, mulla on mielenterveysongelmia ja myös muita sairauksia, crohnin tauti, hormonaalisia häiriöitä, oon eläny jo vuosia eristäytynyttä elämää... Mun pää elää tästä syystä vieläkin ylä-aste ajoissa ja mun kehitys on jotenkin taantunut, mä järkytyin kun mun muutama luokkakaverikin saanut nyt päälle parikymppisenä lapsen, se oli minun haave ja nyt sekin on riistetty multa pois kun mun elämä on mennyt aivan sekasin ja hormonaalisten häiriöiden takia en kykene ehkä edes raskautumaan ja kuka muutenkaan haluais rakastaa tällästä likasta huoraa... ! hiuksetkin tippuu päästä ja kohta ulkonäkö on myös viety. Varmasti tämä kaikki on karmaa ja tapahtuu mulle sen takia kun oon niin paha ihminen. Meillä oli kotona myös ongelmia, mun vanhemmat riiteli usein, äidillä mielenterveysongelmia, isä alkoholisti, vanhemmat oli välinpitämättömiä mua kohtaan ja mulla ei ollu mitään rajoja... monet asiat oon saanu opetella kantapään kautta, en tiedä oisko muu ees tähän kilttiin mutta itsepäiseen ihmiseen tepsiny. Ylä-asteen jälkeen aloin aikuistumaan ja syytin mun vanhempia siitä ettei ne asettanu rajoja ja mietin että vaikka mun luonne on tälläinen nii jos äiti ois opettanu miten siististi ja naisellisesti meikataan ja pukeudutaan, miten oikeaoppisesti toimitaan poikien kanssa ja niin edelleen, nii olisinko välttäny nuo virheet... Mun vanhemmat ei tietysti suostunu ottaa vastuuta mistään ja ajauduttiin hirveisiin riitoihin ja katkaisin 19-vuotiaana lopullisesti mun vanhempiin välit. En nähny muuta vaihtoehtoa, en voinu ottaa äidin sekopäisiä

    Anonyymi
    5000

    Ilmoita asiaton sisältö

    • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

    • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

    • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

    • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

    • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

    • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

    Jaa keskustelu