Hei!
Halusin kertoa omasta kokemuksestani avioerosta, sillä olisin mieluusti itse kuullut kannustuspuheita silloin, kun erosin. Täällä missä asun, ei ollut avioero tukiryhmää (yksi alkaa nyt vuoden vaihteessa) siihen aikaan kun erosin, joten jouduin käsittelemään eron yksin ja perheeni avulla. Ja aluksi tuntui, etten jaksa, en yksinkertaisesti jaksa.
1-2kk meni siinä, että koin uusia, ahdistavia tunteita. Koin masennusta, ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Kävin töissä, mutta töistä tullessani en jaksanutkaan enää mitään. Riisuin vaatteet ja kävin sohvalle. Sohvalta liikuin käymään vessassa vain pakollisen hädän tullen ja lopulta nukkumaan. Harvoin söin enää kun tulin töistä kotia, suihkukerrat putosivat 3-4 kerrasta viikossa 1-2 krt.
Iltaisin oli nukahtamisongelmia ja saatoin nukkua vain tunnin tai kaksi yössä. Kaikki ajatukset olivat mukanani, mikä oli kamalaa.
Saatoin saada yllättäviä ahdistuskohtauksia kotona ollessani. Seinät alkoivat kaatua päälle, kaikki inhottavat ajatukset puskivat pintaan ja alkoi hillitön itkukohtaus. Tuolloin en pystynyt liikkumaan tai ottamaan yhteyttä kehenkään.
Hiljalleen kuitenkin elämä alkoi voittaa. Aloin tavata vanhoja kavereita uudelleen, harrastamaan ja käymään ulkona. Uskalsin ilmoittaa olevani sinkku ja poistin mieheni facebook-kavereista. Kerroin eron oikeat syyt ystävilleni, enkä viitsinyt peitellä mieheni keksimää "kasvoimme vain erillemme" (meillä siis taustalla pettämistä miehen puolelta, alistamista miehen puolelta sekä miehen raha-asioiden salailua ja ongelmallisuutta).
Nykyään minulla ei ole mitään ongelmia normaalissa arjessa. Sain avioeron toisen vaiheen hoidettua pois alta ja meidät on julistettu avioeroon. Töissä menee hyvin, arjessa menee hyvin, jaksan jälleen asioita ja tulevaisuus ei näytä synkältä. Olen myös alkanut tapailemaan erästä miestä, jonka olen tuntenut jo pidemmän aikaa. Hän on aivan exäni vastakohta ja juuri sellaista olin toivonutkin tapaavani. Pari miestä aiemmin ilmoitti kiinnostusta suuntaani, mutta hälytyskellot soivat tuolloin, kun heidän kanssaan jutteli - löytyi pieniä samanlaisia piirteitä, jotka saivat minut ottamaan jalat alleni.
Halusin tällä kirjoituksella lähinnä vain kertoa, että kyllä niitä hyviä aikojakin alkaa tulemaan. Henkilöstä riippuen, kauanko siinä menee. Minulla meni n. 5kk, että alkoi oikeasti menemään hyvin ja elämä tasottui, pystyi jälleen elämään oikeasti normaalia arkea.
Jaksamisia kaikille eron keskellä oleville ja sellaista miettiville, raskainta erossa on aina päätöksen tekeminen ja siitä kertominen, mutta se ehdottomasti kannattaa. Jos suhteessa ei ole hyvä olla, ei siihen kannata jäädä, eikä yksinoloa pelätä. Se tulee olemaan huomattavasti parempaa, kuin huonossa suhteessa oleminen!
Halusin kertoa omasta kokemuksestani avioerosta, sillä olisin mieluusti itse kuullut kannustuspuheita silloin, kun erosin. Täällä missä asun, ei ollut avioero tukiryhmää (yksi alkaa nyt vuoden vaihteessa) siihen aikaan kun erosin, joten jouduin käsittelemään eron yksin ja perheeni avulla. Ja aluksi tuntui, etten jaksa, en yksinkertaisesti jaksa.
1-2kk meni siinä, että koin uusia, ahdistavia tunteita. Koin masennusta, ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Kävin töissä, mutta töistä tullessani en jaksanutkaan enää mitään. Riisuin vaatteet ja kävin sohvalle. Sohvalta liikuin käymään vessassa vain pakollisen hädän tullen ja lopulta nukkumaan. Harvoin söin enää kun tulin töistä kotia, suihkukerrat putosivat 3-4 kerrasta viikossa 1-2 krt.
Iltaisin oli nukahtamisongelmia ja saatoin nukkua vain tunnin tai kaksi yössä. Kaikki ajatukset olivat mukanani, mikä oli kamalaa.
Saatoin saada yllättäviä ahdistuskohtauksia kotona ollessani. Seinät alkoivat kaatua päälle, kaikki inhottavat ajatukset puskivat pintaan ja alkoi hillitön itkukohtaus. Tuolloin en pystynyt liikkumaan tai ottamaan yhteyttä kehenkään.
Hiljalleen kuitenkin elämä alkoi voittaa. Aloin tavata vanhoja kavereita uudelleen, harrastamaan ja käymään ulkona. Uskalsin ilmoittaa olevani sinkku ja poistin mieheni facebook-kavereista. Kerroin eron oikeat syyt ystävilleni, enkä viitsinyt peitellä mieheni keksimää "kasvoimme vain erillemme" (meillä siis taustalla pettämistä miehen puolelta, alistamista miehen puolelta sekä miehen raha-asioiden salailua ja ongelmallisuutta).
Nykyään minulla ei ole mitään ongelmia normaalissa arjessa. Sain avioeron toisen vaiheen hoidettua pois alta ja meidät on julistettu avioeroon. Töissä menee hyvin, arjessa menee hyvin, jaksan jälleen asioita ja tulevaisuus ei näytä synkältä. Olen myös alkanut tapailemaan erästä miestä, jonka olen tuntenut jo pidemmän aikaa. Hän on aivan exäni vastakohta ja juuri sellaista olin toivonutkin tapaavani. Pari miestä aiemmin ilmoitti kiinnostusta suuntaani, mutta hälytyskellot soivat tuolloin, kun heidän kanssaan jutteli - löytyi pieniä samanlaisia piirteitä, jotka saivat minut ottamaan jalat alleni.
Halusin tällä kirjoituksella lähinnä vain kertoa, että kyllä niitä hyviä aikojakin alkaa tulemaan. Henkilöstä riippuen, kauanko siinä menee. Minulla meni n. 5kk, että alkoi oikeasti menemään hyvin ja elämä tasottui, pystyi jälleen elämään oikeasti normaalia arkea.
Jaksamisia kaikille eron keskellä oleville ja sellaista miettiville, raskainta erossa on aina päätöksen tekeminen ja siitä kertominen, mutta se ehdottomasti kannattaa. Jos suhteessa ei ole hyvä olla, ei siihen kannata jäädä, eikä yksinoloa pelätä. Se tulee olemaan huomattavasti parempaa, kuin huonossa suhteessa oleminen!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hienoa, että kirjoitit oman selviytymistarinasi, joka tuo toivon ja uudelleenrakentumisen näkökulman esiin!
Voimia ja iloa arkeesi edelleen!
Merja, diakoni
Hei Iso Kiitos! Tuohon mä uskon ja toivon, että aika hoitaa tän risukasan mun elämästäni.