Voi olla murtumassa vaikka näyttää ehjältä

Valitettava tosiasia, että ihmiset tarvitsevat toisiaan. Olet nuori ja tyhmä. Uhkut itsekeskeisyyttä ja mahdollisuuksia, mutta loppupeleissä tarvitset läheisiäsi. Et sinä voi tehdä niitä hetkessä itellesi kuin ostaen tavaraa.

Lämmin halaus ja voimia aloittajalle näinä vaikeina aikoina. Ehkä meidän on vain annettava anteeksi ihmisille, jotka eivät ole kohdanneet sitä avuttomuutta, joka ihmisen voi tavoittaa kysymättä meiltä lupaa tulla tupaan.

elämänkokemustvain kirjoitti:

Valitettava tosiasia, että ihmiset tarvitsevat toisiaan. Olet nuori ja tyhmä. Uhkut itsekeskeisyyttä ja mahdollisuuksia, mutta loppupeleissä tarvitset läheisiäsi. Et sinä voi tehdä niitä hetkessä itellesi kuin ostaen tavaraa.

Lämmin halaus ja voimia aloittajalle näinä vaikeina aikoina. Ehkä meidän on vain annettava anteeksi ihmisille, jotka eivät ole kohdanneet sitä avuttomuutta, joka ihmisen voi tavoittaa kysymättä meiltä lupaa tulla tupaan.

No tosi fiksuahan on haukkua tyhmäksi....

Ihmiset tarvitsevat toisiaan, näin on. Mutta toisiin ripustautuminen on epätervettä, kuten tuossa edellä sanottiin.

Aivan. Ei ripustautua, mutta välittää. Se ei onnistu, jos toinen hylkää ja jättää kun vaikeuksia. Se ei toimi siten, että petetään ja hylätään. Vai?

kaksipäätä kirjoitti:

Aivan. Ei ripustautua, mutta välittää. Se ei onnistu, jos toinen hylkää ja jättää kun vaikeuksia. Se ei toimi siten, että petetään ja hylätään. Vai?

"Ei ripustautua, mutta välittää. Se ei onnistu, jos toinen hylkää"

Parisuhteeseen, kuten muihinkaan ihmissuhteisiin ei saa takuita. Jos toinen lähtee, niin silloin kannattaa jättää hänestä välittäminen vähemmälle, ja välittää itsestään. Eikö näin? Ja uhrata myös pari ajatusta sille, MIKSI toinen lähtee. Sillä kukaanhan ei ota ja jätä, jos kokee suhteen olevan edes jotenkin ok.

Miksi silti lytätä aloittajaa. Ihmisten tukiverkot ovat aika erilaisia, ihmiset ovat tarpeineen ja tuntemuksineen myös erilaisia. Siinä missä, joku kaipaa seuraa ympärilleen saattaa toinen viihtyä yksikseen ja toisaalta silläkin, joka viihtyy yksikseen on tarvittaessa koska vaan seuraa ympärillään. Myös turvallisuuden tunteemme ynnä muutkin perustarpeemme ovat melko erilaisia.

eiolemustavalkoista kirjoitti:

Miksi silti lytätä aloittajaa. Ihmisten tukiverkot ovat aika erilaisia, ihmiset ovat tarpeineen ja tuntemuksineen myös erilaisia. Siinä missä, joku kaipaa seuraa ympärilleen saattaa toinen viihtyä yksikseen ja toisaalta silläkin, joka viihtyy yksikseen on tarvittaessa koska vaan seuraa ympärillään. Myös turvallisuuden tunteemme ynnä muutkin perustarpeemme ovat melko erilaisia.

Missäköhän tuossa "lytättiin" aloittajaa? Lähes kaikissa kirjoituksissa vain kehotettiin hakemaan apua, jota ap aivan ilmiselvästi tarvitsee. Varoiteltiin ripustautumisesta yms.

"Lennän paikasta ja asiasta toiseen, ettei tarvitse pysähtyä. Huomata kuinka yksin on."

Kiinnitin huomiota tähän. Ihmisen ihan perusasioihinhan kuuluu myös yksinolo. Yksin tänne on synnytty, yksin kuollaan. Elämän aikanakin on hyvä tulla toimeen ja viihtyä itsensä kanssa. Kriisitilanteissa on tärkeää kohdata itsensä. Kuunnella ja tunnistaa tuntojaan. Toisen auttaminen on aika mahdotonta, ellei toinen yhtään tiedä millaista apua tarvitsee.

Eipä silti. Itse olen itkenyt elämäni aikana, etenkin lapsena ja varhaisnuoruudessa aivan älyttömästi. Kerran itkin kolme vuorokautta, en oikein itsekään tiennyt mitä. Ahdisti vain kamalasti, pelkäsin, hermoilin, jännitti. Äitini oli aivan pulassa. Parikymppisenä minulla alkoi uskomattomat pelkotilat ja etenkin kuoleman pelko. Pakotin itseni liikkeelle. Pahimpina päivinä en mennyt töihin. Tuolloin tajusin hyvin konkreettisesti, ettei kukaan muu kannattele ja voi elää elämääni, käsitellä tunteitani, pelkoja jne. Se on asia, joka täytyy tehdä itse. Selvisin. 10-15 vuoden päästä tajusin kärsineeni paniikkihäiriöstä, jota siihen aikaan ei oltu vielä "keksittykään". Avioeron aikaan kävin terapeutin juttusilla. Toki olisin mennyt terapiaan nuorempanakin, jos sellaiseen olisi silloin ollut mahdollisuus. Nykyisin on kaikki paremmin.

Ap; varaa aika lääkärille heti, selitä tilanne ja hakeudu hoitoon. Ihan turha kärsiä.

Nämä on vähän falskeja, vaikkakin tosia lauseita, että yksin tänne on tultu ja yksin täältä lähdetään ja siinäkin on muuten eroa kuoleeko yksin vai läheisten saattamana. Mutta joku arvosteli, että kun töhöttää ja tekee töitä kovasti ja pakenee tunteita ja asioita. Ei se pelkästään niin ole. Ihmiset reagoi menetyksiin kuten avioero hieman eri tavoin. Osa ihmisistä tarvitsee toimintaa, osa ihmisiä ja yksin oloa. Kyllä työnteko on yksi keino saada hetkeksi rauhaa ikäviltä ajatuksilta, mutta ei se tietenkään sitä sulje pois, että yksinkin on hyvä olla. Yksin olo on myös eri asia kuin yksinäisyys. Kaikista typerin syy olla auttamatta on se, että ei tiedä miten auttaa toista. Eiköhän läsnäolo, läheisyys ja vaikka ihan kuuntelu auta jo monia, mutta monet pelkäävät surun kokeneen ihmisen kohtaamista.

Ja myötätunto auttaa myös. Se että halveksii toisen tunteita, näpäyttää kovin sanoi ja halveksien toisen heikkoutta, koska itse tuntee kokeneensa kovia, on jotenkin vielä sairaampaa. Pakko ikään kuin tulla tänne erottamaan joku heikompansa kimpusta. Sitä oikein ihmettelee, miksi toisilla ei ole tilannetajua, eikä empatiakykyä. Hirvittävä tarve vaan lytätä lytättyä, vaikka muuta uskovat (tai ehkä valehtelevat päin naamaa) tekevänsä. Heidän pitäis tutkailla sielujaan ja huomata minkä raivon vallassa hyökkäävät.

raivoeiolemyötätunto kirjoitti:

Ja myötätunto auttaa myös. Se että halveksii toisen tunteita, näpäyttää kovin sanoi ja halveksien toisen heikkoutta, koska itse tuntee kokeneensa kovia, on jotenkin vielä sairaampaa. Pakko ikään kuin tulla tänne erottamaan joku heikompansa kimpusta. Sitä oikein ihmettelee, miksi toisilla ei ole tilannetajua, eikä empatiakykyä. Hirvittävä tarve vaan lytätä lytättyä, vaikka muuta uskovat (tai ehkä valehtelevat päin naamaa) tekevänsä. Heidän pitäis tutkailla sielujaan ja huomata minkä raivon vallassa hyökkäävät.

Tuossa vain ei halveksittu kenenkään, ei ap:nkään heikkoutta eikä muutenkaan lytätty eikä raivottu. Kannattaisi lukea tarkemmin mitä kirjoitetaan. Läheskään jokainen viesti ei sisällä huonoa käytöstä ja halveksuntaa ;).

eiolemustavalkoista kirjoitti:

Nämä on vähän falskeja, vaikkakin tosia lauseita, että yksin tänne on tultu ja yksin täältä lähdetään ja siinäkin on muuten eroa kuoleeko yksin vai läheisten saattamana. Mutta joku arvosteli, että kun töhöttää ja tekee töitä kovasti ja pakenee tunteita ja asioita. Ei se pelkästään niin ole. Ihmiset reagoi menetyksiin kuten avioero hieman eri tavoin. Osa ihmisistä tarvitsee toimintaa, osa ihmisiä ja yksin oloa. Kyllä työnteko on yksi keino saada hetkeksi rauhaa ikäviltä ajatuksilta, mutta ei se tietenkään sitä sulje pois, että yksinkin on hyvä olla. Yksin olo on myös eri asia kuin yksinäisyys. Kaikista typerin syy olla auttamatta on se, että ei tiedä miten auttaa toista. Eiköhän läsnäolo, läheisyys ja vaikka ihan kuuntelu auta jo monia, mutta monet pelkäävät surun kokeneen ihmisen kohtaamista.

"Eiköhän läsnäolo, läheisyys ja vaikka ihan kuuntelu auta jo monia, mutta monet pelkäävät surun kokeneen ihmisen kohtaamista."

Niin.. ei tuo tismalleen noinkaan ole. Ihmiset reagoivat suruun ja tuskaan aivan eri tavoin, käsittelevät asioitaan myös eri tavalla. Siksi kaikkia ei voi myöskään auttaa samalla tavalla. Tiedän monia, jotka reagoivat suruun vihaamalla kaikkea ja kaikkia. Aika haasteellista kuunnella kaikkea vihaavaa ja raivoavaa, aggressiivista ihmistä. Puhumattakaan, että häntä voisi mitenkään auttaa.

hjälp kirjoitti:

"Eiköhän läsnäolo, läheisyys ja vaikka ihan kuuntelu auta jo monia, mutta monet pelkäävät surun kokeneen ihmisen kohtaamista."

Niin.. ei tuo tismalleen noinkaan ole. Ihmiset reagoivat suruun ja tuskaan aivan eri tavoin, käsittelevät asioitaan myös eri tavalla. Siksi kaikkia ei voi myöskään auttaa samalla tavalla. Tiedän monia, jotka reagoivat suruun vihaamalla kaikkea ja kaikkia. Aika haasteellista kuunnella kaikkea vihaavaa ja raivoavaa, aggressiivista ihmistä. Puhumattakaan, että häntä voisi mitenkään auttaa.

"Tiedän monia, jotka reagoivat suruun vihaamalla kaikkea ja kaikkia. "

Kyllä. Juuri noin. Ja jos aikuisten oikeasti haluaa apua, niin silloin kannattaa esittää asiansa siten, ettei ainakaan ole hyökkäävä ja vihainen sille kenelle avautuu surustaan.

eiolemustavalkoista kirjoitti:

Nämä on vähän falskeja, vaikkakin tosia lauseita, että yksin tänne on tultu ja yksin täältä lähdetään ja siinäkin on muuten eroa kuoleeko yksin vai läheisten saattamana. Mutta joku arvosteli, että kun töhöttää ja tekee töitä kovasti ja pakenee tunteita ja asioita. Ei se pelkästään niin ole. Ihmiset reagoi menetyksiin kuten avioero hieman eri tavoin. Osa ihmisistä tarvitsee toimintaa, osa ihmisiä ja yksin oloa. Kyllä työnteko on yksi keino saada hetkeksi rauhaa ikäviltä ajatuksilta, mutta ei se tietenkään sitä sulje pois, että yksinkin on hyvä olla. Yksin olo on myös eri asia kuin yksinäisyys. Kaikista typerin syy olla auttamatta on se, että ei tiedä miten auttaa toista. Eiköhän läsnäolo, läheisyys ja vaikka ihan kuuntelu auta jo monia, mutta monet pelkäävät surun kokeneen ihmisen kohtaamista.

"Yksin olo on myös eri asia kuin yksinäisyys. Kaikista typerin syy olla auttamatta on se, että ei tiedä miten auttaa toista. Eiköhän läsnäolo, läheisyys ja vaikka ihan kuuntelu auta jo monia, mutta monet pelkäävät surun kokeneen ihmisen kohtaamista. "

Yksin kannattaa olla ainakin silloin, jos kaikki karkeasti sanottuna vituttaa. Sillä aika usealla ihmistyypillä suru purkautuu melkoisen rumilla tavoilla. Puhutaan rumasti, haukutaan, nälvitään, arvostellaan jne. Harva itseään kunnioittava ihminen sellaista jaksaa kuunnella. Ainakaan ihan keneltä ystävältä tahansa. Täytyy olla hyvä luottoystävä, jolle voi kiukutella ja ryöpyttää kuin pikkulapsi.

Läsnäolo, läheisyys ja kuuntelu auttaa usein, riippuu tietysti paljon siitä kuka on läsnä, kuka kuuntelee. Erotapauksessa puolisolle ja lapsille ei kannata avautua missään tapauksessa. Viittaan myös edelliseen kappaleeseen; jos puhuu, niin kannattaa puhua vain asiasta. Koska sillä on ilmiselvästi osuutta siinä miten toinen ottaa sen vastaan. Kuvainnollinen vertaus: jos surija heittää täysillä pesäpallolla kuuntelijaansa, niin kuuntelijalta ei voi odottaa surijaan kovin empaattista suhtautumistapaa.

Olen hieman eri mieltä teidän kanssa, jotka ajattelette että jos joku on negatiivinen, vihaava ym. että häntä ei voi auttaa läsnäololla ja kuuntelemalla ja niin miksei myös myötätunnolla. Kiukkuava ihminenkin voi rauhoittua, kun häntä tuetaan ja hänelle jää tunne, että hän tunteinensa ei jää yksin. Tämä vaatii ymmärrystä ja pikkuisen kärsivällisyyttä, mutta se voi jopa pelastaa jonkun. Jatkuva viha tai agressiivisuus ja sen sietäminen on eri juttu. Normaalisti ihmiset kyllä arvostavat sitä vierellä seisomista, vähän sama juttu kuin lapsilla mutta pienemmissäkin jutuissa. Kyllä tuolloin, jos jätetään joku yksin niin enemmän syytä ja pelkoa on pakenijoissa.

tuodyu kirjoitti:

"Ei ripustautua, mutta välittää. Se ei onnistu, jos toinen hylkää"

Parisuhteeseen, kuten muihinkaan ihmissuhteisiin ei saa takuita. Jos toinen lähtee, niin silloin kannattaa jättää hänestä välittäminen vähemmälle, ja välittää itsestään. Eikö näin? Ja uhrata myös pari ajatusta sille, MIKSI toinen lähtee. Sillä kukaanhan ei ota ja jätä, jos kokee suhteen olevan edes jotenkin ok.

Ilkeys ja myrkky on piiöotettu näppärästi "Ja uhrata myös pari ajatusta sille, MIKSI toinen lähtee. Sillä kukaanhan ei ota ja jätä, jos kokee suhteen olevan edes jotenkin.."

Ei ole todellakaan petetyn vika, että pettäjällä on omia henkisiä ongelmia ja muutenkin heikot ongelmantatkaisukyky. Mene itseesi. Jos et ymmärrä nyt, niin se voi tulla vastaasi vielä ja todella rankasti. Silloin omat sanasi kolkuttavat rajusti kallosi pohjalla.

myrkkyvalui kirjoitti:

Ilkeys ja myrkky on piiöotettu näppärästi "Ja uhrata myös pari ajatusta sille, MIKSI toinen lähtee. Sillä kukaanhan ei ota ja jätä, jos kokee suhteen olevan edes jotenkin.."

Ei ole todellakaan petetyn vika, että pettäjällä on omia henkisiä ongelmia ja muutenkin heikot ongelmantatkaisukyky. Mene itseesi. Jos et ymmärrä nyt, niin se voi tulla vastaasi vielä ja todella rankasti. Silloin omat sanasi kolkuttavat rajusti kallosi pohjalla.

Vaikka kuinka yrittäisit, on hyödytöntä laittaa omia ongelmia ja kriisejä toisten syyksi. Toisten syyttäminen omista ongelmista liittyy hyvin läheisesti epäterveeseen narsismiin. Kun ITSELLÄ on ongelma, se pitää kohdata ja selvittää itse.

Siksi toisekseen ap:n kirjoituksessa ei puhuttu mitään muuta kuin eron jälkeistä tuskaa. Siinä ei kertaakaan mainittu, että ap:n ex olisi pettänyt. Ja jos olisikin pettänyt, niin sittenhän olisi parempi lähteäkin. Ketä kiinnostaa puoliso, joka ei halua jatkaa liitossa vaan hamuaa muualle?

eiolemustavalkoista kirjoitti:

Olen hieman eri mieltä teidän kanssa, jotka ajattelette että jos joku on negatiivinen, vihaava ym. että häntä ei voi auttaa läsnäololla ja kuuntelemalla ja niin miksei myös myötätunnolla. Kiukkuava ihminenkin voi rauhoittua, kun häntä tuetaan ja hänelle jää tunne, että hän tunteinensa ei jää yksin. Tämä vaatii ymmärrystä ja pikkuisen kärsivällisyyttä, mutta se voi jopa pelastaa jonkun. Jatkuva viha tai agressiivisuus ja sen sietäminen on eri juttu. Normaalisti ihmiset kyllä arvostavat sitä vierellä seisomista, vähän sama juttu kuin lapsilla mutta pienemmissäkin jutuissa. Kyllä tuolloin, jos jätetään joku yksin niin enemmän syytä ja pelkoa on pakenijoissa.

Kiukuttelijoissa on suuria eroja. Samoin kuin heidän "ymmärtäjissään".

Siinä yhdyn edellisiin kirjoittajiin, ettei ole ollenkaan itsestään selvää kuka kiukuttelevaa jaksaa kuunnella, auttaa läsnäololla ja myötätunnolla. Ja etenkin, auttaako se, pelkkä kuuntelu? Ei auta läheskään kaikkia. Jotkut nimittäin jopa provosoituvat raivoamaan lisää, jos toinen jatkaa kuuntelua ja tekee virheen sanoessaan esim. "otetaas nyt rauhallisesti". Tai kuuntelija ei tee mitään "virhettä", kuuntelee vaan, mutta toisesta tuntuu, ettei toinen kuuntele tai pelkästään kuuntelee, aivan liikaa, miksei kommentoi mitään :D.

Tästä pääsenkin itse asiaan, eli ihmisten erilaisuuteen. Yleensähän kuuntelija on ystävä tai/ja sukulainen. Ammattikuuntelijoita ei nyt lasketa, vaikka eroja on heissäkin. Sukulaiset ovat periaatteessa "sattumanvaraisia", mutta sukulaisia yhdistää sama pitkä historia, tästä johtuva toisen tuntemus ja geenit. Eivät ihan yhdentekeviä asioita, vaikka kuulostaa melko tylsältä. Ystävät ovat meidän jokaisen omia valintoja. Jokainen, ainakin vanhemmat ihmiset, tietää varmasti miten heidän ystävänsä ja sukulaisensa reagoivat elämän tiukoissa paikoissa. Suurpiirteisesti sanottuna aika tavalla samoin kuin normaalioloissakin. Jokaisen myös pitäisi tuntea sen verran itseään, että tietää mikä on oma tapa reagoida eri asioihin. Samoin tuntea erilaisia muita tapoja reagoida. Kuten myös ottaa huomioon ihmisten erilaiset persoonallisuudet.

"Kiukkuava ihminenkin voi rauhoittua, kun häntä tuetaan ja hänelle jää tunne, että hän tunteinensa ei jää yksin. Tämä vaatii ymmärrystä ja pikkuisen kärsivällisyyttä, mutta se voi jopa pelastaa jonkun."

Mielestäni tuo pitäisi muuttaa niin, että kiukkuavan ihmisen pitäisi tietää kenelle kiukutella, kuka saa hänet rauhoittumaan (kenellä on se mahdollisuus ja "parantava voima"), kuka ON kärsivällinen, jaksaa kuunnella ja yleensä ymmärtää kiukuttelevan tunteita. Tässäkään ei ole sen kummallisemmasta asiasta kyse kuin tuosta persoonallisuudesta ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta.

Jos ihmisellä ei ole aitoa, hänelle sopivaa vuorovaikutussuhdetta kenenkään ystävään tai sukulaiseen, niin kannattaa kriisitilanteessa lähteä heti ammattiauttajan pakeille. Vaikkakin - ap kirjoittama ""sinulla on kylmä käsi, mutta lämmin sydän". " kertoo myös sen, että aivan pienet elkeet ja teot vaikuttavat suunnattomasti ihmisen elämään. Etenkin ennen, lapsuudessani lohdutukseen ja rauhoittamiseen riitti (myös vanhemmille) kädestä kiinni ottaminen (kaksin käsin), ja pari rohkaisevaa sanaa.

Minä en puolustellut kiukuttelua, mutta sanoin ymmärtäväni sitä jossakin määrin. Lisäksi minua ärsytti kirjoituksissa lähinnä nykyisin yleisesti vallalla oleva minä-minä ajattelu ja minun oma hyvinvointini ja oma hyvä oloni ja tuuleni, jota kukaan ei saa tulla pilaamaan. Hieman sellainen ajattelutapa, että poimitaan vain rusinoita pullasta ja ikäville ajatuksille ja tunteille ei anneta valtaa vaan enemmänkin vältetään niitä ja surevaa ihmistäkin, sillä hän voi olla ikävää ja tylsää seuraakin. Ja uskokaa pois, että olen oikeasti joutunut nyt kohtaamaan tällaisia piirteitä ihmisissä. Lisäksi minä tiedän millaista siis kuinka helvetin rankkaa on elää ihmisen kanssa, joka ei osaa nähdä missään asioissa hyvää ja joka närisee kaikista asioista ja kuinka se lopulta tuhoaa kaiken, kun ei saa/osaa/halua hyödyntää apua. Mutta kyse ei omassa kannanotossani ollut tästä vaan enemmänkin ikävien asioiden jonkinmoisesta kohtaamisesta. Lisäksi kaikille ihmisille avun pyytäminen ei ole yhtä helppoa. Kaikilla ihmisillä ei ole samanlaista määrää ystäviä tai sukulaisia ympärillä. Ammattiapu ei todellakaan ole samanlaista apua, kun jonkun aidosti kanssasi surevan, osaa ottavan ihmisen apu. En tiedä, minulle monet melko ventovieraatkin tulevat kertomaan ikävistä tapauksistaan elämässä ja vaikka välillä minulla on ollut suunnaton kiire niin olen silti pysähtynyt ja ajatellut, että minä saatan olla ainoa ihminen jolle tuo ihminen on uskaltanut avautua ja jos minä nyt kieltaydyn millään tavalla lohduttamasta voi se olla hänen luottamukselleen ihmisiin viimeinen piste. Kyllä minäkin silti rajat johonkin vedän. Esimerkiksi viihteelle mennessä haluan olla huolivapaa ainakin tuntemattomien ihmisten huolista. Ja by the way en minä sillä että pystyn jotakuta ihmistä auttamaan odota vastapalveluksi mitään apua, mutta täytyy sanoa, että pettynyt olen moniin ihmisiin itse vaikeuksissa ollessani.

eiolemustavalkoista kirjoitti:

Minä en puolustellut kiukuttelua, mutta sanoin ymmärtäväni sitä jossakin määrin. Lisäksi minua ärsytti kirjoituksissa lähinnä nykyisin yleisesti vallalla oleva minä-minä ajattelu ja minun oma hyvinvointini ja oma hyvä oloni ja tuuleni, jota kukaan ei saa tulla pilaamaan. Hieman sellainen ajattelutapa, että poimitaan vain rusinoita pullasta ja ikäville ajatuksille ja tunteille ei anneta valtaa vaan enemmänkin vältetään niitä ja surevaa ihmistäkin, sillä hän voi olla ikävää ja tylsää seuraakin. Ja uskokaa pois, että olen oikeasti joutunut nyt kohtaamaan tällaisia piirteitä ihmisissä. Lisäksi minä tiedän millaista siis kuinka helvetin rankkaa on elää ihmisen kanssa, joka ei osaa nähdä missään asioissa hyvää ja joka närisee kaikista asioista ja kuinka se lopulta tuhoaa kaiken, kun ei saa/osaa/halua hyödyntää apua. Mutta kyse ei omassa kannanotossani ollut tästä vaan enemmänkin ikävien asioiden jonkinmoisesta kohtaamisesta. Lisäksi kaikille ihmisille avun pyytäminen ei ole yhtä helppoa. Kaikilla ihmisillä ei ole samanlaista määrää ystäviä tai sukulaisia ympärillä. Ammattiapu ei todellakaan ole samanlaista apua, kun jonkun aidosti kanssasi surevan, osaa ottavan ihmisen apu. En tiedä, minulle monet melko ventovieraatkin tulevat kertomaan ikävistä tapauksistaan elämässä ja vaikka välillä minulla on ollut suunnaton kiire niin olen silti pysähtynyt ja ajatellut, että minä saatan olla ainoa ihminen jolle tuo ihminen on uskaltanut avautua ja jos minä nyt kieltaydyn millään tavalla lohduttamasta voi se olla hänen luottamukselleen ihmisiin viimeinen piste. Kyllä minäkin silti rajat johonkin vedän. Esimerkiksi viihteelle mennessä haluan olla huolivapaa ainakin tuntemattomien ihmisten huolista. Ja by the way en minä sillä että pystyn jotakuta ihmistä auttamaan odota vastapalveluksi mitään apua, mutta täytyy sanoa, että pettynyt olen moniin ihmisiin itse vaikeuksissa ollessani.

"ikäville ajatuksille ja tunteille ei anneta valtaa vaan enemmänkin vältetään niitä"

Tärkeäähän on nimenomaan KOHDATA ikävät tunteet, käsitellä niitä. Ajatustensa kanssa pitää olla tarkkana. Nimittäin joillain ihmisillä on hyvin tyypillistä kaikenlaiset omat negatiiviset ajatukset, jotka jatkuessaan vievät ihmisen kuin ihmisen raiteilta. Ja kukaan muu kuin ihminen itse ei pysty vaikuttamaan omiin ajatuksiinsa.

Vaikuttaakseen ja muuttaakseen negatiivisia ajatuksiaan, ihmisen on oltava valmis vastaanottamaan jotain aivan muuta kuin itsensä surkuttelu. Jos ihminen vain valittaa ja surkuttelee itseään, rypee kunnolla itsesäälissä ja kykenee tuijottamaan vain omaa napaa, niin juuri SEHÄN on minä-minä ajattelua - eikö vain? Ei kyetä näkemään kerrassaan mitään hyvää omassa elämässä (kun esim. puoliso jättää). KAIKKI on kamalaa ja kurjaa. Jos ihmistä neuvoo, tavalla tai toisella, pääsemään negatiivisista ajatuksista, mikään ei ole hyvä, mikään ei kelpaa. Faktahan on se, että itsesääli jatkuu tasan tarkkaan niin kauan, että ihminen itse kykenee ajattelemaan toisin. Toisen ihmisen tukeminenkaan ei ole sitä, että tuetaan toista jatkossakin rypemään itsesäälissä. Niin tukea kaipaavia kuin tukea antavia ihmisiä on erilaisia, kuten tuossa edelläkin sanottiin. Riippuu todella paljon ihmistyypistä millaista tukea kykenee saamaan ja vastaanottamaan. Ja ellei ihmistä itseä ole koskaan autettu ja tuettu, on hänen lähtökohtansa toisten tukemiseen ja auttamiseen ihan surkeat, ellei petraa niitä jotenkin. Kaikkeahan voi halutessaan harjoitella, jos haluaa. Ketään ei kuitenkaan voi pakottaa antamaan ja/tai vastaanottamaan mitään. On myös niin, että toisen surun voi ymmärtää HÄNEN kannaltaan, mutta siihen ei pidä mennä mukaan, ellei tosissaan itseäkin sama asia sureta.

Itse olen tilittänyt avioeroani muutamalle läheiselle ystävälle, sukulaisille sekä myös ammattiauttajille. Minä olin vielä se eroa haluava osapuoli. Ero oli siis toivottu tapahtuma, vaikka tietysti surin päättynyttä liittoani. En vain voinut sille mitään, että ex muuttui täysin. Jopa vastakohdakseen. Olin liitossa yksin pari viimeisintä vuotta. Siksi olisi ollut ystäviltäni todella hullun tuntuista alkaa suremaan asiaa kanssani, vaan pikemminkin odotin, ja sainkin heiltä ns. potkua ja vauhtia (muuten niin hitaaseen) eroon. Eräskin miespuolinen ystäväni ehti erota ennen minua. Vaimo jätti. Hän kiukutteli minulle asiasta kovin sanoin. Haukkui vaimoaan, koko maailma oli paska. Sain hänet kuitenkin toisiin ajatuksiin melko pian. Hänellä puolestaan oli todella tarkka käsitys minun liittoni kiemuroista. Tämän vuoksi itse suosittelen toisille kokeilemaan vertaistuen sijaan "epävertaistukea". Kun tietää edes muutaman tapauksen ns. toiselta laidalta/näkökulmasta, niin se auttaa eniten.

Olen myös suosittu epävirallinen vapaa-ajan ja työpsykologi... Suosittu olen varmasti siksi, koska kaikki ystävät, sukulaiset... tietävät, etten kerro asioita eteenpäin - sekä otan ne asiallisesti kuin katolilainen pappi... en tuomitse, en syytä. Toisin kuin sinua, minua ei haittaa, jos (tai kun) viihteellä ollessani joku baarissa tulee kertomaan esim. avioerostaan, seksivaikeuksistaan, parisuhdeongelmista, kuolemasta... ihan mistä tahansa. Kunhan ei ole liian kännissä ja on vastaanottavainen. Näin siis yleensä. Ainahan ei vain jaksa.

"pettynyt olen moniin ihmisiin itse vaikeuksissa ollessani"

Itse en ole juurikaan pettynyt. Käännytkö väärien ihmisten puoleen? Sillä vaikka olisi ystäväkin, hyvä sellainen, niin monesti lähtökohdat ovat aivan kuin toisilta planeetoilta ja silloin ei tuo vaikeuksissa tukeminen oikein luonnistu.