Ovatki pitkään eläneet sotaveteraanit eläneet helpon elämän, joutuivatko he sodassa tiukkoihin paikkoihin ?
Muistan 50 luvulla, kun veteraaneille naurettiin ja ivattiin, jos niissä tuli sodan kokemukset esiin, mielenhäiriöinä, itkuina, harhaaitimuksina, alkoholiongelmana.
Ei niitä kukaan oikein ymmärtänyt, puhumattakaan auttamisesta.
Menivät hautaan miltei halveksittuina.
Tuli vain mieleen, kun luin tuon alla olevan ylistyksen, vielä elossa olevista veteraaneista.
"Nyt taas todistukseksi siitä, kuinka ylilihavuus tappaa ennen aikojaan.
Linnan juhlien vanhin kutsuttu on sotaveteraani Johannes Pietikäinen, syntynyt 1913.
Hän on siis 103 vuotias, normaalivartaloinen kaveri. Taisteli Talvisodassa Pelkosenniemellä, missä ampui läheltä pimeässä konepistoolillaan läjäksi ryssiä.
Nyt sitten kutsuttu Linnaan juhlimaan ja tanssaamaan. Siinä on hieno esimerkki, kuinka kannattaa pitää paino-indeksi kohdillaan."
Muistan 50 luvulla, kun veteraaneille naurettiin ja ivattiin, jos niissä tuli sodan kokemukset esiin, mielenhäiriöinä, itkuina, harhaaitimuksina, alkoholiongelmana.
Ei niitä kukaan oikein ymmärtänyt, puhumattakaan auttamisesta.
Menivät hautaan miltei halveksittuina.
Tuli vain mieleen, kun luin tuon alla olevan ylistyksen, vielä elossa olevista veteraaneista.
"Nyt taas todistukseksi siitä, kuinka ylilihavuus tappaa ennen aikojaan.
Linnan juhlien vanhin kutsuttu on sotaveteraani Johannes Pietikäinen, syntynyt 1913.
Hän on siis 103 vuotias, normaalivartaloinen kaveri. Taisteli Talvisodassa Pelkosenniemellä, missä ampui läheltä pimeässä konepistoolillaan läjäksi ryssiä.
Nyt sitten kutsuttu Linnaan juhlimaan ja tanssaamaan. Siinä on hieno esimerkki, kuinka kannattaa pitää paino-indeksi kohdillaan."
Vastaukset 18
Vanhimmat
Toisen maailmansodan aikana ei tiedetty vielä PTSD:stä mitään. Vasta Vietnamin sodan jälkeen alettiin asiaa tutkia. Kaikkiin sota vaikuttaa psyykkisesti, mutta vain pienempi osa sotilaista saa traumaperäisen stressihäiriön. Se ei ole kiinni siitä, onko oltu kovemmissa paikoissa tai ei. Me ihmiset olemme erilaisia, herkät ihmiset saavat helpommin myös stressiä, joten voi olettaa herkkien ihmisten saavat helpommin myös PTSD:n oireita. Toisen maailmansodan jälkeen, näitä sotilaita, joiden elämän se pilasi, heitä sanottiin heikkohermoisiksi. Nykyisin ei enää sotilaita syyllistetä, eikä leimata pelkureiksi noista syistä. Monissa maissa on sotilaille luotu purkuohjelmat.
Erikoisjoukkojen sotilaat käyvät läpi nämä psykologiset sotastressin purkamisohjelmat, minulla ei ole tietoa niiden toimivuudesta. Itsemurhat ja läheisten ampumiset kertoo kuitenkin siitä, että pikku kursseilla ei päätä sodan kauhuista tyhjennetä.
Suomen veteraaneista on sanottu, että monille toi avun se, kun maata jouduttiin jälleen rakentamaan, miehet joutui töihin heti kotiin tultuaan.
Itse voin sanoa omasta isästäni sen, että kyllä lapsuus meni kuin merijalkaväen alokkaana, tai ainakin myöhemmin se siltä tuntui, kovaa huutoa tuli, jos ei kohta asiaa oppinut. Myöhemmin käsitin sodalla olleen asiaan oma vaikutuksensa.
Kyllä ne vielä elossa olevat veteraanit on ollut ihan samoissa paikoissa, kun nekin, joiden elämä meni sodassa kokonaan pilalle. Kunniamerkit rinnassa kertoo asiasta paljon puhuvasti. Esim. VR nelosta ei juuri miehistölle jaettu, jos ei tekona olisi ollut jotain poikkeuksellista. Miehistön oli yleensä tyytyminen vapaudenmitaleihin, ei risteihin, mitaleihin täytyi kyllä kunnostautua, ei niitä vain mukana olosta jaeltu.
Takerrun nuihin kunniamerkkeihin. Mistä helevetistä nämä tämänpäivän aktiivit, jotka ovat syntyneet sodan jälkeen, on noita räniköitä tienanneet?
Ymmärrän, että veteraanien tekoja kunnioitetaan, mutta sotaa kokemattomien upseerien rinnassa oleva merkkiletka, halventaa veteraanien saamaa huomiota.
On kuule vähän eri "ränikät" niillä.
Sodan jälkeen ei esim. VR-4 ole myönnetty kuin kerran, Afganistanissa kun suomalaisten tukikohtaa vastaan hyökättiin, tilanteessa 2 suomalasista kunnostautui niin, että heille myönnettiin 4.luokan Vapaudenristi.
Nuo "ränikät" on eritason helyjä. Sen verran pitää osata lukea noita ränikkärivejä, että erottaa palvelusmitalit kunniamerkeistä, siinähän ne on rinnassa luettavissa.
Kuka+niitä+"osaa+lukea".+
Minä ainakin osaan lukea merkkirivistöä. Jo kaukaa näkee, esim. vapaudenristin ritarikunnan risteissä, vain sodan aikana myönnetyissä on nauhan väri punainen, rauhan ajan risteissä se on keltainen.
Veteraaneilla kunniamerkit toki vaihteli tekojen mukaan, isälläni niitä oli 5 eri merkkiä. Hän palveli rintamalla Jatkosodan alusta Lapin sodan loppuun, ollen tulenjohtajana. Sodan lopussa oli sotilasarvoltaan vääpeli, joten aliupseerille kova saavutus saada kaksikertaa vapaudenristi, loput oli vapaudenmitaleita.
Rauhan aikana myönnetään erilaisia merkkejä, osa niistä tulee jo kun palvelee jossain tietyissä olosuhteissa, osa tulee rauhan ajan ansioista. Se on yhteiskunnan tapa muistaa esim. virkamieskuntaa pitkästä urasta tms.
Sodassa ansioitumisesta saadut merkit on eri asia, kuin sodan jälkeen veteraanijärjestön aktiivina toimimisesta.
Olen nähnyt kuvista kuinka venäläiset veteraanit ovat ansainneet merkkejä ja tykkäävät niistä. Osa Suomen veteraaneista, jopa heidän sukunsa, on myös niihin lämmähtänyt.
Totta ne on eri asia, mutta rauhanajan merkit on oma lukunsa, ei niitä tarvitse mitenkään halventaa, ne on myönnetty rauhanajan ansioista.
Voi olla, että jotkut tykkäävät merkeistä, entä sitten, se kai on heidän asiansa.
Merkit pantaneen rintaan toisten nähtäväksi, osoittamaan, että minä olen erinomainen.
Mutta kun 70 luvulta upseerina Suomessa toiminut, ei ole juuri kummoinen, mitään erikoista en tiedä hänen tehneen.
Hänen kunniamerkkiansionsa ei voi olla eri, kuin jollakin kunnan, kepulaisella toimistovirkailijalla.
Jotkut ei tykkää merkeistä, ....
Kaljapullonkorkit ripustettuna puseron rintamukseen ajavat saman asian , kuin
nykyisten herrojen pränikät linnanjuhlilla .
Jo 60-luvulla teimme eräälle sammuneelle kaverille viinapullon korkista alkon vapaudenristin, hakaneulalla kiinnitettynä paitaan.
Osasiko hän olla ylpeä korkeasta huomionosoituksestaan ?
Kovin näyttää toisten merkit joitakin jyrsivän. Olisiko sitä kateutta, mikäli omasta suvusta ei löydy kunniamerkein palkittuja veteraaneja.
Tiedän erään perheen, jonka jo aikoja sitten kuollut sotaveteraani oli Mannerheim ristin ritari. En tiedä olisiko ilman sitä perhe ollut niin isänmaallista. Joka tapauksessa he nostivat aina liputuspäivinä Suomen lipun salkoon, itsenäisyyspäivänä kävivät sankarihaudoilla, ja muutenkin asiaa selvästi perheessä arvostettiin.
Minusta kyseisellä perheellä oli hyvä syy isänmaallisuuteensa, itse ainakin oletin kyseisen kunniamerkin merkinneen heille tosi paljon.
Ymmärrän myös niitä joille tuollaiset asiat on melkein pilkan kohde. Heitä mikään kunniamerkki kun ei kosketa, koska lähipiirissä ei kukaan ole sellaisia saanut.
Ansiomerkkejähän myönnettiin sotaaikana, tietenkin ansioituneille, maanpuolustushengen ylläpitämiseksi.
Onko ne nyt rauhanaikana enää merkittäviä. Minua jyrsii tuo merkkien perusteitta jakaminen ja yliarvostus.
Isäni oli veteraani, siis säilyi sodassa hengissä, muuten minua ei oliskaan. Sensijaan monta serkkua jäi syntymättä, kun isäni kaksi veljeä ja siskonsa mies kaatui. Muistan lapsuudestani, että kunniamerkinkipeys ei ollut suurimpia tarpeita.
Oliko Presidentinlinnassa nytkään yhtään sotaleskeä tai -orpoa.
Rauhan aikana on eri perusteet, mutta ei ne silti turhia ole. Niitä myönnetään esim. pitkän työuran tehneille työntekijöille. Tällaiset merkit tuottavat hyvää mieltä saajilleen, ei niissä ole mitään halveksittavaa ole.
Linnassa oli sotaveteraaneja, ja mielestäni aivan ansaitusti, ei heillä ollut vaihtoehtoa, mentävä oli, kun kutsuttiin. Ansiomerkkinsä ovat omilla teoilla ansainneet, ilman tuollaisia miehiä, ei olisi sodasta maa selvinnyt. Sotaorvot ja lesket ei ole heidän vikansa, turha niitä on tähän keskusteluun tuoda, kun kyse on kunniamerkeistä.
Sotahan on aina kurjaa kaikille, sen piiriin joutuville. Nyt näemme sellaisia noissa pakolaisissa, joita kovin tälläkin sivustolla haukutaan ja toivotaan hevon kuuseen.
Ei sota ole kuitenkaan heidän syytä, he vain kärsivät siitä.
Olet oikeassa, olen samaa mieltä, että merkkejä on paikallaan myöntää.
Minä kritisoinkin vain sotilaiden rintamerkeillä kekkulointia. Mielestäni he eivät ansaitse, rauhan aikana, sen vilkkaampaa merkkausta kuin siviilitkään. Armeijahan on jo muutenkin autoritäärinen organisaatio, arvojärjestys on selkeä.
Upseerit toimivat teoreettisen sodan kouluttajina, ei siinä urotekoja tehtäne.
Sotalesket ja-orvot ovat myös syyttömiä kohtaloonsa, ovat varmasti antaneet isänmaalle siinä, kuin 100 vuotiaat veteraanitkin. Pitää huomioida minkälaisessa yhteiskunnassa heidän oli elämää jatkettava, leskeksi jäätyään.
Kunniamerkit ovat tarpeellisia niille , jotka ovat niitä saaneet ja
tarpeettomia niille jotka eivät niitä ole saaneet .
Tarvitseeko niitä tosiaankin jakaa rauhanaikana olemattomista ansioista ?
Niille ne ovat tarpeellisia, jotka saavat rauhanaikana. Muille jos ei ole merkityksellistä, ei pitäisi olla väliä.
Nykyäänhän merkin saa kun on kova ääni ja ruskea kieli. Omalla työpaikallani kummasteltiin, kun merkin saivat he joita työyhteisö ei ainakaan palkitsisi. Mutta jos ui oikeisiin porukoihin saa palkkionsa - ei välttämättä ansaitusti.