Mun tarina on kai se tavallinen tällä palstalla. Kuvittelin eläväni hyvässä parisuhteessa kunnes todellisuus löi päin näköä. Mies petti jonkun satunnaisen tuttavuuden kanssa. Vähän aikaa olen nyt elänyt tämän kanssa, yrittänyt päästä yli. Jotenkin vain tuntuu, että koko suhteesta on mennyt maku. Vaikka rakastankin miestäni paljon, tuntuu, että tämä jollain tavalla pilasi kaiken. On vaikea olla enää iloinen siitä hyvästä mikä meillä on.
Onko täällä ketään, joka on kaikesta huolimatta onnellinen pettäjän kanssa? Miten olette jaksaneet eteenpäin? Onko kostamisesta apua? Välillä tuntuu, että haluaisin satuttaa yhtä paljon, ehkä se jotenkin auttaisi. Sitten tuntuu, ettei sekään vie tosiasioita mihinkään - silti tuntisin oloni yhtä loukatuksi.
Toivottavasti joku voisi antaa vähän toivoa, vai onko suhde tuhoon tuomittu?
Onko täällä ketään, joka on kaikesta huolimatta onnellinen pettäjän kanssa? Miten olette jaksaneet eteenpäin? Onko kostamisesta apua? Välillä tuntuu, että haluaisin satuttaa yhtä paljon, ehkä se jotenkin auttaisi. Sitten tuntuu, ettei sekään vie tosiasioita mihinkään - silti tuntisin oloni yhtä loukatuksi.
Toivottavasti joku voisi antaa vähän toivoa, vai onko suhde tuhoon tuomittu?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minunkin mieheni petti peräti 8 vuoden ajan. Sain yksityisetsivän avulla tietää totuuden. En kuitenkaan halunnut jättää miestäni. 3 vuotta vatvoin asiaa mielessäni yötäpäivää. Siinä oli parin vuoden perheterapia-aika jossa kävimme kumpikin. Ei kyllä sanottavasti apua. En koskaan ajatellut kostoa, mutta viime marraskuussa rakas ihminen 20 vuoden takaa otti yllättäen yhteyttä.
Tapasin hänet ja vietimme 2 vuorokautta yhdessä. Se tapaaminen muutti paljon. Sain jälleen itsetuntoni takaisin enkä enää pohdi mieheni uskottomuutta. Kolmeen vuoteen en ole voinut niin hyvin kuin nyt.
Tämä oli minun keinoni. Toivon että keksit sinulle sopivan avun.
Tuota oon niin miettinyt... Oon yrittänyt selvitä tästä "fiksusti", parisuhdeterapian ja puhumisen ja miettimisen ja ties minkä avulla. Oon puhunut kavereille ja koittanut työstää asiaa. Mutta ei vaan auta. Vaikka näennäisesti suhde on takaisin raiteillaan, on niin paha olo. Mietin asiaa koko ajan ja joka kerta tuntuu samalta kuin sillon, kun ensimmäisen kerran kuulin asiasta.
Kai se on sitä, että ois kiva hetken aikaa tuntea, että joku välittää, ilman että sitä hetkeä pilaa tieto siitä, että toinen on pettänyt.
Kerroitko miehellesi tuosta omasta pettämisestäsi? Miten hän suhtautui?
koska halusin pitää sen jutun ihan itselläni. Tapaamiseen ei liittynyt seksiä ja siksi en pidä sitä "kostamisena".
Pettämistäkin voi kai ajatella aika monelta kantilta... "Henkisellä" tasolla se voi joskus olla pahempaakin. En itsekään voisi harrastaa seksiä toisen kanssa.
En tiedä mitä se sitten on, mitä voisin tehdä. Aika umpikujassa tuntuvat ajatukset olevan vieläkin:/
Hyvä kuitenkin tietää, että oot löytänyt oman apukeinosi. Ehkä mäkin joskus.
...että kyllä sinä selviät, jos miestäsi rakastat. Tarinasi on kuin yksi yhteen minun.
En suosittele kostoa vain koston vuoksi. Minulle vain sattui tämä yhteydenotto entisen rakastetun kanssa kuin tilauksesta.
On paljon mahdollista että tapaan häntä joskus jatkossakin, mutta kun olen jo niin paljon kärsinyt, niin yritän varjella itseäni suuremmilta suruilta. Tiedätkö, että tämän kolmen vuoden tuskan jälkeen ihmettelen eniten sitä, että yleensä vielä olen hengissä.
Allekirjoitan kyllä sen, että "koskaan ei voi unohtaa".
Olen mäkin joskus miettinyt, että mihin tää kaikki johtaa. Mulla on ollut myös useampi keskenmeno viimeisen parin vuoden aikana, ja tuntuu, että mitä tässä vielä tapahtuukaan. Että kun tätä rataa alettiin menemään, mikä on lopputulos, avioero? Kai tää kaikki on tapahtunut niin äkkiä, naimisiinmeno, raskaudet, keskenmenot ja miehen uskottomuus... ihan kuin ois jossain vuoristoradalla, ja nyt on menossa jyrkkä alamäki.
Niinhän mäkin yritän itselleni kertoa, että kun vaan rakastaa tarpeeksi, tästäkin selvitään. Ajoittain menee ihan hyvin. Mut sitten kun masennus iskee, tuntuu, ettei se hyväkään enää ole hyvää. Jos tiedät mitä tarkotan?
Ootteko te pystyneet hyvään suhteeseen miehesi kanssa? Vai painaako epäilykset ja luottamuksen puute? Entäs katkeruus?
...mitä tarkoitat. Samat tunteet olen minäkin läpikäynyt varmaan tuhansia kertoja.
Mieheni joutui myös niin syvään kriisiin että jäi 3 kuukauden sairaslomalle. Siinä sitten hoidimme toinen toistamme. Nyt olen varma. ettei hän enää hyppele "vieraissa". En kyllä kyttäile enempiä enkä yksityisetsiviä palkkaa jatkossa.
Nykyisellään meidän suhde on ihan ok, paitsi mitä minä nyt välillä sain "kohtauksia", kun tuskalliset asiat valtasi mielen (siis ennen kuin tapasin tuon entisen rakastetun). Olin lääkityksellä melkein 2 vuotta, että jotenkuten pääsin tolpilleni.
En ole katkera, en varsinkaan sen jälkeen kun olin tavannut 3 mieheni syrjähyppyä. Halusin tavata näitä naisia, siis käydä kaikki kipeimmän kautta läpi. No olihan se aika rankkaa, mutta kannatti kyllä minun tapauksessani.
Tosi rohkea päätös käydä tapaamassa noita syrjähyppyjä. Mä en varmaan kykenisi moiseen, tai ainakaan se keskustelu ei kovin järkevällä tasolla olisi.
Jotenkin tuntuu sit epäreilulta sekin, että miksi näitä masennuskausia pitää käydä läpi toisen tekojen takia? Nuo "kohtaukset" on ainakin mulla lähinnä loukatuksi tulemisen tunnetta, kuvittelen tapahtunutta mielessäni ja mietin tunnenko miestäni enää ollenkaan. Ja sitten kun tarpeeksi masentaa, tuun vihaiseksi. Miten väärin on sekin, että tässä pitää elämänsä murehtia sen takia, mitä joku toinen on mennyt mokaamaan? Haluaisin jollain tavalla päästä eroon koko asiasta, mut milläs sekin sit onnistuis.
Oletko muuten kertonut näistä asioista paljon lähipiirillesi? Mä juttelin tästä kavereiden kanssa paljonkin ensi hädässä, kun tuntui että pää räjähtää. Nyt toivon, että en olisi kertonut. Vaikealta tuntuu sekin, että lähipiiri tietää asiasta, jonka itsekin haluais vaan unohtaa.
Teidän prosessi kuulostaa kyllä tosi rankalta. Osottaa ainakin, että ootte tosi sitoutuneita toisiinne...
oon ihan samas tilanteessa. tai minullen miehen uskottomuus oli niin kova pala, etten usko pystyväni jatkamaan. se tuntui selvältä heti kun asiasta kuulin.siks olemme eroamassa:(
mietin vaan, et onks pettäjät ite tunnustanu vai ootteks kuullu muualta?ite sain tietää asiasta gynen kautta, ja se tuntuu olevan mulle viel kauheempi juttu. kun mies ei ite ees tunnustanu.. oisko asiaa helpompi hyväksyy jos mies ois tullu ees ite tunnustaan?musta ois, mut en sit tiedä oisko se mitään muuttanu suhteen jatkumisen kannalta.mies on joutunu useita kertoja valehteleen päin naamaa asiasta, kun kai mulla joku naisen vaisto on asialla ollu kun oon näitä miettiny ja ollaan muutamia kertoja juteltu luottamuksesta, uskollisuudesta ym täs lähikuukausia.
sit jotkut kirjoittaa, et jos tarpeeks rakastaa miestään voi antaa anteeks. mut musta se ei mee aina noin. voin sanoo et oon rakastanu ja varmaan yhä rakastan miestäni ihan mielettömästi mut mielestäni mies on tehny tietoisen ratkaisun.. jos tuntis niinku mä, ei ois tullu mieleen lähtee jonku satunnaisen mukaan.. miks täs pitäis itteensä syyttää?tunnen itteäniki sen verran, et vaik oisin minkälaises kännis baarissa, kyl mä rajani tiedän, eikä ees ois tehny mieli muuta kun palata aina oman kullan kainaloon. ja niin oon tehnykki..
ja pelottais ihan minkälaiseks tää suhde vois mennä jos jatkais.. pelkkää epäilyä, toisen menojen ja kamojen kyttäystä ja riitojen tullessa palaamista aina tähän samaan. vai voisko todellisuus olla jotai muutaki??
sit miten te, jotka ootte voinu jatkaa pääsette yli`inhon tunteesta`et oma rakas menny toisen mukaan, ehkä useemmanki kerran, nauttinu sen kans ja palannu sit takas kotiin miltei kuin ei mitään.. se etoo..:( tulee väkisin kauheita riittämättömyyden tunteita itteensä kohtaan. vaik mies miten sanois et se ei todellakaan ollu siitä kii..
tunnen kyllä miestäni, niin et näen et se todella katuu. tietää tehneensä väärin, ja on todella maassa. ei usko sitoutuvansa enää ehkä ollenkaan jos/mut nyt menettää. ja uskon et se meinaa todella tota. tiedän et tää juttu on ollu sille"kaikki"mut miten näin sit on päässy käymään?? se on tästä paljon pahemmin rikki viel kun mä. tää on kauhee tilanne, ja jos vaan joku ulospääsy tilanteesta ois en haluis miehestäni luopuu. mut se vaan tuntuu niin mahdottomuudelta, suhteesta on pohja pois.
Mä sain kuulla mieheltäni, pari päivää tapahtuneen jälkeen. Oli se iso shokki. Siihen asti oisin varmasti nauranut, jos joku olis mulle sanonut, että mieheni pettää. Ja siks se olikin alkuun tosi vaikee tajuta. Sit myöhemmin toivoin vaan, ettei se ois kertonut ollenkaan. Jos mä en tietäis, en osais vieläkään epäillä - ja mistään muualta kuin mieheltäni mä en olis sitä saanut ikinä kuulla.
En usko, että asia helpottuu yhtään vaikka sen kuuleekin oman rakkaansa suusta.
Mä olen miettinyt tuota eron mahdollisuutta tosi monta kertaa. Joka kerta se tyssää siihen, että en voi kuvitella, että eläisin ilman miestäni. Mut mikä sit on vaihtoehto? Ihan niinku sanotkin, ikuiset kyttäämiset ja epäluulot. Ja joka kerta kun muistan mitä se on tehnyt, tulee inhottava olo. Tavallaan tuntuu, että se tapahtuu koko ajan uudestaan ja uudestaan, aina kun sen muistaa.
Mun mies kans katuu tosi paljon, ja tuntuu, että jo sen takia pitäis antaa tälle suhteelle vielä mahdollisuus. Mut minkä sitä itselleen voi, asia on mielessä koko ajan, enkä tiedä kuinka siitä pääsis eroon. Ja se jotenkin nakertaa rakkauden tunnetta. Ehkä pahimmalta tuntuu, kun toista ei voi enää arvostaa samalla tavalla kuin aiemmin. Tuntuu, että jos se on voinut jo loukata noin paljon, miten paljon siihen voi luottaa missään muussakaan?
Ja se siinä onkin niin vitsi, että mun mies myös on tiukasti sitä mieltä, että olen hänen elämänsä nainen ja mitään elämää ei mun jälkeen enää voi olla. MITEN se koko elämä oli sit niin helppo heittää mäkeen yhden baarituttavuuden takia?
vaik onki enemmän kun kurjaa kuulla, et jollai toisella yhtä paska tilanne, ihana kuulla et on ihmisiä jotka varmasti ymmärtää..
teille on helpointa purkaa ja helpottaa lukee toisten tunteista ja ajatuksista tällasessa jutussa.
ite en oo miehelleni ees puhunu jatkamisen mahdollisuuksista, mut tottakai sellastaki miettii. väkisinki ajattelen välillä, et kadun ja ikävöin myöhemmin varmasti sitä ja keikkee mitä meillä oli. tuntuu jo nyt niin kauheelta pitää näppinsä siitä erossa ja esittää pelkästään vihaista ja kylmää kun sydän pamppailee edelleen sille ihan miltei entiseen malliin.mut vähänkin kun taas sen tekoja mietin, en näe kun eron mahdollisuuden.:( on niin ristiriitaiset tuneet et ei tosikaan.
meillä asiat nyt niin, et kaikki käytännön jutut hoidettu erilleen muuttoa ym. varten. siitä kyllä ihan hyvä mieli. en edelleenkään usko, että tästä enää`entisenlaista`juttua suoraan jatkamalla ainakaan sais. uskon, et nyt pitää ainakin ottaa täydellinen aikalisä ja omaa rauhaa. eihän sitä ikinä tiedä, jos voimme aloittaa joskus uudelleen puhtaalta pöydältä. se olisi(ehkä)aivan eri juttu. mutta sitä en jää odottelemaan. katsotaan mitä elämä tuo tullessaan..:)
mut haluun toivottaa sulle ainakin voimia eteenpäin, nää on enemmän kuin ikäviä tilanteita, joihin viel ikävä kyllä joutuu syyttömänä mukaan.
Voimia sulle kans. Saattaahan se olla, että hetken ero saa ikävän ja tunteet pintaan, ja sit alkaa taas näkemään ne perusteet jatkamiselle... tai sitten ei. Onhan varmaan olemassa niin paljon uskollisiakin miehiä, vaikka ei uskoisi kun tätä palstaa lukee!
Mulla ei ihan rohkeus riitä laittaa eropapereita menemään. Tai en tiedä mitä se on - vaikea noita tunteita on pois tappaa, kun niitä on vielä liikaa. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta. En tiedä sitten, mitä tapahtuu, kun aikaa kuluu. Kuoleeko tunteet itsestään, vai syveneekö ne...
Toivottavasti sun mies tajuaa mitä menettää! :)
Ettekö te rakkaat hyvät kanssasisaret tajua sitä asiaa, että vaikka miehellä olisi hyvä koti, parisuhde, lapset, työ, jne, vaimo vaikka kuin unelma, hän voi silti harrastaa rinnakkaisuhteita pelkän seksin merkeissä! Miksi te koette itsenne riittämättömiksi, rumiksi, epähaluttaviksi ja vaikka miksi... On miehiä joiden luonteeseen vain kuuluu sellainen ilman huonoa omaatuntoa! He ovat näitä jotka voisivat elää haaremissa sulttaanina.
Mitä se kosto auttaisi, herran tähden, itselle siitä saa vain pahan mielen. Kauna, kateus, katkeruus ja kosto on maailman turhimmat asiat joita ilman voi elää.
Tai olisi ehkä parempi puhua "tasoituksesta". "Tasoituksen" jälkeen parisuhteella on paremmat jatkumisen edellytykset, mikäli alunperäinen pettäjä hyväksyy asian. Mikäli hän ei asiaa hyväksy, ja parisuhde päättyy "tasoituksen" vuoksi, niin syyllinen eroon on alunperäinen pettäjä, ei "tasoittaja". Ilman "tasoitusta" suhde ei ole tasa-arvoinen.
mut mitä silloin on rakkaudesta ja kumppaninsa välittämisestä jäljellä? jos toista haluaa satuttaa`tasatakseen välejä`.. tai muutenkaan. eikö välittämisessä ja rakastamisessa ja parisuhteessa muutenkin pitäis haluta jo luonnostaan toiselle hyvää?? musta tollasessa tilanteessa parisuhde on jo aika heikoilla..
Ehkä sitä jollain tasolla haluaa päästä tasavertaiseen asemaan... tai siis nyt tuntuu, että on jotenkin heikommalla, toinen on lyönyt moukarilla päähän ja silti pitäis muka jaksaa välittää. Ehkä se on vähän sama kun hiekkalaatikolla lapset löis lapiolla toisiaan - niin kauan kuin toiseen sattuu yhtä paljon, ei haittaa vaikka itteekin vähän nipistäs.
Mut ihan samaa mieltä oon, heikolla pohjallahan parisuhde on kun pitää tälläsiä miettiä. Kun vaan tietäs, millä muulla tavalla tän asian saa pois ajatuksistaan?