Valtavia tappeluja. Valtavia riitoja. Kaikkea sitä mitä riitelevän pariskunnan välillä vaan voi olla.
Tätä vois jatkaa vaikka kuinka, mut silti vaan (ainakin toistaseks) suhde jatkuu...
Jo toisen läsnäolo alkaa toisinaan ahdistaa, tekee mieli mennä pois tai toivoo, et toinen menis jonnekin.Yksin saa olla rauhassa, ei kuule ääniä, ei mitään muuta kuin ihana hiljaisuus ja rauha.
Kun tapaan tuntematt oman ihmisen, rinnassa tuntuu se sama vanha tunne kuin ennen. Kun ennen tapasin jonkun uuden, mielenkiintoisen ihmisen.
Tekee mieli taas tuntea se jännittävä tunne kun on jonkun kanssa ensitreffeillä, on kävelyllä,soittaa tai saa viestin uudelta tuttavuudelta. Tuttavuudelta, jossa ei ole säröäkään tai häivähdystäkään mistään riidasta,epäsovusta tai tylsyydestä.
Ennenkaikkea itsenäisyys, vieläkö minusta on siihen? Uskallanko ottaa sen rohkean askeleen kohti eroa? Pelkäänkö surua? Uskallanko minä tehdä sen? Loukkaisin sillä kuitenkin toista osapuolta, mutta loukkaisinhan silläkin jos vain vuodesta toiseen eläisin suhteessa vajaalla liekillä ja taas tappeluja,loukkaamisia,riitoja..kaikkea mahdollista eitoivottua...
Ehkä minusta olisi mukava olla yksin? Ehkä minusta kuitenkin olisi mukavaa jatkaa samassa suhteessa, ehkä kuitenkin olisin onnellinen???
Mutta uskaltaisinko minä kokeilla taas siipiäni?
Kokemuksesta tiedän, että alkuhankaluuksien jälkeen ne taas kantaisivat minua.Kantaisivat minua kauas, sinne minne haluankin mennä.Eikä minun edes tarvitsisi koko ajan räpyttää siipiäni vaan voisin välillä liitää. Liitää huoletta, koska siipeni kantaisivat minua.
Elämä jatkuisi, niinhän se aina tekee...
Mutta uskallanko minä kun en ole aivan varma mitä minä haluan...
Tätä vois jatkaa vaikka kuinka, mut silti vaan (ainakin toistaseks) suhde jatkuu...
Jo toisen läsnäolo alkaa toisinaan ahdistaa, tekee mieli mennä pois tai toivoo, et toinen menis jonnekin.Yksin saa olla rauhassa, ei kuule ääniä, ei mitään muuta kuin ihana hiljaisuus ja rauha.
Kun tapaan tuntematt oman ihmisen, rinnassa tuntuu se sama vanha tunne kuin ennen. Kun ennen tapasin jonkun uuden, mielenkiintoisen ihmisen.
Tekee mieli taas tuntea se jännittävä tunne kun on jonkun kanssa ensitreffeillä, on kävelyllä,soittaa tai saa viestin uudelta tuttavuudelta. Tuttavuudelta, jossa ei ole säröäkään tai häivähdystäkään mistään riidasta,epäsovusta tai tylsyydestä.
Ennenkaikkea itsenäisyys, vieläkö minusta on siihen? Uskallanko ottaa sen rohkean askeleen kohti eroa? Pelkäänkö surua? Uskallanko minä tehdä sen? Loukkaisin sillä kuitenkin toista osapuolta, mutta loukkaisinhan silläkin jos vain vuodesta toiseen eläisin suhteessa vajaalla liekillä ja taas tappeluja,loukkaamisia,riitoja..kaikkea mahdollista eitoivottua...
Ehkä minusta olisi mukava olla yksin? Ehkä minusta kuitenkin olisi mukavaa jatkaa samassa suhteessa, ehkä kuitenkin olisin onnellinen???
Mutta uskaltaisinko minä kokeilla taas siipiäni?
Kokemuksesta tiedän, että alkuhankaluuksien jälkeen ne taas kantaisivat minua.Kantaisivat minua kauas, sinne minne haluankin mennä.Eikä minun edes tarvitsisi koko ajan räpyttää siipiäni vaan voisin välillä liitää. Liitää huoletta, koska siipeni kantaisivat minua.
Elämä jatkuisi, niinhän se aina tekee...
Mutta uskallanko minä kun en ole aivan varma mitä minä haluan...
Vastaukset 8
Vanhimmat
minä elin avioliitossa monta monta vuotta kaksi viimeistä vuotta oli vain tappelua itse monesti mietin eroa mutta en sitä uskaltanut ottaa nimenomaan pelkäsin yksin jäämistä.lopulta mies ilmoitti että kuukauden päästä muutan pois.järkytyin mutta päivät kun asiaa pureskelin niin totuin ajatukseen että se tosiaan lähtee ja minä jään lasten kanssa...lapsille kerrottiin heille se oli kova pala,mutta he myös ymmärsivät että ei elämä voi mennä vain tappelemalla.kun mies muutti meillä oli muutama hiljainen päivä ja tiedätkö mitä?nykyään olen ex-mieheni todella hyvä ystävä..me voimme nauraa yhdessa ja jutella ilman tappeluita.se ero vapautti meidät molemmat todellisesta tappelu helvetistä..älä sinäkään kuluta elämääsi tapellessa ei siittä jää kuin todella paha maku vaan..
Tunnistan tunteesi... minusta tuntuu samalta...vaikka meillä ei riidelläkään... Minä päätin liitää, vaikka tekee myös kipeää jättää toinen... kyllä se sattuu toistakin, jos on vaan osittain onnellisessa suhteessa, kun toinen luulee kaiken olevan hyvin... Meillä on täällä spanielin katse, jolla katsotaan ja saadaan minut epäröimään päätöstäni... Olen kuitenkin päättänyt onnistua... Mitä uusiin ihastuksiin tulee, kaikkien kanssa tulee erimielisyyksiä joskus, mutta toisilla on tapana käsitellä riitatilanteetkin erilailla...ehkä hiukan sopuisammin... Minä kysyin sydämeltäni, mitä halusin... Kuuntele sen ääntä, niin kaikki käy hyvin... Sydän ei pelkää, pää pelkää, joten kannattaa uskaltaa, jos sydän haluaa jotain...
Liittoutukaa nyt tosiaan ja hakekaa sieltä myötätuntoa pästäksenne päämääräänne. On se merkillistä mistä syntyvät tuontyyppiset tuntemukset mitkä toteutuessaan aiheuttavat todella suurta surua ja epätoivoa läheisille ja ympäristöön. Käsittämättömän yleinen epidemia ja tuntuu että yhä yleistyy... Mihin häipyy tuossa tilanteessa järki ja inhimillisyys ihmisestä? Jätetään tuttu ja turvallinen, kauankin kestänyt parisuhde, lapset ja muut läheiset ja lähdetään tavoittelemaan jotain utopistista ,mitä ei olekaan.Esim. Lapsia yli kaiken rakastava äiti lähtee heidän luotaan, muuttaa muualle ilman ainuttakaan perustetta tai "normaalia" syytä muuttoon? Hyvät ystävät, ymmärtäkää nyt viimein se tosiasia että vika tällaisessa tilanteessa on hyvin usein teissä itsessänne! Pahanolontunne on saattanut olla sietämätön myös kumppanillanne, mutta hänen rakkautensa on antanut voimaa taistella tilanteessa ja voimaa odottaa että sinun mielesi palaisi normaaliksi, koska se on varmaakin varmempaa että näin tulee tapahtumaan joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Kaikilla meillä on omat pahat aikamme, toiset sen kestävät, kun taas toisilla se aiheuttaa edellämainitunlaisia irtiottoja mitä myös itse tulee katumaan olotilan tasaantuessa. Ottakaa asioista selvää niin huomaatte ettei mistään epänormaalista elämäntilanteesta ole kysymys, myöntäkää itsellenne että minullakin kyseinen vaihe on omassa elämässäni. Itsekkäällä, olemattoman tavoittelulla ette voita mitään, päinvastoin pilaatte läheistenne ja mikä tärkeintä myös oman elämänne!
Ei kukaan mene naimisiin tavoitteena joskus erota, pitkällä on prosessit useilla kun tänne kirjoittelee, niin mullakin, pitkä liitto ja pari vuotta tätä huonoa kautta takana. Älä asetu yläpuolella tuolla kritisoinnillasi. Suru epäonnistumisesta on suuri ilman teitä arvostelijoitakin. Tänä päivänä se vaan on hyväksyttävää erota (ennen kituutettiin), jollei suju, ja halu yrittää loppuu, koska rakkaus loppuu. Järjellä voi liittoa pitää yllä, mutta tunteilleen ei mitään voi kukaan ja kun niitä yrittää tukahduttaa, niin tulee vaan se paha olo, ahdistunut ja väsynyt. Sen tietää vaan jokainen saman kokenut, sinä et varmaankaan ole ollut niin pitkällä kuitenkaan, tai sitten olet niin järki-ihminen, ettei tunteita enää ehkä löydykään...
Minä en todellakaan halua asettua minkään enkä kenenkään yläpuolelle mutta luulen tietäväni mistä puhun. Kokemusta minulta valitettavasti löytyy asiasta ja minun kohdallani asia on käsitelty näiltäosin loppuun eli ero on selvä. Toivottavasti et loukkaannu kun esitän oman olettamukseni sinun tilanteestasi. Olet hieman yli nelikymppinen nainen ,teillä on lapsia ja yhteistä taivalta elämänkumppanin kanssa takana noin 20 vuotta. Nyt vaan on alkanut tuntumaan siltä että kaverin mielipiteet, teot, eleet jopa ulkomuoto ärsyttää ja saa sinut voimaan pahoin. Kyllä minulla yksin tai lasteni kanssa olisi paljon helpompaa ja mitä tulevaisuudella onkaan minulle annettavaa,ajattelet. Elät omaa kriisiäsi ja sitä tulee kestämään vielä jonkun aikaa, kunnes olo alkaa helpottamaan ja kas kummaa tunteet kumppaniakin kohtaan alkavat palautumaan ja samalla sinulle positiiviset ajatukset ja tuntemukset siitä, miten voisit panostaa omalta osaltasi suhteeseen.Ei se rakkaus sieltä minnekkään ole kadonnut, siitä voit olla varma! Nykyään tilanne on kyllä niin että annetaan liian helposti periksi ja uskotellaan että eroaminen olisi hyväksyttävää... Ei ainakaan näillä perusteilla kun tiedetään että sinnittelemällä tämän vaiheen yli voi "taudista" parantua. Minä olen surrut ja suren yhä omalta osaltani järjetöntä päätöstä erosta, toivunko siitä koskaan, ja tunteettomaksi minua ei todellakaan pysty kukaan "haukkumaan", niitä minulta löytyy ehkä liikaakin.Jotenkin olisi mielenkiintoista tietää oliko olettamukseni tilanteestasi kuinka lähellä totuutta? Kaikkea hyvää elämääsi ja kärsivällisyyttä.
Elämä ei ole helppoa_todellakaan.2 kertaa eronneena tiedän,että väkivaltaa (henkistä tai fyysistä) tai alkoholismia ei pidä jäädä katselemaan. Elämä on kuitenkin sarja jaksoja, niihin sisältyy hankaluuksia,joita ei avierolla tai liiton jatkamisella aina ratkaista.
Puoliso ei voi muuttaa kaikkea,vaikka monesti tuntuukin siltä, että jos toi toinen vaan...ei olis sitä tai tätä,niin sitten...
Oma tai toisen masennuskausi on rankkaa aikaa: siihen kannattaa aina hakea apua ennen eropäätöstä.
lyhyt ja naseva kannanotto vakavaan asiaan. Masennushan nimenomaan on yksi yleisimmistä syistä mitkä johtavat eroihin. Se on asia mistä ei joko uskalleta tai haluta näillä palstoilla puhua, tuntuu olevan jonkinlainen tabu. Eri kriisivaiheissahan masennus ja vaihtelut mielentiloissa ovat aivan normaaleja ,eikä niitä saisi salata eikä jättää käsittelemättä! Mikä tärkeintä asianosainen on saatava hakemaan apua ja lähipiirin on osallistuttava ja tuettava häntä kaikin mahdollisin keinoin, eihän ole kysymys ainoastaan hänen vaan myös muiden läheisten ja sukulaisten tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista.
Halusitko sinä aikanaan eroa? Se on totta että olen nelikymppinen ja on lapsia, mutta siihen oletukset jääkin. Ei ole tuollaisia tuntemuksia, vaan paljon ikäviä kokemuksia, lähinnä alkoholia, pettämistä, ja uskoa ja toivoa olen halunnut, mutta niin usein pettynyt. Luottamuksen ja yrittämisen kivijalka on mennyt, ja totta kai se surettaa. Eikä tässä olla suin päin säntäämässä mihinkään. Uutta suhdetta en edes jaksa ajatella, saati sellaiseen panostaa. Että siitä ei ole kysymys. Siksi olenkin sitä mieltä, että ei kukaan eroa liian helposti, mulla on paljon eronneita tuttuja, ja olen kyllä nähnyt kuinka he ovat kärsineet. Ero on kuin pieni kuolema, ei kukaan aikuinen siihen helpolla ryhdy. Siksi mun mielestä ei voi koskaan arvostella toista, kukaan meistä ei voi tietää mitä kaikkea parisuhteiden sisällä on.