Hei viisaammat ja eron kokeneet! Kokemuksianne eron jälkeisestä elämästä? Onko sitä? Ja ennen kaikkea: mitä karikoita kannattaa ennakoida/välttää uutta elämäänsä käynnistellessä? Itselläni on avioero vireillä ja osoitteet erkanee pian. Luulen että eron myötä molempien, oma että tulevan ex-puolison, tilanne selkeytyy ja olo huojentuu viimeisten vuosien vuoristoradan ja rakkauden hiipumisen jälkeen. Nyt jo eropäätöksen jälkeen nIin on käynytkin. Arjen ja käytännön asioiden hoitaminen ei tule sinkkuna olemaan ongelma mutta hieman arveluttaa mahdollinen tuleva yksinäisyys. Kaverit ja ne muutama harva ystävä kun ovat lähes kaikki jääneet vuosien varrelle ja eri puolille maailmaa. Yksinkin viihtyvänä sitä silti kaipaa henkisyyttä ja tietysti myöskin fyysisyyttä toisinaan. En toisaalta näillä vuosilla enää viitsisi baareissakaan notkua. Sanonta "Vanhasta suolasta " ei myöskään sovellu tilanteeseemme, eli jossain vaiheessa on joka tapauksessa alettava hakeutumaan ns. markkinoille. Millä mielellä ja millä eväin liikkeelle? Onko mitään viisasten kiveä kenelläkään takataskussa? Kiitos vastauksistanne!
Millä eväin uuteen elämään?
Sanoserukkasin
56921
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 56
Vanhimmat
Omana itsenä ja avoimin mielin liikkelle elämässä. Ensin on hyvä oppia olemaan yksin, löytämään tasapainon elämään ja oppia rakastamaan itseensä sellaisena kuin on niin sitten on valmis uuteen suhteeseen hyvillä eväillä. Elämä on yllätyksiä täynnä ja se rakkaus tupsaahtaakin yllättäen eteen yllättävästä paikasta - ei hakemalla löydy välttämättä laisinkaan. Sitä on monia muitakin tapoja tavata ihmisiä kuin baareissa, baarielämä on ehkä enempi nuorille sinkuille tai riippuu tietenkin ihmisestä. Rauhassa ja uteliaana vain katselet elämää, hosumalla ei tule kuin kusipäisiä lapsia !
Tähän voisin sanoa, että silloin harvoin jos joku kiinnostava tupsahtaa eteen niin hän on joko varattu tai hän ei tunne samoin sinua kohtaan, hän ei halua mitään suhdetta jne. Lyhyet hellyys-ja läheisyyshetket oletpa sitten sinkku tai varattu ja on toinen sitten sinkku tai varattu niin tartu niihin ja anna mennä vaan. Miksi välittäisit aina vain toisten tunteista, elämä on lyhyt ei siitä mitään kruunua saa, että kiltisti ja kuuliaisesti elää.
"Elämä on yllätyksiä täynnä ja se rakkaus tupsaahtaakin yllättäen eteen yllättävästä paikasta - ei hakemalla löydy välttämättä laisinkaan."
Eri mielipuolta. Hakemalla löytyy paljon todennäköisemmin kuin hakematta, "tupsahtamalla". Tupsahtamallakin toki syntyy parisuhteita, mutta etupäässä sellaisia, joista toinen on varattu.
Itse sanoisin, että eron jälkeen kannattaa mieluummin pitää kiirettä uuden suhteen etsimisessä. Siis jos sellaista haluaa. Elämä on aina tässä ja nyt, eikä kuukauden tai vuoden päässä.
Tupsahtamalla syntyy ehkä niitä aidoimpia suhteita ja mitä siitä, jos toinen on varattu, jos kumpikin tuntee samoin. Miksi pitäisi olla muita ylempänä?
Ja tähän sanoisin, että nuo eväät haisee raadoilta.
Tuolla ajatusmaailmalla saa ainakin tuhoa aikaan! Mitäs siitä jos joku kärsii, kunhan minä itse olen onnellinen?.? Aivan juuri noin kakkoset ja tulevat kakkoset ajattelevat, mutta hehän ovatkin ihmisinä alempaa kastia.....huh.
Hienoa taas ylemmyydentunnossa pitää kakkosia alempiarvoisina. Joskus niistä kakkosista tulee ykkösiä ja joskus kahdesta kakkosesta tulee toisilleen ykkösiä ja jos tunnepuolta ajatellaan niin joskus ykkönen voi olla täysin kakkonen.
Mutta syyt siis kakkoselle, miksi. Varattu ei osaa kieltäytyä vai? Varattu ei osaa erottaa oikeaa väärästä? Miksi kakkosen pitäisi vain miettiä muiden onnea ja toisaalta loppujen lopuksi tuollaisen suhteen syntyminen voi tehdä useamman ihmisen onnellisiksi. Mutta leikitään vaan, että kakkoset ovat kaiken pahan alku ja juuri, eikös niin.
Alkaa parisuhteeseen varatun kanssa? Alkaa parisuhteeseen, jossa tietää toisen valehtelevan puolisolleen. On ihmisiä, joiden mielestä hyvä suhde ei lähde salailusta liikkeelle. Voisi pitää naivina uskoa siihen, että kumppani ei valehtele minulle vaikka valehtelee puolisolleen. Tämä sotii minun arvomaailmaa vastaan. Tiedän, että osa ihmisistä näkee asian toisin.
Minä en kirjoittanut mistään parisuhteen aloittamisesta varatun kanssa. Ja rehellisyys: jos varattu kertoo olevansa varattu niinhänhän on rehellinen siinä. On kuule paljon varattuja, jotka eivät ole rehellisiä. Itse en aloittaisi parisuhdetta varatun kanssa, mutta ihmisiä eroaa ja paljon ja tämän vuoksi en hylkäisi heti varattuja epäkiinnostavien listalle. Voisin olla ystävänsä ja tärkeintä olisi olla rehellinen esimerkiksi tunteista puolin ja toisin. Toki jos moraaliltaan sinkkuna pettävään varattuun törmäisin niin miksi en läheisyydestä voisi nauttia. En minä kaikkia eroavia kuitenkaan epäluotettaviksi tyrmää.
Onko muuten paljoakaan sellaisia, jotka on parisuhteessa samaan aikaan monen kanssa siis noin julkisesti?
Lähde hyvillä mielin liikkeelle, heti ;). Miksi pitäisi tuhlata aikaa? Ala harrastaa, tapaa ihmisiä, kokeile uutta. Kumppania kannattaa etsiä netistä, se on nykyaikaa ja kaikkein kivointa, kun ei tarvitse baareissa notkua.
Ei tarvitse "lähteä liikkeelle paria etsimään" eikä "katsella uutta suhdetta".
Aivan hyvin tässä pärjää yksikseenkin.
Minusta tämä jatkuva hypetys seksistä, yksinäisyydestä sun muusta. Jos on läheisriippuvainen, niin silloin varmaan pitääkin olla aina joku siinä vierellä, mutta ainakin minä olen eron jälkeen pärjännyt huomattavasti paremmin niin henkisesti kuin fyysisestkin yksin.
Kun erosin, tein täydellisen elämäntapamuutoksen. Parisuhteessa olin ylipainoinen mitään aikaan saamaton läski, nyt olen 30 kiloa hoikempi, hyvässä kunnossa oleva 55 vuotias. Käyn salilla, lenkkeilen päivittäin työmatkat, käyn kirjastossa ja luen paljon, pelaan yhtä joukkuelajia, käyn teatterissa ja matkustelen säännöllisesti. Sukuloin kesäisin, viime kesänä kävin jopa Rovaniemellä asti serkkuani moikkaamassa. Oli vapauttavaa kun ei tarvitse tehdä kaikkea toisen mielen mukana.
En ole kaivannut enkä tarvinnut parisuhdetta yhtään mihinkään viimeiseen 6 vuoteen.
Älä silti tuputa omaa sanomaasi ainoana oikeana, ihmiset on erilaisia. Eikä se tee ihmisestä läheisriippuvaista, että uskaltaa rakastaa ja kaipaa läheisyyttä ja ihmistä jonka kanssa jakaa asioita se tekee ihmisestä korkeintaan yksinkertaisen ja tuo tuskaa elämään. On totta, että on paljon helpompaa ja kevyempää elää tunteettomasti päivästä toiseen. Sorry, mutta oikeasti inhottaa mustavalkoisesti ajattelevat ihmiset.
Elääkö sinun mielestäsi muutoksen_tehnyt -kirjoittaja siis tunteettomasti päivästä toiseen? Wtf, minusta hän vaikuttaa tosi onnistujalta, kun on löytänyt itsensä, eikä elä hyppyyttäen toista tai toisen hyppyytettävänä. Kerrassaan hienoa.
En minä niin sanonut. Onhan sitä lähimmäisen rakkautta, eläimiin kohdistuvaa rakkautta jne. Parisuhderakkaus on eri juttu ja hän vähätteli sen merkitystä muille.
Se kertoi vaan miten hän on alkanut elää eron jälkeen ,jokainen tekee siten mikä hyvältä tuntuu.
Meikäläinen oli yksin 4 vuotta ja sitte se oikee vaan tuli mun elämään yksillä kutsuilla ,nyt olen onnellisesti aviossa ja boonusena tuli teinityttö ,joka on vallan ihana ihminen.
Kirjoittaja oli harvinaisen tervejärkinen, samaa en sanoisi sinusta. Joillekin sen alakerran sekoilu on yläkerran ymmärrykselle yksinkertaisesti liikaa.
Parempi se kusi alapäässä kuin yläpäässä. Mutta kirjoituksesi sai minut ihan kostumaan... kyynel vierähti silmäkulmaan.
Tottakai yksikseen "pärjää". Itse pidän erittäin paljon yksinolosta, se on hauskaakin. Mutta ei jatkuvasti.Eikä parisuhteessa ollessa ole pakko kokoajan mennä ja tulla samaan aikaan. Minulla on ihanteellinen parisuhde, emme asu yhdessä ;).
Hei,
Alkuperäinen kirjoittaja. Puit minun ajatukseni sanoiksi. Samat kysymykset pyörivät mielessä. Hetken jo erillään asunut 25 vuoden yhteiselon jälkeen. Nuorena aloittanut ja nyt hämmennyksissä. En vielä edes keski-iässä.
Eron jälkeen minäkin ajattelin taivaan aukeavan minulle, mutta ei.
Osa ystävistä katosi samantien, tosin suurinosa oli exän kautta.
Useimmiten minut nähdään perheitä hajoittavana ihmisenä.
Usein minut määritellään hinnalla millä hyvänsä saalistavaksi sinkuksi.
Treffiseuraksi on tarjolla samanlaisia eronneita ja karanneita, kuin minäkin.
Ei ihme, että joillain alkaa vanha suola janottamaan:(
Kuitenkin pitkän ajan jälkeen, olen onnellinen omaan elämääni.
Haen yhä todellista rakkautta elämääni, huonoa korviketta en huoli.
Minä olen kokenut tätä samaa tosin jo vaiheessa, jossa ihmiset stalkattuuaan ja nettiviestintääni laittomastikin seurattuaan tiesivät suhteeni huonosta tilasta. Työskentelen miesvaltaisella alalla ja minua on oikeasti häirinnyt se, että minua yhdistetään ties mihinkä ja tämä kusipäisen toiminnan takia, jonka tarkoitus oli vain rikkoa minua. Huomaan, että minua myös pidetään tietynlaisena uhkana ja eron myötä elämä mutkistuu, sillä suurin osa ystävistä parisuhteissa ja vaikka minua ei haittaa niin toisten varsinkin miesten vuoksi tuossa itseäni kolmanneksi pyöräksi. Toivoisinkin välillä, että itse ette missään vaiheessa menetä parisuhdettanne kuoleman tai eron vuoksi. Työni puolesta valitettavasti helpompi on olla naimisissa ja toisaalta minun mainettani on tahrattu älyttömästi. Tämä on hidastanjt eroprosessia, tosin eroprosessin hidastuminen on vienyt voimia. Oikeastaan olen elämässäni jo saanut kokea paljon ja toivottavasti jättänyt jotain hyvää jälkeeni.
Ja tämän kaiken takana siis ihmisen/ihmisten toiminta, joka todellakin tiesi tilaanteestani.
Kiitos hyvistä kommenteista! Niinhän se varmaan on, että jokainen tyylillään. Itse en "saalistavaksi sinkuksi" rupea, mutta jos seksiä mieli, eikä parisuhdetta näköpiirissäkään, niin pakkohan se on hakemalla hakea lyhytaikaisempaakin kumppania siihen tarkoitukseen hakea. Toki sellaisestahan voi syntyä sitten jotain suurempaakin.
Ja varmasti alkuun pieni hengähdystauko paikallaan onkin. Lopun elämää en kuitenkaan aio yksin olla, vaikken mikään läheisriippuvainen olekaan.
Olen miettinyt josko mahdollinen tuleva parisuhde olisi semmoinen, jossa voisi ikäänkuin "korjata " nyt päättyvän liiton virheitä. Kuitenkin sen verran nuorena päätä pahkaan naimisiin ja lapset siihen samaan rakoon. Pitkälti kiireen, arjen, opiskelun, töiden jne jalkoihin jäi se tärkein, eli avioliiton hoito ja parisuhteen ylläpito. Sitten kun lapset kasvoivat niin mukaan tuli harrastukset. Koskaan ei ollut aikaa tai myöhemmin oikein haluakaan enää elvyttää liittoa. Ilmeisesti en kuitenkaan ole yksin tämän asian kera liikkeellä. Tsemppiä myös teille kaikille "kohtalotovereille"!
Sanoserukkasin,
Ehkä ensimmäisenä tulee mieleen, että anna itsellesi aikaa pohtia lävitse mennyt suhde sekä ero. Mikä meni vikaan ja ehkä erityisesti, miten suhde ja ero on muuttanut omaa itseä.
Toiseksi, nauti elämästä. Harrasta ja tee asioita mistä pidät. Elä sellaista elämää, mikä tekee sinut onnelliseksi. Ja vaikka vanhoihin ystäviin ei olisi tullut pidettyä yhteyttä, aina voi laittaa viestiä ja katsoa jos ystävyys lähtisi uudelleen elämään. En usko, että kukaan tuskin pahastuu jos vanha ystävä ottaakin yhteyttä.
Uuden puolison löytämisen suhteen, luulen, että elämällä aktiivista elämää on parhaat mahdollisuudet tavata uusia ihmisiä. Uusi puoliso voi löytyä mistä vain, harrastuksista, tuttavien kautta, netistä, mutta parhaiten se onnistuu kun menee mukaan uuteen.
Onnea matkaan,
Vilppu H.
pappi
Kiitos viisaista sanoistasi Vilppu! Tekstistäsi tarttui hyviä pointteja itselleni. Jos myös muillekin samassa tilanteessa oleville. (Eipä tuo elämä viime kädessä ole mitään rakettitiedettä, toisinaan sitä vain ajattelee pienillä aivoillaan liian monimutkaiset. ) Kiitos.
Omalla kohdalla meni niin, et heti piti löytää uusi ja kestihän se muutaman kuukauden, mutta koko ajan ex oli mielessä.
Vasta toisen suhteen jälkeen, aloin käsitellä mielessä ensimmäistä suhdetta. Totta on, et ensin kannattaa olla yksin ja käydä läpi tuskallisiakin tunteita, sillä ne tulee joka tapauksessa eteen.
Viikolla oli asiantuntijajuttua siitä kuinka nopeasti ihmiset toipuu erosta ja siitä tuli hyvin selväksi, että ihmiset jotka mahdollisesti jo hyvin pitkään ovat käyneet terapiassa suhteensa loppuaikoina, oppineet tuntemaan toimivia ja toimimattomia tapojaan suhteessa sekä käsitelleet eronsa syitä pääsevät paljon nopeammin erosta yli, tietysti on yksilöllisiä eroja. Ja vaikka ulospäin näyttäisi, että joku pääsee noin vain helpolla erosta yli niin on hän saattanut surra ja käsitellä eroaan jo pitkään osan jo liittonsa aikana. Ja tietysti sekin vaikuttaa onko jättäjä vai jätetty.
Juu, toipuu nopeasti, ellei jää jumittamaan.
Yleisesti ihmiset piintyvät ja tottuvat vain tapoihinsa, ja etenkin sen toisen läsnäoloon, vaikkei mitään syvällistä suhdetta olisikaan. Erossa vaaditaan elämään "uusia asetuksia", muutosta tottumuksiin ja tapoihin.
Tottumus on mielestäni pahinta myrkkyä parisuhteelle. Laiskoina ihmisinä me totutaan ja tyydytään siihen mitä on saavutettu. Ja silloin voi juri noin, että ollaan "tyytyväisiä" vaikka ei ollakaan tyytyväisiä. Itse olen huomannut, että juuri tuo henkisten asetusten uudelleen säätäminen silloin tällöin on hyväksi. Kaikessa elämässä. Se pitää myös mielen virkeemmällä vaikka joskus tuokin mukanaan isojakin muutoksia arkeen. Nautitaan niistä, ei jäädä tuleen makaamaan.
" ollaan "tyytyväisiä" vaikka ei ollakaan tyytyväisiä."
Niinpä. Kaikkein vaikeinta on ryhtyä tarkastelemaan itseään, parisuhdetta ja myöntää, ettei pohjimmiltaan olekaan tyytyväinen. Tähän perustuu myös se, että puoliso voi haukkua päivittäin, syytellä, kontrolloida, arvostella, estää, jne jopa harjoittaa fyysistäkin väkivaltaa.... ja toinen on silti "tyytyväinen" parisuhteeseen.
Kimppuun vaan heti, kun siltä tuntuu. Sittenhän sen näkee onko liian aikaista aloittaa uusi suhde. Se on niin yksilökohtaista, milloin mieli on toipunut edellisestä suhteesta. Mutta ei kannata väkisin hakemaan uutta seuraa vaan tuntemusten mukaan. Itellä oli puolen vuoden tauko eron jälkeen, mutta ero oli sen verran rankka että ei edes pystynyt ajattelemaan muita kuvioita.
Just minäki löysin jo hyvissä ajoin uuden ja seurustelin liiton aikana noin puol vuotta ,sitte narahdin ja eukko heitti mut pihalle ja eropaperit tuli viikon päästä allekirjoitettavaksi, no muutin samana päivänä uuden luo kun häätö tuli ja täällä olen edelleen, nyt aviossa rakkaani kanssa.
En minä mitään vanhoja märehtinyt tein erotyön jo liiton aikana.
Kokemuksianne eron jälkeisestä elämästä?
\ ensin oli tyhjä olo ja tylsää
Onko sitä?
\ on mutta se on itse ansaittava (hankittava)
Ja ennen kaikkea: mitä karikoita kannattaa ennakoida/välttää uutta elämäänsä käynnistellessä?
\ ei suinpäin minnekään
Millä mielellä ja millä eväin liikkeelle?
\ unohda meneet
Onko mitään viisasten kiveä kenelläkään takataskussa?
\ laastariseksiä niin, että varmasti riittää. Sperma on erinomainen luomulääke.
Tee niinkus tykkäät ja mistä nautit, saat iloa! Siksi juuri eron jälkeen on ihana elämä :).
pastori Vilppu Huomo, mikä helevetin hoppu on uuteen avioliittoon. On näköjään totta että yksinäiset ihmiset ovat kirkolle ongelma. Annat ensin neuvoja toipumiseen, sitten alat parittaa.
Aloittajalle. Miten elämäsi on mennyt?
Moni eronnut syöksyy heti uuteen suhteeseen luullen sen olevan jonkinlaisen pelastuksen. Mutta hei, ei todellakaan. Missään nimessä ei pidä heti hakea uutta suhdetta. Itselle pitää antaa aikaa selvittää ja järjestää elämä kuntoon. Tehdä se surutyö, joka jokaisesta erosta seuraa, rauhassa kiirehtimättä mihinkään. Tavata ihmisiä joista pitää, alkaa uusia harrastuksia, käydä terapiassa jos siltä tuntuu. Opetella ensin olemaan ja elämään yksin. Löytää se onni itsestä, ja omasta elämästä, arvostaa itseään.
Itse olen tuon kaiken tehnyt. Erostani on jo vuosia ja vasta nyt osaan jokainen aamu kiittää siitä rauhasta jota tunnen. Olen onnellinen itsenäisyydestäni ja elämästäni. OLen huomannut että en tarvitse ketään toista ihmistä ollakseni onnellinen. Onni on löytynyt omasta elämästä, ystävistä, harrastuksista, matkoista, lapsista ja lastenlapsista.
En tietenkään sulje pois mahdollisuutta suhteeseen jos joskus joku kiinnostava ihminen ilmestyy elämääni. Se tulee jos on tullakseen. Ei mikään pakko.
Kiitos kysymästä, eroprosessi edelleen päällä, mutta piakkoin selkenee. Oln ehtinyt paljon miettimään tulevaa ja kyllä se harmaan utuiselta näyttää. Nuo mainitsemasi vaiheet aion läpi käydä, enkä ole uuteen suhteeseen muutenkaan suin päin syöksymässä. Tulee kyllä varmasti ajallaan ja painollaan sekin eteen. Mutta kuitenkin suoraan sanoen eniten mietityttää tässä silti, kuinka tyydyttää omaa läheisyyden kaipuutaan tuona "ylimenokautena". Enkä tarkoita pelkkää seksiä vaan kaikkea sitä, mitä toisen ihmisen kanssa voisi tehdä ja olla vaan. En ole läheisriippuvainen ja paljon vietän nytkin aikaa yksin, koska kariutuneessa liitossamme emme olleet puolisoni kanssa samoilla alfa-aalloilla viimeisinä vuosina. Siksi sillä puolen on hieman vajetta. Sen verta olen toisaalta vanhanaikainen? että ennen mitään pitkää tai lyhyttäkään suhdetta tulee molempien olla samoilla aalloilla henkisellä puolella ja sitten siitä lähtee kyllä se fysiikkakin toimimaan. Näin uskoisin. Hyvä asenne sinulla itselläsi kaiken kaikkiaan ja hienoa, että olet löytänyt elämääsi rauhan!
Halit ja tunnustus itselle että olen hyvä, olen tärkeä rakastan itseäni auttaa.
Minun mielestäni suhdetta ei pitäisi koskaan hakea, mutta tiedän että nykyajan nettideittailu on tehnyt asiasta sellaisen, että määritetään koska on töiden, erojen ym. asioiden vuoksi sopiva aika parisuhteelle. Tiedän tuon, mutta en ymmärrä. Minulle tuli itselle vastaan ihminen, johon ihastuin vahvastikin teidän kantilta sopimattomaan aikaan. Minusta se rakkaus on tärkein asia eikä sellainen tule joka päivä vastaan, mutta joo varmasti sopivia tulee aina myöhemminkin. Itse vastustan tuollaista elämän ennalta suunnittelua ja kontrollia, mutta parisuhdekin on aina kahden ihmisen välinen juttu ja siinä merkkaa aina se mitä kumpikin tuntee ja ajattelee.
Miten te, jotka olette tehneet erotyön jo liiton aikana, olette sen käytännössä tehneet? Onko puoliso ollut tietoinen ajatuksistanne vai salaisesti valehdellenko olette sen tehneet? Niinkuin olen kertonut, minut jätettiin niin, että valehdeltiin päin naamaa rakkautta ja selän takana oli jo toinen. Tämä loukkasi ja rikkoi jotain niin syvältä, että koko mennyt pitkä liitto tuntuu kokonaisuudessaan valheelta ja vaikea on uskoa, että pystyn enää koskaan kehenkään luottamaan - toki kuljen avoimin mielin ja toivon, että sellainen oma ihminen vielä joskus kävelisi vastaan. Nyt olen rakentanut elämääni muiden asioiden varaan, ennenkaikkea työn ja harrastusten ja ihmissuhteeksi riittää lapset, lastenlapset ja muutama hyvä ystävä.
Tosiasia on se, että se joka jättää tekee erotyötä jo liiton aikana. Sinulla on syvällä käynyt todella kurjasti, jos puolisosi ei puhunut suhteenne ongelmista eikä mitään, mutta sellaisia monet miehet taitavat olla, pakenevia. Meillä otin suhteen ongelmat esille ja kerroin kuinka pahalta tuntuu, toinen ei alkuunsa korvaansa lotkauttanut, mutta kun ongelmat kasvoivat ja mietin jo mahdollista eroa niin kumppani suostui terapiaan. On käyty sitten terapiaa sekä parina että lasten kanssa heidän oireiltuaan myös. En oikein tiedä onko asioiden esille ottamisesta oikeasti paljoakaan hyötyä, sillä moni ei kuuntele eikä halua tehdä asioille mitään eli sinä syvälläkin voit tietysti lohduttautua sillä, että et tiennyt ja asiat voisivat olla toisin, jos olisit tiennyt, mutta eivät välttämättä siltikään olisi toisin.
Paljon olen tuntenut kiukkua, alakuloa ja puhdasta surua. itkenytkin paljon. Luin aivan ihanan jutun kolmekymppisestä parista, joissa toinen oli sairastunut ja seurauksena avanne ja kuinka miehensä kuitenkin vakuutteli, että rakastaa toista niin paljon ja pääasia että hän ei ole enää sairaalassa. Jotenkin tajusin, että liiton loputtua en voi saavuttaa tuollaista suhdetta enää koskaan. Pinnalliset asiat eivät merkkaa paljoakaan, kun on jo vanhempi suhde, jossa eletään. Mutta jos vaikkapa nelikymppisenä alat etsimään suhdetta ja sairastut en usko, että kumppani niin helpolla rinnalla pysyy. Samoin mietipä löytäväsi uuden suhteen, jos sinulla on vaikkapa tuo avanne mitä tuolla lehtijutun henkilöllä. Niin eipä ole helppoa. Vanhempia ja suuren kiintymyksen sisältäviä suhteita sairaudet eivät kaada. Jotenkin olin onnellinen tuon parin rakkauden voimasta, mutta samalla tunsin jonkinlaista haikeutta että tuollaista tuskin tulen koskaan kokemaan, vaikka en nyt sen vanhempi ole kuin nelikymppinen. Ihmiset nyt vaan etsii helppoa elämää. No joo, tässä tuli nyt vähän muutakin pohdintaa kuin eropohdintaa.
Sinullevastaukseni, kirjoitit viisaasti. En usko, että avoimuus ongelmista olisi pelastanut liittoa, mutta olen silti sitä mieltä, että rehellisyys olisi lisännyt ymmärrystä eron välttämättömyyteen ja aiheuttanut vähemmän tuskaa ja säröjä myöhempää elämää ajatellen.
Samaa tunnen kuin sinäkin, eli en usko, että kukaan koskaan sitoutuisi minuun tai että itse pystyisin sitoutumaan toiseen enää yhtä syvästi ja pyyteettömästi. Tässä kuudenkympin iässä alkaa useimmilla olla rosoja ja takana pitkä historia.
"Miten te, jotka olette tehneet erotyön jo liiton aikana, olette sen käytännössä tehneet?"
Surutyöni alkoi jo vuosia ennen eroa, tiedostamatta sitä ensin itsekään. Monet pienemmät ja suuremmatkin asiat alkoivat mennä pieleen. Eritoten exän omapäisesti tekemät suuret valinnat vaikuttivat erittäin negatiivisesti niin parisuhteeseemme kuin lapsiinkin. Selittelin niitä parhain päin pitkään, uskoin myös exän selitykset. Kun exän persoonallisuudessakin alkoi tulla muutoksia, huolestuin, yritin puhua (kuten olin yrittänyt puhua aiemmin) ja ehdotin ammattiauttajaa. Ei vaikutusta. Tällöin aloin ihmetellä mitä tekisin. Olin pattitilanteessa. Samoin lapset, jotka jo tuolloin olivat lähes teini-ikäisiä. He alkoivat kysellä mielipidettäni liittomme tilasta, olivat tehneet siitä täsmällisiä havaintoja. Kiinnittäneet huomiota jopa minun uupumukseeni, kertoivat omastaan. Olin huuli pyöreänä, mutta silloin heräsin, luovuin lapsen uskostani liittomme. Siinä vaiheessa aloin myös puhua miehelle, että suunnittelen eroa.
En tiedä kumpi oli vaikeampaa; miehelle kertominen vaiko sen toteaminen itselle, että ero on väistämättä edessä. Miehen suhtautumisen eroon tiesin ennen kertomistakin: hän ei halunnut. Sitä en yhtään ihmettele, sillä hän tarvitsi meitä kannattelemaan itseään, tehdäkseen itse sitä mitä huvittaa. Ei hetkeäkään uhrannut ajatustakaan sille, että hän oli meille taakka. Ikävä kyllä myös omille sukulaisilleen. Miksi ihminen ei näe omaa tilannettaan eikä hakeudu hoitoon? SE oli vielä surullisempaa kuin ero. Ei tietystikään voi sanoa, että hoitoon hakeutuminen olisi liittomme pelastanut.
Olen nähnyt paljon eroja, todella erilaisiakin, toistensa vastakohtia. Yhteistä lähes kaikille on se, että liitto koettiin loppumetreillä vaikeaksi, ja erossa puoliso (kumpi tahansa) teki kaiken omasta mielestä juuri väärinpäin. Esim. minä erehdyin toivomaan, että ex olisi tajunnut päästää irti, eikä olla sellainen kiusankappale ja vastaan hankaaja kuin oli. Ennen eroa toivoin kaikista eniten, että joku nainen houkuttelisi miehen mukaansa, ja veisi mennessään. Näin ero olisi helpompi. Sitten huomasin, että ikävät tunteet kuuluvat eroon enemmän kuin mikään. Teki toinen mitä hyvänsä, sitä kuvittelee, että joku toinen tapa olisi tuntunut mahdottoman paljon paremmalta. Vaikkei niin välttämättä olisi ollut.
Niin, unohtui sanoa, että elämä sisältää kaikenlaista, ja kaikenlaisia tunteita kokoajan, eri mittasuhteissa. Ei voi sanoa, että nyt tietyn asian surutyö alkaa nyt ja ilmoittaa kun se päättyy. Niin erossa kuin muissakin suruissa on tärkeää, ettei se vie mukanaan. Jos antaa surulle vallan, ihminen vaipuu epätoivoon, ja omien negatiivisten ajatustensa vangiksi. Siksi olisi elämässä yleensäkin tärkeää miettiä miksi ajattelee niin kuin ajattelee. Mistä omat ajatukset johtuvat. Erityinen huomio pitäisi kiinnittää kielteisiin ajatuksiin itsestä sekä toisista, ja selittää asiat armollisemmin itselleen.
Kyllä se voi olla niinkin, että omassa liitossa mies ei kestänyt niitä huonoja aikoja ollenkaan. Pelkkää juhlaa olis pitänyt olla ja tavaran ostelu vaan teki onnelliseksi. Kun sairastelin vähän vakavemmin pari kertaa ja lähiomaisia kuoli, yksin sain hoitaa kaiken. Että siihen nähden ei voi yleistää että pitkissä liitoissa aina sitouduttaisiin niihin huonoihin aikoihin. yhdessä 25 v.
Heippa! Olen pohtinut tuota uuden kumppanin pulmaa. Tällä hetkellä tosiaan tuntuu siltä, että ei ainakaan helpolla löydy menneen suhteen korvaavaa ihmistä, joka jaksaisi rinnallani hyvät ja huonot ajat. Vaikka eihän se edellinen liittokaan ainakaan minulla sitä kestänyt :) Yhtenä syynä pidän jo yli 40 v ikä. melkeen kaikki on jo nähty ja koettu edellisessä suhteessa. Ei taas kerran jaksa kiintyä toiseen alusta saakka pohjamutia myöten. Helpompaa olisi vain keskittyä uudessa suhteessa niihin hyvin puolin ja kaikken uuteen ja jännään. Väistämättä kuitenkin tulee niitä heikompiakin aikoja eteen jokaisessa ihmissuhteessa. Entäs sitten tehdään? Miten toimitaan, kun ei olla yhdessä vielä koettu vaikeuksia. On siinä tietysti hyvä mittari uuden suhteen kestävyydelle sekä yhteisen tulevaisuuden suhteen . Tuntuu vain jotenkin kaukaiselta, että jotain vielä vanhoilla päivillä syttyisi. Vaikka aina sitä toivookin. Tietysti harrastusten työn tms kautta voi olla joku kiinnostava ihminen, jonka jo tuntee ennestään. Silloin yhteinen side on jo jonkinlaisena olemassa valmiina. Eihän sitä koskaan tiedä. Toivotetaan nyt kaikille eroaville ja sitä suunnitteleville rohkeutta ottaa se ensimmäinen askel kohti uutta elämää heti kun se siltä tuntuu. Kliseisesti carpe diem!
KaukaaOrion.... 40 v on nuori, usko pois. Vasta tuskin puolivälissä elämää.
Heipä hei KaukaaOrion4xzq
Minä ainakin lähdin uuteen suhteeseen siltä pohjalta, etten halua mitään niistä vaikeuksista, joita ex-liitossani oli. Ja siinähän ei ollut loppumetreillä mitään muuta kuin vaikeuksia. Ei ilon hetkiä, ei mitään yhteistä (paitsi ne vaikeudet, ja lapset, joista heidän kasvaessaan tuli myös lisää vaikeuksia). Ne kaikki sellaisia, joihin vain ex olisi niin halutessaan voinut vaikuttaa, hakea itselleen apua yms. No, häntä ei huvittanut.
Näin aikuisella iällä 50 en myöskään enää kaipaa miestä samaan asuntoon. Paitsi viikonloppuisin ja vapaa-aikoina ;). Mitään varsinaista jännää en ole (onneksi, koska ex-mies oli turhankin "jännä") nykyisessä miehessäni havainnut. Ellen nyt halua laskea sitä, että hän puhuu, vieläpä asiaa. Lisäksi valintatilanteissa huomauttaa välillä "ajattele nyt tosiaan mitä SINÄ haluat". Se on kyllä aika jännää. Välillä on kuin hän lukisi ajatuksiani. Pian hän voi kuitenkin sanoa "kerro mitä mieltä olet, en osaa lukea ajatuksiasi". Vaikka niitä lukeekin melko tarkasti. Outoa, kummallista ja ehkä sittenkin jännää, mutta positiivisella tavalla.
Voi hyvä ihminen. 40 on vanha kääpä parisuhdemarkkinoilla. Tuohon ikään moni on polttanut itseään molemmista päistä. Ei paljoa kannata enää uutta suhdetta haaveilla noin vanhoilla päivillä.
Oho! Tarkoitin tuolla yli 40 v iälläni kokemusta. Riippuu aivan katsantokannasta milloin, jos koskaan, on vanha kääpä markkinoilla. Ei tässä mitään alle 4kymppisiä haetakaan. Itse en ainakaan.
Jos pidät itseäsi nelikymppisenä vanhana, niin sitten varmasti olet sellainen. Monesti ihmiset ovat "sammuksissa" jo parikymppisestä lähtien. Ihan pienen pieni elämänilo auttaa parin haussa - ihan missä iässä tahansa.
Näin on, ei pitkä parisuhde ole tae onnesta ja vaikeuksien voittamisesta yhdessä. Liitto voi olla kulissia, jossa ollaan, kun on totuttu ja suku tai naapuritkin luulee et ollaan onnellisia, vaikka totuus on se, et kaksi vierasta ihmistä asuu samassa asunnossa, usein eri huoneissa nukutaan ja mulkoillaan vihaisesti toista, myös vinoillaan.
Tuosta "vaikeuksien voittamisesta yhdessä" vielä sen verran, että enää en tarvitse sellaista miestä, en "yhteistä" voittamista. Joskus esim. 30 v nuorempana olisin sellaista kaivannutkin.
Ex-liittoni opetti suoritumaan omista vaikeuksista yksin. Ja ratkaisemaan yhteiset vaikeudet siten, etten tarvinnut exän apua. Toki, etenin lasten syntymän jälkeen pyysin, mutta kyllästyin. Miksi toistuvasti pyytää apua, jota ei kuitenkaan saa? Muilta saatoinkin välillä pyytää, sekä yhteisissä että omissa ongelmissani.
itseen voi luottaa, näin se on lopulta...
Käyn siis parhaillaan eroprosessia, kakkosvaihe vielä edessäpäin. Pitkä liitto takana hemmetisti ylä ja alamäkiä, valitettavasti alamäet voitti. Olen jo vuosia miettinyt miten tästä ahdistuksesta pääsee eroon,nyt muutama kuukausi siis erossa niin alkaa huomaamaan että kadotettu minä alkaa tulla esiin. Ero ei meidän tapauksessa ole missään tapauksessa huono asia ja kaikki on tehty,siitä ei ole epäilystäkään. Toisia osapuoliakaan ei liity. Mutta se ei tee tästä yhtään helppoa ja tietysti tuskaa aiheuttaa että välittää toisesta ja ei olisi ikinä halunnut että näin käy meille. Se sattuu ja se sattuu että ei ole kuka pitää kiinni sängyssä tai ottaa syliin.hellyyden puute on pahinta. Uuden suhteen aloittaminen ei pidä olla ensimmäisenä mielessä, omalla kohdalla ainakin uuden kumppanin kanssa alusta opettelu hellimään uutta ihmistä opetella mistä tykkää ja opettaa mistä itse tykkää. Muisto entisestä on liian tuoreena vielä,en usko että osaisin tai pystyisin vielä olemaan kenenkään kanssa, mutta en exänkään kanssa. Itsenäistyminen ja oman elämän opettelu on isoja asioita mitkä joutuu opettelemaan,varsinkin jos ei oikein koskaan ole yksin asunutkaan.
Tulee hemmetin paskoja päiviä,suorastaan vajoaa synkkyyteen,rajujakin ajatuksia voi tulla,masentuu ja ajattelee ettei enää jaksa. Mutta sitten siinä välissä on hyviä päiviä ja huonot vähitellen vähenee. Kannattaa alkaa suunnittelemaan itselle jotakin kivaa,jotakin mikä piristää mieltä. Tai alkaa harrastamaan jotakin mitä on aina halunnut. Mutta ei sitä heti jaksa ei kannata vaatia itseltään liikoja, sängystä ei välttämättä jaksa nousta koko päivänä, menee itkien nukkumaan ja itkien herää.
Tällä hetkellä mietin miten lopullinen ero tuntuu pahalta,miltäköhän toisesta tuntuu, ajatteleeko meitä enää ollenkaan,onko vain silkkaa vihaa minua kohtaan,minä en jaksa vihata enkä ole katkera,mutta murheellinen olen,pettynytkin tiettyihin asioihin, miten kaikki on mennyt.
Kuulostaa kamalalta ja sitä se on ollutkin, mutta selvinnyt olen tähän pisteeseen. Jaksan huolehtia itsestäni,teen jopa ruokaakin välillä ettei tule elettyä pelkällä jukurtilla ja leivällä. Olen saanut ilon pilkahduksen ja naurun takaisin elämääni. Ystävät ovat olleet avuksi,sukulaisetkin ja uusia ystäviä on myös. Tämän avioliiton aikana minulta oli kaikki nämä ihmissuhteet pois, mutta sain ne takaisin kun olin rehellinen ja sanoin tarvitsevani apua.
Toivottavasti sulla hyvät päivät pikkuhiljaa lisääntyy huonojen vähetessä. Tilanteesi sopii melkolailla omaani. Joskaan en usko, että aivan noin toivottomia päiviä, kuin kuvailit itselleni sattuu, vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Vanhan liiton romantikkona olen samaa mieltä tosta "uuden kumppanin kanssa alusta opettelu" asiasta. Se oikea (uusi, tulevakin) rakkaus rakentuu ihastumisen pohjalta juuri tuota kautta: yhdessä juttuja tehden ja toista opetellen. Katse tulevaisuuteen (vaikka kuinka kuulostaa kliseeltä. ) Eipä me tässä muutakaan voida. Tsemppiä sulle EiooHelppoo!