Vakava kysymys tosimielellä, eritoten naisille.
Mikä on oikeampi tapa toimia tilanteessani? Olen melko pitkässä avioliitossa elävä, lapsikatraastaan välittävä ja vastuuta tunteva mies, mutta olen jo jonkin aikaa tuntenut hyvin voimakasta tarvetta elää yksin ja tavata muita naisia kuin vaimoni.
Vaimoni on minulle hyvä ja luotettava, silmääkin miellyttävä. Alkuvaikeuksia meillä aikanaan oli, ja yhteispelimme on ollut joskus pitkään retuperällä. Mutta nyttemmin hän on opetellut tarpeitani ja pystymme puhumaan sekä toimivaan yhteispeliin. Hän tukee minua varauksetta ja ymmärtää erityispiirteitäni sekä tuo turvaa elämääni. Hän tekee paljon työtä parantaakseen avioliittoamme, ja arvostan häntä. Haluaisin hänelle oikeudenmukaisuutta ja palkinnon hyvyydestään. Lapsiani en myöskään haluaisi satuttaa vaan haluaisin heille turvaa ja vakautta.
Mutten voi mitään että ollessani rehellinen itselleni minulle on vuosien kuluessa tullut valtava tarve elää elämänvaihe, missä olisin yksin ja tapaisin muita ihmisiä. Omaa kotia ja omaa elämää, tai vapautta tavata muita en ole oikeastaan missään vaiheessa kokenut. Jotakuinkin koko aikuisikäni olen parisuhteillut. Naimisiin menin aikanaan hieman liian pikaisesti. Koen olevani vasta nyt mies parhaassa iässä: nuoruuden epävarmuudet ja itsensä etsimiset ovat takanapäin, terve itseluottamus on löytynyt ja fyysisesti olen edelleen varsin hyvässä kunnossa.
Koen jonkinlaista "vain yksi elämä" -kriisiä ja suurta vaikeutta hyväksyä ajatusta etten voisi enää tehdä vaikutusta kehenkään uuteen ihmiseen, eikä kukaan enää tekisi minuun ja saisi "sukkia pyörimään jaloissa". Välitän silti vaimostani ja koen myös voimakasta tarvetta olla hänen luottamuksensa arvoinen. Kantaa vastuuni. Olla "hyvä mies". En haluaisi uskottomuuskuvioita. Olen rehellisyyttä arvostava ihminen.
Vaimossani ei siis ole syitä "olla rakastamatta" häntä. Hän ansaitsee hyvää. Minulla onkin tosi huono omatunto eropohdinnoistani ja vapaudentarpeestani, enkä tahdo löytää minkäänlaista "oikeutusta" erolle. Yritän rakastaa, ja haluaisin. Lapsiani haluaisin suojella. Mutta osa minusta kokee vuodesta toiseen uhrautuvansa jollain tavalla. Pelkään että tunne, josta en tahdo päästä eroon, johtaa katkeroitumiseen. Enkä haluaisi elämäni loppumetreillä ajatella mitä moni kuulemma miettii että "olisi pitänyt uskaltaa".
Tiedän monen ajattelevan, että on rehellisempää ja suoraselkäisempää ottaa "rehellinen ero" kuin lähteä uskottomuuden tielle.
Mutta toisaalta moni miettii että on raukkamaista hajottaa perhe ja aiheuttaa lapsille surua omien tarpeidensa tähden. Monen olen kuullut sanovankin että älä hajota perhettäsi, "vaikka sitten muutama yhden illan juttu on parempi vaihtoehto, ja vahingot pienempiä."
Miten minun olisi oikein toimia? Onko jollain ollut samanlaista tilannetta, ja mihin ratkaisuun olette päätyneet? Miten haluaisitte itseänne kohdeltavan puolisoni asemassa?
Mikä on oikeampi tapa toimia tilanteessani? Olen melko pitkässä avioliitossa elävä, lapsikatraastaan välittävä ja vastuuta tunteva mies, mutta olen jo jonkin aikaa tuntenut hyvin voimakasta tarvetta elää yksin ja tavata muita naisia kuin vaimoni.
Vaimoni on minulle hyvä ja luotettava, silmääkin miellyttävä. Alkuvaikeuksia meillä aikanaan oli, ja yhteispelimme on ollut joskus pitkään retuperällä. Mutta nyttemmin hän on opetellut tarpeitani ja pystymme puhumaan sekä toimivaan yhteispeliin. Hän tukee minua varauksetta ja ymmärtää erityispiirteitäni sekä tuo turvaa elämääni. Hän tekee paljon työtä parantaakseen avioliittoamme, ja arvostan häntä. Haluaisin hänelle oikeudenmukaisuutta ja palkinnon hyvyydestään. Lapsiani en myöskään haluaisi satuttaa vaan haluaisin heille turvaa ja vakautta.
Mutten voi mitään että ollessani rehellinen itselleni minulle on vuosien kuluessa tullut valtava tarve elää elämänvaihe, missä olisin yksin ja tapaisin muita ihmisiä. Omaa kotia ja omaa elämää, tai vapautta tavata muita en ole oikeastaan missään vaiheessa kokenut. Jotakuinkin koko aikuisikäni olen parisuhteillut. Naimisiin menin aikanaan hieman liian pikaisesti. Koen olevani vasta nyt mies parhaassa iässä: nuoruuden epävarmuudet ja itsensä etsimiset ovat takanapäin, terve itseluottamus on löytynyt ja fyysisesti olen edelleen varsin hyvässä kunnossa.
Koen jonkinlaista "vain yksi elämä" -kriisiä ja suurta vaikeutta hyväksyä ajatusta etten voisi enää tehdä vaikutusta kehenkään uuteen ihmiseen, eikä kukaan enää tekisi minuun ja saisi "sukkia pyörimään jaloissa". Välitän silti vaimostani ja koen myös voimakasta tarvetta olla hänen luottamuksensa arvoinen. Kantaa vastuuni. Olla "hyvä mies". En haluaisi uskottomuuskuvioita. Olen rehellisyyttä arvostava ihminen.
Vaimossani ei siis ole syitä "olla rakastamatta" häntä. Hän ansaitsee hyvää. Minulla onkin tosi huono omatunto eropohdinnoistani ja vapaudentarpeestani, enkä tahdo löytää minkäänlaista "oikeutusta" erolle. Yritän rakastaa, ja haluaisin. Lapsiani haluaisin suojella. Mutta osa minusta kokee vuodesta toiseen uhrautuvansa jollain tavalla. Pelkään että tunne, josta en tahdo päästä eroon, johtaa katkeroitumiseen. Enkä haluaisi elämäni loppumetreillä ajatella mitä moni kuulemma miettii että "olisi pitänyt uskaltaa".
Tiedän monen ajattelevan, että on rehellisempää ja suoraselkäisempää ottaa "rehellinen ero" kuin lähteä uskottomuuden tielle.
Mutta toisaalta moni miettii että on raukkamaista hajottaa perhe ja aiheuttaa lapsille surua omien tarpeidensa tähden. Monen olen kuullut sanovankin että älä hajota perhettäsi, "vaikka sitten muutama yhden illan juttu on parempi vaihtoehto, ja vahingot pienempiä."
Miten minun olisi oikein toimia? Onko jollain ollut samanlaista tilannetta, ja mihin ratkaisuun olette päätyneet? Miten haluaisitte itseänne kohdeltavan puolisoni asemassa?
Vastaukset 33
Vanhimmat
Minusta ei voi enää puhua vain yhdestä omasta elämästä kun on hankittu lapsia. Lapset ovat etusijalla ja sinä tulet vasta heidän jälkeensä. Tietysti jälkiviisastelu ei auta, mutta asiaa olisi pitänyt miettiä ennen lasten hankkimista.
Omia kokemuksia ei ole, mutta sivusta seuranneena voisin sanoa, että usein ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Monella alkaa menojalka vipattaa pitkässä suhteessa. Sitten erotaan ja lähdetään viettämään sinkkuelämää. Ehkä noin vuoden päästä alkaa kuitenkin kaduttaa kun ei se sinkkuelämä olekaan niin kivaa ja muutenkin huomaa mitä on menettänyt. Tekisi mieli saada vanha takaisin, mutta on liian myöhäistä.
Kannattaa oikeasti miettiä plussat ja miinukset. Eron kautta toki saat itsellesi oikeuden tapailla muita naisia, mutta mitä menetät sen seurauksena? Menetät lapset, koska todennäköisesti lapset muuttavat äidin kanssa. Lapset eivät myöskään välttämättä halua tavata isää, joka heidät hylkäsi. Eroamalla kuitenkin hajotat lasten perheen. Lisäksi menetät sinulle lojaalin kumppanin, jonka kanssa olet rakentanut yhteisen ja mukavan elämän. Saatat toki löytää uuden kumppanin, mutta tästä ei ole takeita. Ja vaikka löytäisit kumppanin niin elämän rakentaminen alkaa alusta. Eli käytännössä eroamalla heität kaiken menemään... Onko oikeasti kokemukset uusien naisten kanssa perheesi arvoisia?
Oma isäni aina tapasi sanoa, että kun on perhe hankittu niin ei siitä noin vain lähdetä. Perheestä on vastuu.
Hyvä vastaus sinulla. Usein tulee pohdittua aivan liian vähän seuraavaa: "Ja vaikka löytäisit kumppanin niin elämän rakentaminen alkaa alusta"
Uuden kanssa kaikki, ihan kaikki alkaa nollasta. Se, mitä oli edellisen kumppanin kanssa vaikkapa 20 vuotta, niin sen päälle ei siis voi rakentaa. Se on muuttunut historiaksi ja sillä tavoin pois pyyhkäisty arjesta, jossa eletään tätä päivää. Uuden ihmisen myötä muuttuvat ne muutkin ihmiset ympärilläsi, joista suurin osa on uusia. Joitakin asian hyväksyneitä tai muuten uteliaita jää vanhasta elämästä kulkemaan mukana. Kaiken joutuu opettelemaan alusta, koska jokainen ihminen on vuorovaikutustavoiltaan erilainen.
Nollasta lähdetään rakentamaan uutta parisuhdetta siihen tulevien kriisien kautta. Kaikki osaavat elää parisuhteessa, jossa jalat on lattiasta irti kymmenen senttiä ja kaikki on niin ihanaa, mutta harvat osaavat elää parisuhteessa, jossa jokin siinä toisessa vähän ärsyttää, eikä kaikki olekaan niin ihanaa. Siksi ap voisikin pohtia, että. miten saisi sen nykyisen päivitettyä tuon hyvän puolison kanssa. Toivon, että et ole kävellyt jonkun asettamaan miinaan, jota kyllä kuvaa hyvin seuraava: "moni kuulemma miettii että "olisi pitänyt uskaltaa. " Kuule, ne kuulemma jutut ovat kuulemma juttuja ja niille ei kannata elämäänsä perustaa. Miksi, koska ne ovat aivopesuasi tehdä samoin kuin se kuulemma teki. Kerron tähän lopuksi juuri tuoreen kuulemma jutun, kun puolisoni kertoo vaikeasta operaatiostani, niin hänelle heti sanotaan, kuinka se ja se ei kauaa yksin ollut vaimon kuoleman jälkeen, vaan otti heti uuden. Sekin on sellainen aivopesu, jolla saa sitä huomiota vain itselleen, että tässä tarjolla ollaan, kun vaimosi veivin heittää. Kerrassaan hienoa kuulemmaviestintää.
Kiitos hyvistä kommentista ja ajatuksista. Selvennän omaani sen verran että "olisi pitänyt uskaltaa" -tyyppiset ajatukset eivät ole tulleet tässä tapauksessa keneltäkään joka minua aivopesisi. Vaan vähinnä lehtijutuista joissa kuolinvuoteellaan olevia ihmisiä on haastateltu ja kysytty mitä katuvat elämässään. Rohkeuden puute seurata sydäntään on joka jutussa yleisimpiä.
Minä taas olen lukenut, että kuolinvuoteella yleisin "olisi pitänyt" -mietintä on, että olisi pitänyt olla enemmän oman perheensä kanssa. Ainakin miehillä.
Lehtijutut ovat lehtijuttuja. Ne tehdään osin ihmisten ohjailemiseksi tiettyyn ajatuskuvioon, valitettavasti. Muista aina, että se on toimittajan tekemä näkemys ja hänen asettamansa kysymykset, hän kirjoitti jutun, jonka ajatteli myyvän hyvin. Toimittajan oma mielipidekin voi siellä taustalla tulla esiin. Käänny mieluummin omien tarpeeksi vanhojen sukulaistesi puoleen ja kysele heiltä suoraan itse, hyödyt siitä varmaan enemmän.
Lehtijutuista sen verran, että eräänä kesänä lehdet pursusivat flirttiohjeita, pettämisvinkkejä yms, kun oli haastateltu sitä sun tätä. Flirttailusta ja salasuhteista tehtiin niiden juttujen avulla jotain sellaista, joka jokaisen mummon ja vaarin on kokeiltava ennen kadotusta, että vain tyhmät ei osaa noita hommia. Järkytyin, kuinka sekaisin lähimmäiseni meni noista jutuista, kun hän kysyi 13 v lapseltaan, että et sä osaa flirtata, kannattaa opetella. Syvempään keskusteluunhan se johti, kun nuoremman lähdekritiikki oli kovempitasoista kuin vanhempansa.
Kerronpa sinulle miten omalla kohdallani kävi. Kotona kaikki hyvin ja upea vaimo. Kuitenkin kun keski ikään tulin rupesi kaivertamaan se vapauden kaipuu ja muu kokeminen. Kamalinta oli kun tapasin vanhan tutun joka osoitti kiinnostusta minuun ja en kyennyt olla kokeilematta tilaisuutta. Tiesi se taustan ja kiihkeää oli. Kuitenkin kun aloin jo viritellä eroa aviostani ja kerroin ero aikeistani tuolle toiselle lupasi odottaa. Kuinka kävikään sillä oli toinen. En toteuttanutkaan eroa. En jäänyt kiinni. Opin kerralla kuinka tämän ikäiset sinkkuna touhuavat. Päätin jäädä vaimoni luo ja voin sanoa etten koskaan ala suhteeseen enään. Katkera olen ja sen myönnän tuota toista kohtaan. Vaikka itse sitä tein. Ei se elämä olisi ollut ainakaan parempaan koska todellakaan puoliso ei antanut syytä näihin tyhmiin ajatuksiin vapauden kaipuuseen. Huomasin itse että arjen harmaus iski. Hain ulkopuolisesta sitä jännitystä ja upeaa tunnetta jota koinkin hetken. Nyt helpottuneena nautin vaimosta. Mutta myönnän omatunnon tuskat sitä kohtaan. Tiedän antavani vaimolle nyt enempi kuin koskaan ja se ihmeissään nauttii kun olen uudesti rakastunut siihen. En suosittele perheen tuhoamista vain sillä kun tuo keski iän tuoma vapauden kaipuu ja harmaus iskee. Mieti tarkkaan mikä tärkeää. Nyt nautin elämästä täysin. Löysin sen tunteen uudelleen vaimoani kohtaan. Tästä jo aikaa kun tapahtui. Olen onnellinen ja kiitollinen että asiat meni kuten meni ja selvisin siitä. Ehkä joskus pystyn kertomaan vaimolle mutten vielä.
Älä kerro, pidä se omana salaisuutenasi. Nauti - ja anna vaimosi nauttia - avioliitostanne. Tuon salaisuuden kertominen tuhoaa vaimosi. Hänon ehkä aavistanutkin, mutta ollut hiljaa, aivan sama. Ei kuitenkaan kannata tunnontuskissaan ihan kaikkea kertoa, kun tietää totuuden romuttavan toisen sisimmän. Eli unohda syrjähyppysi ja pidä mölyt masussasi.
Minä taas tunnen tarvetta olla yksin tapaamatta ketään. Mutta kun perhe on perustettu, sen mukaan mennään. Vaimo ja lapset onneksi tuntuvat nauttivan elämästä.
Pohdintasi kuulostaa tutulta vaikka meillä on myös ollut suhteessa enemmän ihan rakenteellisia ongelmia. Olen kuitenkin huomannut, että aika paljon voi muuttaa myös eroamatta. Mietin kyllä edelleen joskus eroa mahdollisuutena, mutta kun katsoo taaksepäin niin on kyllä tapahtunut paljon viimeisen viiden vuoden aikana. Näen meissä taas paljon mahdollisuuksia vaikka huonoakin on.
Voitko ajatella aloittavasi "uuden suhteen" nykyisen vaimosi kanssa? Toista et voi muuttaa, mutta voit muuttaa itseäsi jolloin myös suhde väistämättä muuttuu. Onko kenties asia niin, että koet jännityksen ja vaihtelun puutetta seksin puolella? Ehkä vetovoima ja seksuaalinen jännite on hiipunut? Uuden kanssa jännitys ja vetovoima olisi tavallaan automaattisesti paikallaan ainakin jonkin aikaa ja siksi se tuntuisi luontevalta ratkaisulta. Se ei kuitenkaan ole ainut ratkaisu. Voit myös omilla elämänmuutoksila saada paljon aikaiseksi. Mieti mikä on unelmasi (siis oma unelmasi johon ei liity kukaan nainen)? Mikä on elämäsi tarkoitus ja päämäärä. Milloin olet parhaimmillasi? Avioliitto on ehkä riisunut sinut aseista ja koet ettet pääse toteuttamaan omaa tarkoitusasi. Nämä ei kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia asioita. Etenkin kun lapset vähän kasvaa niin vapausasteet myös lisääntyy ja niitä kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Avioliitto ei ole vankeustuomio.
Jos tykkäät lukea, voin jakaa sulle muutaman hyvän kirjavinkin. Parisuhdekirjoja on paljon mutta tällaiseen pidemmän parisuhteen "motivaatio-ongelmiin" niistä ei yleensä ole apua. Muutama ihan ehdoton helmi kuitenkin on olemassa.
... unohdin kommentoida sitä, että pyysit kommentteja erityisesti naisilta. Vastasin silti oman miehisen näkökulmani kannalta ja lisään vielä, että näen mahdollisen taustalla olevan ongelman siinä, että haluat kommentteja nimenomaan naisilta. Miksi ihmeessä? Eikö miehet ymmärrä tilannettasi paljon paremmin kuitenkin? Tarvitsetko ratkaisullesi naisten hyväksynnän? Koetko että naiset ymmärtää sinua paremmin kuin miehet? Koetko että olet erilainen kuin muut miehet?
Ei, siitä ei ollut kyse. Kai ajattelin vain ettei tarpeeksi fiksusti ja asiallisesti vastaavia miehiä löytyisi ehkä kommentoimaan. Mutta olin väärässä, kiitos sinulle tosi hyvistä kommenteista. Pohtimisen arvoisia.
Ok, ehkä taustalla saattoi olla myös kokemus että mietin ihmissuhdejuttuja joskus tasoilla joilla miehet yleensä eivät. Ja naiset ehkä keskimäärin enemmän . Mutta aina vaan parempi jos miehiltä löytyy näkökulmaa.
Mainitsit myös kirjavinkeistä. Kuulen mielelläni mitä nuo löytämäsi "helmet" ovat.
Ok, kirjavinkkejä:
Silmiä avaava, selkeä ja käytännöllinen kirja:
Athol Kay, Married Man Sex Life Primer
Jos tunnistat itsestäsi tyypillisiä "kiltin miehen" piirteitä. (lisätietoja: http://www.drglover.com/no-more-mr-nice-guy.html ) kannattaa lukea myös
Robert Glover, No more Mr Nice Guy
Enemmän pohdiskelevaa, hienolla otteella kirjoitettua asiaa vähän pidemmässä formaatissa:
Esther Perel, Mating in Captivity
Jos vielä haluaa perehtyä tarkemmin seksuaalisuuden ja yhdessäolon taustalla oleviin psykologisiin ajureihin suosittelen David Schnarchin kirjoja. Niissä on myös osin ihan kelvollisia käytännön vinkkejä. Initimacy and Desire tai Passionate Marriage on molemmat hyviä ja toisiaan täydentäviä. Amerikkalaista itsekehua on aika paljon mutta myös asiaa.
Kaikista näistä tuo Athol Kay on mielestäni paras paikka aloittaa. Sen lukee nopeasti mutta siinä on paljon ajatuksia. Kaikki nuo löytyy Amazonista sähköisenä. Pääset heti lukemaan kindlellä, padilla tai vaikka selaimessa jos haluat.
Olisi mukava kuulla palautetta jos päätät tutustua johonkin noista teoksista.
Mitä toivoisit itsellesi tehtävän vastaavassa tilanteessa?
Siinäpä se. Olen miettinyt paljon. Ainakin saattaisin toivoa että minulle oltaisiin ajatuksista ja epäröinnistä avoimia ja rehellisiä. Vaimonikin on joskus antanut ymmärtää että hän haluaisi tietää mitä kumppaninsa ajattelee, vaikka se olisi ikävääkin. Jotta hän saisi "oikeuden" myös omalta osaltaan päättää, haluaako hän itse olla tilanteessa jossa kumppanilla on tietynlaisia ajatuksia.
Olen siis miettinyt tulisiko minun kertoa mitä mielessä liikkuu? Vai onko se vastuun siirtämistä toiselle?
Sitten pitänee harkita vaimolle kertomista. Tosin kannattaa varmistaa, että kestät sen, mitä tuleman pitää. En osaa arvata, mitä se olisi teidän suhteessanne.
Itse haluaisin vaimon asemassa aika nopeasti vastauksia siihen, haluaako puoliso jatkaa yhdessä vai erota, ja miten on jälkimmäisessä tapauksessa ajatellut käytännön asiat järjestää. Mulla ei välttämättä olisi haluja roikkua pitkään suhteessa, jossa toinen ehkä on tai ehkä ei.
puhut siitä miten vaimosi tekee hurjasti avioliittonne eteen ja miten vaimosi yrittää pitää sinut tyytyväisenä ja miten hän ymmärtää sinun erityispiirteitäsi.
Mitä muuta sinä teet vaimosi ja parisuhteesi eteen kuin asetat hänelle vaatimuksia ja otat vastaan vaimoltasi erilaisia palveluksia?
Mitäpä jos sinäkin keskittyisit siihen mitä sinulla jo on, panostaisitmniihin ihmisiin joita kotonasi asuu ja erityisesti siihen joka siinä vierelläsi on ja toteuttaa ilmeisesti sinun pienimmätkin oikkusi!
Ainahan sitä voi haaveilla millaisia naisia aidan toisella puolella on, mutta niin kauan kun et viitsi edes omaa osaasi tehdä täydellä sydämellä parisuhteesi eteen, niin et ole vaimosi arvoinen mies.
"Yritän rakastaa, ja haluaisin"
Ymmärsinkö oikein, että et rakasta vaimoasi?
"Vaimoni on minulle hyvä ja luotettava, silmääkin miellyttävä.. hän on opetellut tarpeitani.. Hän tukee minua varauksetta ja ymmärtää erityispiirteitäni sekä tuo turvaa elämääni. Hän tekee paljon työtä parantaakseen avioliittoamme.."
Teetkö itse vastaavaa, mitä vaimosi? Rakastaako hän sinua, ja sanooko sen?
Mikä olisi se palkinto, minkä haluaisit antaa vaimosi hyvyydestä?
Onko vaimosi joskus saanut sukat pyörimään jaloissa, ja jos on, miksi ei enää?
Ap nyt ei ymmärrä, että hän on tehnyt lapset ja eron jälkeen hänellä on hieman heikot mahdollisuudet siihen yksinoloon. Viikko-viikko (aika normi Helsingissä) vanhemmuus tarkoittaa joka toinen viikko aiempaa aktiivisempaa läsnäoloa erosta oireileville lapsille ja joka toinen viikko pitkää työpäivää, jotta lapsille löytyisi riittävästi aikaa lapsiviikolla.
Huonon parisuhteen jälkeen tämäkin on helpotus, mutta jos minulla olisi ollut mahtava puoliso, kuten ap:llä, niin varmaan arki iskisi lujaa vasten kasvoja.
Perhe on parasta. sekstaile mutta älä jää kiinni. 50 kymppisenä arvostat taas pitkää suhdetta ,ehjää perhettä ja sekstailu ei enää kiinnosta muiden kanssa. Mulla oli upea sivusuhde joka loppui mm välimatkan takia. En kadu ja ihanat muistot hautaan saakka. t. Mies52
Pitkän liiton salaisuus on :välillä vieraissa. vain ne on eronneet, jotka kärysivät. Näin mun tuttavapiirissä.
Luuletko sinä ressukka että muita panemalla tai toisesta ihmisestä löydät onnellisuuden. Mitäs jos viimeinkin tutustuisit itseesi? Käy vaikka terapeutilla juttelemassa. Sulla on elämänkriisi ja olet sotkemassa itseäsi ja läheisiäsi paskaan.
Mies ei kykene omaa vaimoaan pitämään tyytyväisenä seksuaalisesti ja vaimo sen takia lopettaa itselleen täysin turhan seksielämän. Varmaan tuollainen syö miestä, ainahan se on helpompi henkisesti keskenkasvuiseksi jääneen ressukan miettiä, olisiko joku toinen nainen vähempään tyytyväinen.
Oletko miettinyt sitä että sinulla ehkä on pitkän liiton jälkeen tullut elämännälkä? Kaipaat ''jotain muuta'', ''jotain uutta'', ''jotain erilaista ''? Siis vain yksinkertaisesti jotain sellaista mitä ei ole ennen ollut?
Tuntuu siltä että olet koko aikuisen elämäsi viettänyt ''ihan kivaa'' parisuhde-elämää.
Ja nyt haluat ulos. Katsella muita maisemia. Muita naisia. Itsenäisyyttä.
Nuo tuntemukset ovat ihan normaaleja ja inhimillisiä. Ja naisetkin tuntevat ihan samoja tuntemuksia. Oletko miettinyt tuntisiko vaimosikin noin? Haluaisiko hänkin irrottautua teidän ympyröistä, haluaisiko olla yksin, tutustua uusiin miehiin, rakastua tulisesti niin että sukat pyörii jaloissa?
Aivan varmasti, mutta mahtaisiko tunnustaa sinulle?
Ehkä on käynyt niin, että olet määritellyt vaimosi ja lyönyt lukkoon käsityksesi siitä millainen hän on: ''Hän on opetellut tarpeitani... Tukee varauksetta... Ymmärtää erityispiirteitäni... ''
Hän on siis geisha? Sinun yksityisessä käytössä oleva prostituoitu? Vai onko hän koirasi?! Nöyrä, myötäilevä, häntää liehuttava koira jonka olet kouluttanut '' tuntemaan tarpeitasi ja joka ymmärtää ja tukee ja tuo turvaa?''
No ei ihme että haikailet jotain uutta sillä vaimosi on alentanut myös itse itsensä koiran asemaan. Sillä koiraa tai geishaa sinä kuvailet. Sinä pidät häntä värittömänä eikä hänessä ole särmää ja sinä haluat ''palkita'' hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa; niinkuin koira palkitaan antamalla makupaloja.
Ehkä ratkaisu ongelmaasi on jossain paikalleen jäämisen ja avioeron tai uskottomuuden välimaastossa. Tuolla nimim ''miesseli'' kirjoitti oikein että ei avioliitto ole vankeustuomio. On ehkä käynyt niin, että olet itse kehitellyt liitostasi vankilan joka on alkanut ahdistaa ja nyt haluat ulos. Myös vaimosi on oman roolinsa vanki. Huomioi tämä!
Sinä olet ehkä kehitellyt epärealistisen fantasian vapaudesta niinkuin vangeilla on tapana. Ja niinhän siinä aina käy, että kun vanki vapautuu, tuo fantasia ei pidä alkuunkaan paikkaansa! ''Vapaus'' onkin vaikea, eikä niin kaunis asia.
Entä jos kehittelisit avioliiton sisäisen ''sinkkuelämän''? Astu ulos roolistasi. Katso liittoasi uusin silmin. Rohkaise vaimoa luopumaan koiran ja särmättömän geishan roolista. Villiintykää yhdessä. Opetelkaa yhdessä uudet roolit.
Hyvin muotoiltu! Tuossa on asiaa, josta varmaan on hyötyä myös muille kuin ap:lle, itseni mukaanlukien.
No,minä vastaan naisena ap:lle. En ymmärrä, miksi joku lähtisi toimivasta ja hyvästä suhteesta pois pelkä vapauden kaipuun vuoksi. Edes rakkaudettomuuden vuoksi en täysin ymmärrä, jos on lapsia ja toimiva perhe ja tiedän, että monet naiset jäävät tuollaisiin suhteisiin. Itse tiedän, kuinka vaikeaa hyvän ja toimivan sekä rakkautta sisältävän suhteen löytäminen on ja se on pidellyt minua haitallisessa ja toimimattomassa liitossa, vaikka jaksamiseni on täysin äärirajoilla ja elämä onnetonta. Olen jopa tuntenut kateutta ihmisille, joilla on hyvä ja toimiva suhde. Kyllä meidänkin suhde päällisin puolin voi näyttää ihan ok, mutta todellisuus on toinen. Voin avoimesti sanoa, että kaipaan rakkautta, tietynlaista helppouttakin ja turvaa elämääni. Mutta olen valitettavasti saanut kokea rakkauden huonommat puolet ja pelailua tunteilla ja tämä on ehkä liikaakin hidastanut irrottautumista. Ehkä olen ajatellut, että jos joka tapauksessa rakkaudettomasti, jonkun kakkosena tai pelkästn jossakin tapailusuhteessa jatkossa olisin niin aika sama miten sen elämänsä tuhlaa. Huonossa liitossa asioita utsekseen tehden tai muuten itsekseen.
Mutta aloittaja sinulle vinkkinä puhu asioista vaimollesi, jos teillä suhde muutoin toimii niin ei kannata jättää hyvää liittoa. Monilla kun sellaista ei ole ensinkään.
"No,minä+vastaan+naisena+ap:lle.+En+ymmärrä,+miksi+joku+lähtisi+toimivasta+ja+hyvästä+suhteesta+pois+pelkä+vapauden+kaipuun+vuoksi.+Edes+rakkaudettomuuden+vuoksi+en+täysin+ymmärrä,+jos+on+lapsia+ja+toimiva+perhe+ja+tiedän,+että+monet+naiset+jäävät+tuollaisiin+suhteisiin"
Metsään+meni+luulosi.+Kiitos+toki+siitä,+että+pidät+minua+nuorena+(olen+nelikymppinen)+niin+itsekin+pidän.+Mutta+naisista+98%+ei+eroa+tuollaisten+seikkojen+takia+vaan+liitossa+on+oikeasti+pahasti+vikaa+jos+nainen+haluaa+erota.+Mutta+ainahan+sitä+voi+uskotella+mitä+haluaa.
Minusta on aina ollut kummallista, että tuo "minulla on vain yksi elämä" teesi tarkoittaa sitä, että rillutellaan, mahdollisesti petetään kumppania, irroitellaan ja ollaan hällä väliä ja eletään kuin viimeistä päivää; tämäkö on sen yhden elämän arvoista?
Oma ajatukseni yhden elämän arvokkuudesta ja ainutlaatuisuudesta, on satsata hyviin ihmissuhteisiin, rakastaa pyyteettömästi ja jos onnea on, saada myös pyyteetöntä rakkautta. Jos on lapsia hankkinut, minä vanhempana haluaisin, että lapset muistaisivat minut rakastavana, luotettavana, arvostettavana aikuisena, ei häntäheikkinä tai "kerran täällä vain eletään" -hunsvonttina.
Mutta, kuten tiedämme, kaikki me itse elämämme rakennamme ja sen hedelmistä nautimme. Voi itse päättää kunhan ottaa vastuun seuraksista.
Olen samaa mieltä ajatuksesta, että pitäisi jokainen päivä elää kuin viimeistä päivää muista piittaamatta, mutta ei ero välttämättä ole merkki tällaisesta. Itselläni elämä kymmenisen vuotta sitten teki tepposensa ja laittoi kaikki elämänarvot puntariin, osaan arvostaa pieniäkin asioita nykyisin, samalla kuitenkin tietyllä tavalla tajuten parisuhteeni onnettomuuden. Ei nämä helppoja juttuja ole, eikä ole viisasten kiveä. Eikä tilannetta lainkaan helpota käsitys menevistä ja bailaavista eronneista.
Elämäsi on liian helppoa, et osaa arvostaa sitä mitä sinulla jo on.
Tässä minun mietteitä aviomiehenä ja isänä.
Mietin näenkö vuotta 2018, elänkö edes pääsiäiseen. Näen miten vaimoni väsyy työ, kodin, arkielämän pyörityksen alla, näen miten hän pelkää minun kuolevan kohta, näen miten hän rakastaa minua vaikka minä en ole ollut hänelle maailman paras aviomies, näen millaista tuskaa vaimoni kantaa lastemme puolesta.
Mietin miten äitini sydän kestää sen, jos/kun minut laitetaan arkkuun ja hautaan ennen häntä. Miten lapseni pärjäävät, jos minä kuolen ennen pääsiäistä niin kuin pahin ennuste on. Miten minulle niin rakas koirani pärjää kun minua ei enää ole, vinkuuko viikkoja vai kuukausia, etsiikö missä minä olen, istuuko yhä päivittäin ikkunassa odottamassa milloin tulen kotiin töistä.
Sydämeni särkyy lasteni takia, he elävät nyt koko ajan varpaillaan, ovat peloissaan, hipaisevat poskeani, tulevat syliin ja pyytävät lukemaan iltasadun, mietin onko tämä satu viimeinen jonka heille luen, onko tämä kerta viimeinen kun näen heidän luistelevan tai hiihtävän. Mietin miksi en tehnyt silloin toisin, miksi en käynyt aiemmin lääkärissä, miksi juuri minä, miksi et esim. sinä, miten sairas maailma on tapetaan toisia ihmisiä kuorma-autoilla ja pommeilla, aiheutetaan surua ja tuskaa viattomille, miksi emme osaa arvostaa elämää ja keskittyä siihen hyvään mitä meillä kaikilla on.
Näe mitä sinulla jo on, kiitä puolisoasi ja lapsiasi tänä jouluna siitä, että he ovat olemassa. Keskity rakkaimpiisi, he ovat luonasi tässä ja nyt, sinä olet heille rakas, muista se ja ole sinä heidän rakkautensa arvoinen tänään, huomenna ja loppuelämäsi.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Se muistutti taas kerran elämän arvaamattomuudesta, ja siitä miten tulisi olla kiitollinen näistä ihan tavallisen onnellisista päivistä kun kaikki on ok. Ja läheisistä. Voimia sulle ja perheellesi - toivon vielä käännettä parempaan sairautesi suhteen <3
Kuvauksen peruusteella, kuule sun vaimo on joku superwoman.
Ihan ensi alkuun selvittäis erittäin tarkasti, mitä oot vailla ja miksi. Sen verran on pelisssa, et ihan oikee psykologi, terapeutti ois asiaa.
Se perussyy pitää löytää. Muuten vaarana että hajotat jotain tosi hyvää, löytämättä mitään.
Asiat mitkä 20 ja 30 v ei käy ei sopi, ei missään nimessä ei onnistuu, voivatkin 45 vuotialle olla luonteevia ja hyviinkin tilanteen sopivia.
Kun oot päässy selville mitä oot itse vailla, peruusteellisesti js varma siitä, kysyy vaikeat kysymykset vaimolta. Mistä häneesta tuntuu? Onko hän onnellinen tai edes tyytyväinen kotona?
Siitä sitten näkee mitkä on ratkaisut, mitkää sopii.
Toivottavasti kunnioitat vaimoa, häneen panosta teidän kodissa ja yhteisiä vuosia sen verran, että et menee mitään tekemään salaa. Muista, ne on häneen elämän vuodet ollut myös, mitkä on panostettu teidän liittoon.
En olis ylltyny ollenkaan, jos vaimo kertoo jotain, mikä ei ole helppoa kuuneltavaa, moraalinen valmeus siihenkin.
Ennen kaiken maailman avomiin suhteisiin tms päättymistä, kokeilkaa semmoinen juttu, et joku matka johonki, missä tilast miesstripparin vaimollesi ja katot mistä se sinusta tuntuu. Näet siinä, kuinka paljon olet valmis antamaan vaimolle sitä vapautta, mitä itse kaipaat.
Elin joitakin vuosia sitten vaihetta, jolloin erään suurehkon muutoksen jälkeen kaikki oli näennäisesti hyvin. Oli aikaa pysähtyä ja miettiä, mitä nyt, mitä tulevaisuudessa. Kuka olen, mitä haluan? Tein tiliä menneisyyden kanssa ja selvitin erään vanhan jutun. Muistelin aikaa, jolloin olin vapaa menemään, mutta rehellisyyden nimissä, mitä silloin eniten toivoin? Sitä, että olisi joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Sen olin saanut. Puoliso oli ja on oma valintani, oma päätökseni eikä mikään ajautuminen. Haluan edelleen viettää elämäni hänen kanssaan - ja mielestäni se, että saan ja haluan, juuri on vapautta.
Puolison ei voi täyttää kaikkia tarpeita - kukaan ei voi. Kliseisesti onni, tai tyytyväisyys, riippuu itsestä. Jos kaipaa elämäänsä muutosta, sen voi aloittaa rakkaansa kanssa. Jokin yhteinen juttu tai jotain, mitä odottaa, tuo elämään perspektiiviä.
Mieti tarkkaan, mitä loppujen lopuksi saat, jos haluat vietellä ja ihastua. Miksi haluat sitä? Egon buustausta? Millä hinnalla? Voisitko saada niitä tunteita puolisosi kanssa? Et voi paina pause-nappulaa ja vähän seikkailla ja sitten palata puolisosi luo ja jatkaa eteenpäin. Mielestäni tilanteessasi on nyt kyse siitä, haluatko rakastaa ja sitoutua. Tee päätös ja elä sen mukaan. Jos haluat rakastaa, osoita rakkautta, tee rakkauden tekoja ja lopeta haihattelu. Keskity suhteeseenne, tietoisesti. Jos et halua rakastaa, kerro se puolisollesi. Pettäminen ja valehtelu satuttaa eniten.