Kysyt armaaltasi luvan lähteä kavereiden kanssa syömään.
Siis syömään, keskellä päivää. Eli, ei ryyppäämään ym...
Saat luvan ja ukko lupaa vielä katsoa lasten perään, ettei niitä tarvitse ottaa mukaan.
Pari tuntia ennen lähtöä, toinen rupeaa puhumaan, et
-en mä kyllä edes teidä, keiden kanssa olet menossa. Voihan se olla, ettei sellaisia henkilöitä ole edes olemassakaan.
Ai, niin.
Mut en voikkaan kattoa lasten perään, kun meen kaverin kanssa kahville.
Just näin.
tuli tosi paha mieli. Ei huvita enään lähteä mihinkään.
Vaikka mitään salattavaa minulla ei todellakaan ole, ja kaikki piti olla kunnossa.
miks täytyy mun mieli pahoittaa????
Varsinkin, kun olen häntä monta kertaa mukaankin pyytänyt, muttei ole halunnut lähteä.
Lapset kyllä saan muuallekin hoitoon, joten sen puolesta voin ihan hyvin mennä, ja mukaankin voisin ne ottaa, mutta fiilis lähteä, on täys nolla.
Eikä tää ollut eka kerta.
Olen kyllä sanonut, että hän voi etsiä itselleen uuden kämpän, muttei hän halua.
Ollaan kuulemma niin tärkeitä hänelle.
Näinkö se sitten osoitetaan?????
Ja ikänä en pettänyt ole.
Ei ole ollut tarvis.
Mut nyt taas suututtaa ja itkettää.
Onko muilla tälläistä????
Siis syömään, keskellä päivää. Eli, ei ryyppäämään ym...
Saat luvan ja ukko lupaa vielä katsoa lasten perään, ettei niitä tarvitse ottaa mukaan.
Pari tuntia ennen lähtöä, toinen rupeaa puhumaan, et
-en mä kyllä edes teidä, keiden kanssa olet menossa. Voihan se olla, ettei sellaisia henkilöitä ole edes olemassakaan.
Ai, niin.
Mut en voikkaan kattoa lasten perään, kun meen kaverin kanssa kahville.
Just näin.
tuli tosi paha mieli. Ei huvita enään lähteä mihinkään.
Vaikka mitään salattavaa minulla ei todellakaan ole, ja kaikki piti olla kunnossa.
miks täytyy mun mieli pahoittaa????
Varsinkin, kun olen häntä monta kertaa mukaankin pyytänyt, muttei ole halunnut lähteä.
Lapset kyllä saan muuallekin hoitoon, joten sen puolesta voin ihan hyvin mennä, ja mukaankin voisin ne ottaa, mutta fiilis lähteä, on täys nolla.
Eikä tää ollut eka kerta.
Olen kyllä sanonut, että hän voi etsiä itselleen uuden kämpän, muttei hän halua.
Ollaan kuulemma niin tärkeitä hänelle.
Näinkö se sitten osoitetaan?????
Ja ikänä en pettänyt ole.
Ei ole ollut tarvis.
Mut nyt taas suututtaa ja itkettää.
Onko muilla tälläistä????
Vastaukset 11
Vanhimmat
kyllä mä tuollaisen "miehen" pellolle heittäisin, jos ei synny luottamusta tuollaisissa asioissa..ja varsinkin kun et ole antanut aihetta menettää luottamusta. Jospa tällä miehellä on huono omatunto.. itse pettää?
Tää on nyt vaan näitä miehen huomiontarpeita.
Miten teillä parisuhteessa muuten menee?
Parisuhde on sitten muuten se johon ei kuulu lapset.
Siihen tarvii panostaa myös lapsien hankkimisen jälkeen.
Sun miehes tahtoo vain huomiota. Ei tässä ole todennäköisesti muusta kyse. Luottamuksen puutteesta tai muusta mustasukkaisuudesta.
Pedin puolella menee tosi aktiivisissa merkeissä.
Siellä ei ole ongelmaa.
Mutta voit olla ihan oikeassa siinä, etten päivällä huomio tarpeeksi.
Tilanne on kyllä tasan siinä suhteessa.
Mieskään ei kyl huomioi yhtään.
Kitisee vain.
Joka asiasta.
Mutta näinkö ne sitä huomioo yrittää halea???
Lopputulos on vain se, että naiselle tulee tosi paha mieli, ja rupeaa ajattelemaan, et ompa paska ukko.
Kengän kuva persees on kyl taattu, kun tuollaista jatkuvasti tekee.
Jos puhuis ja sanois et mistä kiikastaa, ei tarvis ite loukkaantua.
No, täytyy ottaa asia ukon kanssa puheeksi.
Joten kiitti vinkistä.
Vahinko on jo tapahtunut, mutta...
Vaikea juttuhan tämä on.
Pitäisi minunkin uskaltaa tunnustaa samanlainen olleeni.
Itsetutkiskelun paikka miehelläsi, mutta siihen tilaan hänet ensin pitäisi saada.
Miehiä saa ja varmaan tuleekin haukkua juuri tämän ominaisuuden johdosta.
Väitän, että aika iso osa miehistä toimii tai ainakin yrittää tai vähintään haluaa toimia juuri kuvailemallasi tavalla.
Varmasti löytyy 'täyspäisempiä', mutta onko ne nämä herkät taiteilijasielut sitten tällaisia :(
Erittäin valitettavaa. Paha mieli tulee molemmille.
Ja niinkun sanoin, valitettavasti ymmärrän miestäsi. Mutta sinuakin.
Ohjetta en osaa antaa, kun itsellänikin oppimisprosessi vielä kovasti menossa, mutta vikani väitän jo tunnistavani.
Sanokaa sitten vaikka lapseksi tai lapselliseksi tai vaikka miksi. Mutta omille ajatuksille ei oikein mitään voi. Niitä vaan pitää oppia käsittelemään.
Sori. Ei itsestäni pitänyt esitelmää pitää.
Sen verran vielä lopuksi, että jos rakkautta on, ei sitä kyllä hukkaan kannattaisi heittää.
Positiivistä kuulla, että joku on huomannut omat puutteensa.
Ja kyllä minullakin niitä puutteita on.
Kasapäin.
Täydellistä ihmistä on turha hakea.
Sitä ei ole.
Mutta mieli on paha.
Tuntuu, että tulee liian usein väärin kohdelluksi, ja ei auta vaikka siitä sanoo.
Rakkaus.
Mielenkiintoinen asia.
Sitä on varmasti minunkin puolelta ollut ja on yhä edelleen.
Kuolemassa päin kyllä, koska itse on poikki.
Ei jaksa ruokkia sitä enään.
Tuntuu niin turhalta.
Ja siihen hänen herkkään taiteilija sieluun ensin rakastuinkin... :o)
Mutta minäkin olen herkkä taiteilija sielu, mutta minua ei vain näköjään enään arvosteta.. :o(((
Hän ei ole kahta kertaa useimmin esiintynyt kanssani julkisesti missään.... :o(
EI EDES KAUPASSA!
No, olen ehkä ottanut sen liian henkilökohtaisesti.
Mutta on kyllä itseluottamusta syönyt aika pirusti tuollainen, kun ei edes kavereilleen kehtaa minua esitellä....
sulle on että heitä äijä pihalle hyvän sään aikaan. Tällästä marinaa täältä saa luke jos kuinka paljon, Vastuuta ihmiset omasta elämästä. Jos ei ole tyytyväinen ni kannattaa aktiivisesti itse tehdä asialle jotain!
kun tarvis tehdä jotain konkreettistakin.
Kaikista helpoin ratkaisu on lähteä.
Mutta voinko kunnioittaa itseäni sen jälkeen, jos olen päästänyt itseni helpolla?????
Sivuhuomio... Ovatko lapset aina sitten pohjimmiltaan sinun vastuulla? Kun sinullahan tässä ensin oli sovittu meno, ja miehesi piti katsoa lapsia. Sitten kun miehesi sanookin lähtevänsä kahville kaverinsa kanssa, niin sinä tunnut sen hyväksyvän. Miksi? Koet ilmeisesti että on kuitenkin etupäässä sinun velvollisuutesi järjestää lapsille hoito (jos ei mies, niin sitten joku muu hoitopaikka, tai sitten otat lapset mukaan).
Ne lapset ovat yhteinen projketi perheessä. Ei mies ole mikään hoitoapu, varrattavissa muhin hoitopaikkoihin. Mies on kanssasi tasa-arvoisessa asemassa lasten vanhempana ja kasvattajana. Ainakin pitäisi olla.
Mies vaikuttaa todella lapselliselta. Oli kyse mustasukkaisuudesta tai huomion hakemisesta, niin ei tuo aikuisen ihmisen toiminnalta vaikuta. Älä suostu tuollaiseen. Sanot että minä sovin menoni ensin ja sinä suostuit, sen mukaan nyt sitten toimitaan. Lähde, ja sano miehellesi että jos hän ei hoida lapsia kotona kuten lupasi, saa hän ottaa lapset mukaan tai etsiä jokun hoitopaikan omien menojensa ajaksi.
Ovatko lapset muuten teidän yhteisiä?
Lapset ovat aina olleet ja tulevat varmasti olemaankin minun vastuulla.
Nyt tilanne hieman muuttunut, kun paloin loppuun, ja hän tuntui tajuavan, että tarvitsen myös omaa aikaa.
Jonkun aikaa menikin ihan hyvin.
Hän katsoi lapsia nurisematta.
Ei hän ole koskaan ottanut vastuuta lapsista.
Vanhin lapsista pelkää isäänsä.
Ei hän paha ole, mutta erilainen.
Minä olen lempeä, ja puhun asioista, hän karjasee, ja silloin on toteltava.
Myöhäistä katua, mut kun tuon olisin tietänyt ennen kun lapsia hankittiin.......
Mutta missään tapauksessa hän ei ole kanssani halunnut olla tasavertaisessa asemassa.
olen tuota yrittänyt, että jätän vain lapset hänelle.
Lapset saavat olla vaikka yksin kotona, jos hän niin päättää.
En siis luota häneen.
Tai siihen, et hän oikeasti niistä huolehtii.
Silloinkin, kun on luvannut katsoa, en osaa rentoutua. Pelkään, mitä kotona tapahtuu.
Ei hän lyö tai mitään sellaista, mutta piinaa lapsia, jos ne ei tottele.
Ja minähänn en tietysti saa puuttua hänen tapaan kasvattaa.
Koska se voi olla kuulemma ihan yhtä hyvä tapa, kun minunkin tapa.
Tai minun tapa ei ole hyvä tapa, kun lapset ei automaattisesti tottele, vaan kysyvät, miksi???
Haluan kuitenkin opettaa lapset tottelemaan, perustelemalla, miksi.
Uskon, että silloin he oppivat paremmin.
Meillä on siis kasvatustavoista HIEMAN erimielisyyttä.....
Ja hän tuntuu olevan kyllä yksi lapsista.
Kiukuttelee kaikista eniten.
Mutta en haluais vielä ovea näyttää, koska ei ole silleen kongreettista syytä.
Mutta tässähän tuli jo ihan erilaista asiaa kuin aloitusviestissä.
Tuo toiseen puunhaaraan kirjoittamani ei enää pidäkään paikkaansa.
Kirjoitushetkellä vain tuntui, että juuri tuo asia ampui taas niin yli.
Teki taas kerran niin pahaa.
Oli huono olla.
Hei, en minä oikeasti itke.
Yleensä.
Mutta eilen en sille mahtanut enään mitään.
Itkin vain sisäisesti.
minä kun en ole heikko.
Tai oikeasti taidan kuitenkin olla.
Vähän...
Kyllähän nuo lapset aiheuttaa kovin tuota jännitettä meidän välille nykyään. Yhdellä kohta murkkuikä,
toisella uhma ikä ja yx oppinut juuri kävelemään...
Uhma on pahempi ongelma hänelle.
Ei osaa käsitellä sitä, ettei lapsi tottelekaan automaattisesti.
Ottaa sen henkilökohtaisena asiana.
Ja syyttää minua, kun lapsi on sellainen.
Kun päässä vain pyörii, että haluaa tämän kaiken loppuvan.
Kaiken sen kiukuttelun ja minun mollaamisen ja minun itsetuntoa syövän käytöksen loppuvan.
Mutta toisaalta ei halua luovuttaa.
Tunteita häntä kohtaan kuitenkin on.
Yksinäisyyttä en pelkää.
Olen kuitenkin 30, ja ollut yksinkin.
Sitä vain pelkään, et jos jotai ratkaisua yhdessä pysymiseen ei nyt löydy, ja sen päätöksen teen, et erilleen, niin rupeanko katumaan jossain kohtaan??
Ehkä pitää vielä pahemmin polttaa itsensä loppuun, niin sitä ei varmasti unohda, ja sit ei kaduta et eriteille lähdettiin.
Vanhin lapsista on silleen puolihuolimattomasti vihjannut, et meillä olis kivempaa ilman isää.
kaikki muut sen vissiin tajuu ennen mua...
Säälittävää.
Ja minäkin vain valitan.
Epänormaalia.