Pakko kysyä muiltakin miten usein käy itsemurhan mahdollisuus mielessä. Itsellä nykyisin lähes viikottain/päivittäin. Sillon kun elämä on rullannut hyvin en ole edes ajatellut asiaa. Aika monta vastoinkäymistä kestin ennenkuin tää alkoi pyöriä mielessä ja tuntua todelliselta vaihtoehdolta, mutta lopultahan se tulee itsekunkin raja vstaan. Tiedän etten sitä tee, mutta olen antanut itselleni luvan välillä leikkiä ajatuksella, tuntuu että se jotenkin helpottaa.
Itsemurha - kuinka usein käy mielessä?
Jo neljä vuotta vastoinkäym...
635498
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 63
Vanhimmat
Mulla käy joka päivä mielessä. En ihan kuvitellut itselleni yksinäisen köyhän naisen elämää loppuelämäkseni. Unelmoin aina omastaa perheestä (mies, lapset, oma koti, työpaikka)ja niitä ei ole näkyvissä. En aio tätä tuskaa kestää yli 40:seksi. se on raja niin tämä tyttö lähtee hirttäytymällä!
Olisi voinut olla minun kirjoittama.
Hanttihommia surkealla palkalla, ei miestä, ei seksiä, ei ystäviä, kaikki ovat pettäneet ja jättäneet, istun vain yksin ja mietin miten sen teen.
Ei elämää kannata jatkaa jos usko ihmisiin on mennyt, ei huvita enää edes tutustua kehenkään, haluaa vaan olla yksin kun siihen se kumminkin aina lopulta päättyy.
Ehkä jaksan kolmekymppiseksi asti (nyt26) mutta silloin viimeistään lähden pois..
Hei, asioita voi ajatella monella tavalla, vähän positiivisuutta kehiin!
Eikö kumminkin ole hyvä että on edes jonkinlaista työtä, on sellasiakin jotka joutuvat istumaan päivät kotona ja katsomaan kun kellon viisarit matelevat hiljalleen eteenpäin. Minusta ainakin se olisi pahin mahdollinen tilanne, aina virkistää jos on jotain tekemistä. Ja rahahan ei ketään onnelliseksi oikeasti tee, hollywoodin tähdilläkin on valtavia ongelmia elämässään vaikka rahaa on kuin roskaa.
Tuossa olet kyllä ihan oikeassa että usko ihmisiin välillä horjuu, kun kokee petoksia ja väärinkäytöksiä. Mutta onko se sinun vika, ei varmastikaan? Se on vaan karu totuus että tässä maailmassa elää ihmisiä, jotka eivät osaa ajatella muita kuin omia tunteitaan ja tekevät toisille mitä huvittaa. Itse ajattelen niin että sellaset ihmiset ne lopulta todella yksinäisiä ovat, eivät ne jotka ovat uhriksi joutuneet. Ei vaan pidä luovuttaa vaikka kovia olet ihmissuhteissa kokenutkin, mitä suurimmalla todennäköisyydellä se oikeakin mies sattuu kohdalle ja varmaan olet jo oppinut tunnistamaan ihmisessä sellasia piirteitä mitkä kielivät epäluotettavuudesta ja osaat vähän varoa.
Itse olen kanssa 26, tässä kohta vuoden päivät elelly sinkkuna. Sinällään yksinäisyys ei valtavasti minua häiritse kun on kasvanutkin maalla perheen ainoana lapsena niin siihen on tavallaan tottunut. Tokihan sitä avoimin silmin kulkee ja elämänkumppania katselee, mutta ei se toki helppoa ole kun on vaan juuri ja juuri miehen mittainen, monelle 170 cm on jo sellanen pituus että katsellaan sujuvasti toiseen suuntaan ja nyrpistetään nenää. Sitten kun tykkää vielä maaseudulla elää, niin se karsii loputkin.
No epätoivosta ei ole kyllä tietoakaan, kyllä se oikea joskus sattuu. Ja jos ei satu niin ei ole minun vika. Tiedän kuitenkin että osaan olla 100 %:n luotettava ja rehellinen, osaan puhua asioista ja näyttää tunteeni, osaan rakastaa ja ilmaista sen että välitän. Olen myös hyvin itsenäinen ihminen ja käsistäni kätevä, nainen ei ole kodinkone yhteisessä kodissa. Tykkään myös todella paljon lapsista.
Olen ottanut sellaisen asenteen että jos tuollainen kunnollinen suomalainen mies ei kelpaa, niin kaikin mokomin olkoon sitten kelpaamatta, kyllä sitä aina keksii muuta tekemistä. Lähteepähän vaikka maailmaa kiertämään fillarilla. Ei ole ainakaan aihetta itseään syyttää siitä että ei kelpaa, joten voi jatkaa sinkkuelämää selkä suorana. :)
Kiitos ihanista sanoista, kanssasi voisi vaikka vaihtaa ajatuksia enemmänkin. Oletko muuten oikeasti kalamies, vai tarkoittaako se horoskooppia?
Itse tykkään kalastaa, mutta eipä enää ole kalakaveriakaan:(
Vaikeaa ajatella positiivisesti kun on menettänyt lähestulkoon kaiken millä on väliä, mutta ihmeen usein sitä kuitenkin löytää iloa ihan pikkuriikkisistä asioista, mitkä taas eivät "parempiosaisille" tuota minkäänlaisia kiksejä.
Maalla asuminen on muuten minusta jees juttu, sitä haluaisin itsekin jos joskus olisi varaa.
Kyllä minä olen pienen ikäni ollut innokas kalamies. Näin talvella tulee pilkillä käytyä lähes joka viikonloppu, kesällä käyn silloin tällöin uistelemassa, virvelöimässä ja ongella. Baarista minua harvoin tavoittaakaan, luonnossa liikkuminen on enemmän minun mieleen. Onhan se toki muutenkin mukava liikkua luonnossa, ihan vain kävellä jotain vaellusreittiä tai marjastaa ym.
Luonnon rauhassa nuotion loimussa istuessa sitä on jotenkin helpompi löytää elämän ongelmiinkin ratkaisuja. Ehkä se on sitäkin, että tajuaa elämän arvon ja sen miten hienossa maailmassa saa kuitenkin elää vaikka omat ongelmat tuntuvat joskus ylitsepääsemättömiltä. Sitä usein urbaanissa kaupunkiympäristössä näkee vaan ihmisen käden tuotoksia, törmää jatkuvasti kiireeseen, pahaan oloon, riitoihin, ahdistukseen, valehteluun, väsymykseen, epätoivoon... Ei huomaakaan kuinka leppoisa ja kaunis maailma onkin kun kiinnittääkin huomiota niihin asioihin joihin ihmisellä ei ole osaa eikä arpaa. :)
Menetykset kirpaisevat aina. Tuntuu että ei sellasta saa tapahtua, se oli aivan väärin. Kuitenkin suru ja paha olo kestävät vaan aikansa, ei sitä ole tarkoitettu koko elämän pituiseksi. Minusta menetys, vähän niin kuin vanhan ihmisen kuolema, on alku jollekin uudelle. Ihan varmasti tilalle löytyy uusi ihana asia kun aika on sille kypsä. Ja nyt kun elämäsi on potkinut pahasti, tuntuu että kaikki on epäonnistunut, huomaat myös sen kuinka vahva oletkaan. Ei sinua niin vaan paineta maan rakoon ja jos painetaan niin aina jostain löytyy voima jolla nouset ylös kun siihen vaan uskoo. Nythän kun lähes kaikki vanhat hienot asiat elämästäsi ovat mennyttä, niin suunta on vaan ja ainoastaan parempaan, varmasti niitä uusia kiinnostavia juttuja alkaa sattua vastaan tämän tästä. :)
Kaikenlaiset kaverit ovat minun elämään tervetulleita. Kirjoittele vaan jos kiinnostaa jutustella ja voidaanhan sitä lähteä kalastamaankin joskus, kaksinhan se on aina mukavampaa. Tavoittaa maililla [email protected].
Tuo on jokaisen naisen tulevaisuus kun nuoruuden lyhyttäkin lyhyempi huippukausi on ohi. Vanha nainen ei saa miestä eikä edes seksiä enää. 40v nainen on miehille näkymätön ja turha.
Elmämä hymyilee, ainakin täällä.
Ja elämä hymyilee kaikille niillekin, jotka eivät niin ajattele. He eivät itse vain tätä tajua.
Te kaikki, jotka näin ajattelette lopetatte sen NYT!
Kysyttävää?
itsemurhaa,mitä sillä voittaa!Turha romantisoida,että muut jää itkemään.On aika itsekästä,mutta kun olen kuullut jonkun sanovan niin,pyydän että menisi hoitoon.Elämä on arvokasta ja haluan että kukaan ei tekisi sellaista,aina löytyy uusi tie!
Kyllä päivittäin se tapaa käydä mielessä. Juuri silleen "leikittelee" asialla.
En kuitenkaan iha vielä oo lähössä. Mutta jos ei elämässä tapahdu muutosta kunnes olen 27 niin sit sanon hyvästi.
Paikka ja tapa on jo päätetty.
itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin!! Tsemppiä, huominen on jo parempi.
meitä kaikkia tarvitaan.yrittäkää löytää omanarvon tunto itsestä.ja elämän syvyys,hymyillä ihmisille,niille juuri jotka tämä
yhteiskunta haluaa sylkeä suustaan.
hymyile itsellesi aamulla peiliin.ala flirttailla,löydä intohimosi,se on sinussa.ajatelkaa tulee kesä!
"Tsemppiä, huominen on jo parempi"... voi perkele mikä klishee! Anteeks nyt vaan mutta älä ikinä mene sanomaan tuota oikeasti itsaria aikovalle henkilölle!!! Parempi olla hiljaa ja ymmärtää sanattomasti kuin laukoa tuollaisia paskoja fraaseja.
niin just aatelkaa miten lääkäritkin joutuis elämään pelkällä praktiikkapalkalla jos mielenterveyslääke potilaat tekis itsarin!
mitä helvettiä ne enää määräis ihmisille, pelkkää buranaako? eihän sellasella artikkelilla huvipursia osteltais! kun se on reseptivapaa lääke ja provikat jäis saamatta!
tsemppiä muille, rasvattu köysi sinulle.
Miehen rumuus ja siitä johtuva HC-alempitasoisuus ei ole väliaikainen ongelma vaan koko elämän kestävä ongelma johon itsemurha on ainut käypä hoito.
Eikö kyvyttömyys olla yksin johdukaan pelkästä selkärangattomuudesta?
http://keskustelu.suomi24.fi/t/14512544/joudutte-tyytymaan-rumaan-naiseen#comment-86762743
Kun olin samassa tilanteessa,ettei valoa
missään, vaan aina tuli uutta seinää eteen,
sanoin itsarisuunnitelmistani tuttavalleni.
Mietittävää tuli hänen repliikkinsä jälkeen:
Ajattele, että sinulle on annettu vain tämä
elämä,jota voi pitää jokaisen henkilökohtaisena
elokuvana monimutkaisine juonineen. Etkö halua
tosiaan katsoa sitä loppuun asti ? Uusintojakaan
ei tule. Muistan aina tämän,kun risoo.
Kyllä tuo käy mielessä aina silloin tällöin, kun kunnolla masentaa. Mutta vielä on sentää sen verran uteliaisuutta siitä mitä huominen tuo, vaikka elämä tuntuu välillä todella paskalta.
vuodenajasta.Kun asuu niin pohjoisessa ettei
valoisaa juurikaan ole ja senkin ajan hallissa
töissä,kesällä on sitten reissussa niin paljon
ettei jouda miettimään.Mutta lähes viikoittain,
sunnuintaiaamut pahimpia.Kyllä se on vain
leikkiä ajatuksella,eipä juuri edes helpota.
Mutta aina vastoinkäymisten myötä se raja
siirtyy kauemmas ja sietää taas enemmän.
Huono flaksi naisten kanssa,on petetty ja
jätetty,ei todellisia ystäviä,ei tarkoitusta
elämässä,juuttunut pienelle paikkakunnalle
ja tuskin koskaan omia lapsia tulee olemaan,
kun ei varteenotettavaa äitiehdokasta löydy.
Mutta olenkin vapauttanut itseni moraalista
ja päättänyt keskittyä omaan napaani ja
elämän nautintoihin.Juon viinaa ja käytän
maksullisia naisia ilman syyllisyyden tunteita.
Toivottavasti vielä oikeasti pystyn
rakastamaan jos jonkun ihmisen kanssa polut
kohtaavat
..kuulostaako idiootilta ehdottaa täydellistä muutosta? Ainahan sitä on helppo sanoa, mutta jos ei ole sitoumuksia; miestä, vaimoa, ystäviä, niin ottaa ja pakkaa kimpsut ja lähtee vaikka ulkomaille. Itselleni se voisi olla vaihtoehto. Tavallaan pakenemista, mutta myös ehkä viimeinen tapa katsoa elämää silmiin. Miksi heittäytyä hirttosilmukkaan, kun peliä on vielä katsomatta?
Olen itsekin elänyt itsetuhoajatuksissa, joten en ihan ummikko ole..
olen ajatellut asian samoin.
lisäksi olen sitä mieltä että tän universaalisesti hyttysenkuseman pituisen elämän nyt seisoo vaikka nuotiossa päällään!
katotaan filmi loppuun asti, tuleehan sitä tsekattua sitkeesti paskojakin leffoja lopputeksteihin saakka.
jos vakavasti miettii itsemurhan mahdollisuutta, sillon ei ylensä tunnu olevan enää mitään hävittävää. Jos kerran ei oo mitään hävittävää, ni myy kaiken mistä vaan saa rahat irti ja pakkaa vaatteita yhen kassillisen messiin. Sen jälkeen lentolippu ihan minne vaan, käy kattomassa vaikka missä helvetissä se pippuri kasvaa! Jos parin kuukauden reissaamisen jälkeen tuntuu siltä et "eiköhän tää oo jo nähty" ni lähtee ainakin tyylillä... eiffelistä tai niagarasta alas, nii minä lähtisin täältä.
Jaa. Kuinka usein se käy mielessä. No eipä oikeastaan koskaan. Vaikka joskus tekeeki mieli päästellä vähän höyryjä, laitteella jolla pääsee lujaa. Se taitaa olla jo riittävän lähellä. Ei siinä haeta kuolemaan mut jos jotain sattuu niin tiedetään että ei muten jäädä kitumaan.
Kyllä on mielessä, kausittaisesti. Nyt elän taas yhtä lukuisista aallonpohjista. viikonloput on yhtä rankkoja niin baarissa kuin kotonakin. Olen ollut eriasteisesti masentunut vajaa 10 vuotta, nyt oon 24v. Mielialalääkkeet ovat auttaneet hieman tilannettani. Ulkoisesti en näytä siltä mitä, olen opiskelen ja olen ollut töissä, monta kertaa rumemmatkin miehet löytävät seuraa.
Jos joskus elämäni lopetan, teen sen pelkästään yksinäisyydestä. Minulla ei ole ihmistä joka välittäisi poislukien perheen jäsenet ja sukulaiset, muutama kaveri. Olen tehnyt paljon ponnisteluja löytääkseni rakkaan, mutta kaikki yritykset vajoavat hiekkaan.
On absurdia ajatella, että olen saanut kotoa parhaat mahdolliset eväät menestymiseen elämässä, mutta synkkä mieleni sabotoi suurimman osan siitä epäonnistumisien kautta. Olisi todella väärin jättää ihmiset jotka ovat niin paljon minun eteeni nähneet vaivaa. Siitäkin huolimatta yksinäisyys on saanut minusta elämää tiukemman otteen, eikä anna periksi.
Tekisi mieli oikeastaan lähteä itämaille tytön hakuun. Minulle on tullut selväksi että tämän päivän suomalaisnaisten eteen ei kannata tehdä töitä koska ovat uskomattoman kiittämättömiä nirppanokkia.
Minulle itsemurha voisi käydä, mutta se ei olisi hyvä asia muille. Tiedän yhden, jonka veli teki itsemurhan muutama vuosi sitten. Minusta tuntuu, ettei tämä kaveri oikein selviä asiasta. Kädet vapisevat jne. Mitä tekisin veljilleni ja venhemmilleni, jos tappaisin itseni? Sanokaapa te muut, jotka myös mietitte itsemurhaa!
se on jokaisen omin asia, mihin elämänsä käyttää tai lopettaa, ja meidän läheisten asia taas on että miten siitä selviää... Mutta enpä tahtoisi omalle kohdalle...
Mä kyllä haluaisin tehdä itsarin, ihan vaan siitä mielenkiiinnosta että mitä toisellapuolen on.
Mutta mua pelottaa se ajatus että jos tapan itseni niin joudun siitä hyvästä helvettiin. Ja ikuisuus siellä on varmasti aika pitkäaika.
Mutta jos sota syttyy niin teen itsarin varmasti. Mä en halua että mun jalat sinkoutuu kuuseen ja kuolen veren hukkaan, vihollisen hakatessa hampaitani irti.
Kiitos vastauksista! Arvelinkin etten ole ainoa joka näitä asioita miettii.
Omalla kohdallani olen päättänyt, että katson tätä "elokuvaa" eteenpäin. Tunnustan olevani masentunut, ja haen siihen lääkettä ja mahdollisesti keskusteluapua, kunnes joko masennus menee ohi tai elämän suunta kääntyy parempaan joka saattaisi parantaa tilanteen jo itsessään.
Kiinnitti huomiota että moni on asettanut itselleen aikarajoja, jos ei ennen sitä ja sitä ikää...Toivottavasti olette sitten valmiita tarvittaessa uudelleenarvioimaan itsemurha-tarpeen jos aikaraja täyttyy, ainahan sitä voi vielä vähän myöhäistää. Mä ainakin päätän, että en tee itsemurhaa - vielä! Ainahan voi tarvittaessa muuttaa mielensä.
Toivon ettei kukaan teistä päädy siihen lopulliseen ratkaisuun, vaan katsoo tän leffan loppuun asti. Lopussahan vasta voi olla varma oliko se paska leffa vai ei, kun tietää kaikki juonen käänteet.
Ja sulle joka mietit että olis kiva kuolla että sais tietää mitä tapahtuu kuoleman jälkeen: mua kiinnostaa asia myös, mutta mitä semmoista siellä vois olla mitä ei sais selville sittenkin kun kuolee ihan luonnostaan?!?
Joskus sitä sanotaan sairaudeksi, mutta ajatus itsemurhasta pitää minut oman elämäni herrana. Se helpottaa. Onhan se vaihtoehto, jota en pois sulje.
En rupea saarnaamaan, mutta myös puhuminen asiasta helpottaa. Kuuntelijan pitää vain olla oikea.
Kun elämäni ensimmäinen nainen, jota oikeasti rakastin, jätti mut vuodenvaihteessa, niin sen jälkeen oon ekaa kertaa ajatellut tosissani itsemurhaa, oikeastaan joka päivä...Jos mussa ois tarpeeksi munaa niin tekisin sen, mut eipä taida sitä olla...
"Sillon kun elämä on rullannut hyvin en ole edes ajatellut asiaa."
Ehkä "hyvin rullaava elämä" onkin vain ajansiirtoa, unohdus...
Ajansiirtoa sille väistämättömälle hetkelle jolloin on lopulta pakko kohdata itsensä - yrittää hyväksyä se mitä sisältä löytyy.
Kuka on onnistunut, kuka epäonnistunut?
Kuka oikeassa, kuka väärässä?
Kenen määritelmiin ja standardeihin uskot?
Kaikki me tullaan tähän maailmaan yhtä onnistuneina ja viisaina. Yhtä tyhminä ja tietämättöminä. Ei ole olemassa mitään muuta totuutta tai oikeaa elämää kuin se mikä itsestä löytyy, sieltä kaikkein pohjimmaisten mutakerrosten alta. Ja ainoa epäonnistuminen on jättää ne mudat tonkimatta. Pelon vuoksi.
Jos sisään pääsee tuskaa, on kanavat auki muullekin - jollekin ihan muulle.
Lienet pitkälti oikeassa, oma sisimpänsä olisi hyvä uskaltaa kohdata. (useimmat tulenevat siihen johtopäätökseen lopulta ihan itsestään, ellei sisimmässä sitten piile liian rajuja juttuja).
Enpä silti menisi masentuneelle sanomaan, että pengo vaan se kaikki paska mitä sieltä sisimmästäsi löydät, voi olla että masennus on tullutkin juuri siitä että on liikaa penkonut ja tarvitsisi paussia välillä. Kaiken kaikkiaan pyrkisin asettamaan sanani erittäin huolellisesti jos tietäisin toisen hautovan itsemurhaa. On hetkiä, jolloin toiselta ihmiseltä tullut sana voi lähes kirjaimellisesti tappaa. Ja vastaavasti hetkiä, jolloin ystävällinen hymy, sana tai kädenojennus pelastaa jonkun hengen.
mihin tällä viittaat?:)
"Jos sisään pääsee tuskaa, on kanavat auki muullekin - jollekin ihan muulle."
Oletko kenties päässyt niin pitkälle että on alkanut tulemaan jo jotain hyvääkin sisälle?:) Toivon ainakin näin. Itse en ole päässyt niin pitkälle, olen vain kuullut kertomuksia sellaisen mahdollisuudesta.
En ole se, jolta asiaa oikeastaan kysyit, mutta vastaanpahan kuitenkin oman näkemykseni. Uskon, että joskus sisimpämme luo meihin pahaa oloa tai turhautumista, kunnes olemme valmiita kuuntelemaan itseämme ja tarvittaessa kyseenalaistamaan aiemmat näkemyksemme ja asenteemme elämäämme, itseemme ja muihin. Välillä saamme ehkä pienen hengähdystauon ja asiat rullaavat hyvin eteenpäin, mutta jos yritämme jatkuvasti vaientaa todellisen minämme, voi se muistuttaa olemassaolostaan esimerkiksi masennuksella tai ahdistuksella.
Olen itse kokenut pahoja kriisejä nuorena ja nuorena aikuisena, asettanut itselleni aikarajoja ja keksimällä keksinyt itselleni syitä tai tekosyitä jatkaa eteenpäin. Joskus 25-30-vuotiaana karistin aiemmat näkemykseni (myös itseäni koskevat) pois ja annoin elämän mennä enemmän omalla painollaan, pyrkimättä ohjailemaan sitä liikaa. Sen myötä tuli uusia, parempia asioita tilalle. Sivutuotteena olen valoisampi, itsevarmempi, sosiaalisempi ja kykyjäni paremmin hyödyntävä reilu kolmikymppinen nainen. Onneksi katsoin tätä filmiä eteenpäin: elämä on mielenkiintoisempaa kuin koskaan, vaikka se onkin joskus haastavaa.
Pahan olon tarkoitus on sysätä avamaan uusia ovia elämässä, ja kenties tuhota vanhoja asioita, jotta uutta ja parempaa mahtuu tilalle. Turhautumisesta syntyvän negatiivisen energian voi antaa jäytää itsensä hajalle tai sitten sitä voi käyttää voimana ponnistaa kohti uusia asioita. Prosessi voi ja saa olla hidas, edetä voi omien voimiensa mukaan ja itseään kuunnellen. Tärkeintä ei ole nopea perillepääsy, sillä itse matka on tosi mielenkiintoinen.
Lähiaikoina aika usein on jo rakkaalle kirje kirjotettuna. Lapsille myös. se tapahtuu kun viimeinen toivo katoaa.
Ikä 24. Mies. Ruma. Pienenä kiusattu. Ei kokemuksia toisesta sukupuolesta. 25 on raja. Silloin lähtee henki viimeistään. Ei tätä kestä. Eläminen aivan turhaa. Tuleepahan samalla autettua evoluutiota, karsimalla heikko yksilö geenipoolista pois. Pari huonoa yritystä takana, seuraavalla kerralla lähtee varmasti henki, ilman kitumista.
Jos päädyit tuohon kunniakkaaseen ratkaisuun 10 vuotta sitten, niin rauha muistollesi. Olit tosimies ja teit oikean rohkean ratkaisun.
päivittäin
Alta kaksikymppisenä oli synkkää, mutta myöhemmin en ole edes muistanut noita juttuja.
Eli siitä lähtien kun aloit saamaan pillua, elämä alkoi näyttää kirkkaammalta.
Enpä ole ajatellut asiaa tuolta kantilta, mutta kyllä se varmaan meni niin että kun rupesi pillua saamaan omiin tarpeisiin niin hymy alkoi olemaan herkässä.
Tarttis varmaan jotain tehdä, on ollut syysmasennusta ilmassa...
Mielestäni jokaiselle ihmiselle olisi tervettä tiedostaa itsemurha reaalisena vaihtoehtona, ei kovin kaksisena sellaisena - mutta mahdollisesti parempana kuin kaikkein huonoimmat vaihtoehdot.
Tämä antaa mielestäni ponnen etsiä elämänlaatua joka takaa että se itsemurha on viimesijainen vaihtoehto ja parempiakin on - vaikka se on todellinen ja alati läsnäoleva vaihtoehto. Plan X.
Ajatus siitä että "elämä on tärkeää" jotenkin lähtökohtainen on mielestäni todella suuren tuskan ja vääryyden lähde; se että 10 vuoden pakko-hengittämiselle annetaan suurempi arvo kuin 1 päivän laadukkaalle Elämä-kokemukselle on nurinkurista; Me emme ole biologinen kone jonka funktio on riistää happea ilmakehästä ja muuttaa biomateriaa ruumiineritteiksi - vaan tuo biologinen kokonaisuus on olemassa jotta voimme kokea sillä asioita. Kokemuksen laadukkuuteen pitää tähdätä - ei siihen biologisena koneena eksistoimiseen. Tällöin biologiselle koneelle on annettava joku minimistandardi jonka alle mentäessä koneen sammuttaminen on täysin ok.
Hyvin sanottu ja se minimistandardi on mielestäni seksin saanti jo sitä ei saa niin kone voidaan sammuttaa.
Minimistandardi+on+tietenkin+subjektiivinen.+Jos+se+on+sinulle+seksin+saaminen+niin+muilla+ei+pitäisi+olla+siihen+pohjimmiltaan+mitään+urputtamista.+
Ajatus on aamun ensimmäinen ja illan viimeinen. Elämässä pitävät väkisin kiinni enää iäkkäät vanhemmat ja työ. Voi olla, että jo työn loppuminen riittää ratkaisun tekoon, mutta viimeistään sitten vanhempien kuoltua.
Kun on pelkuri, niin päätöksen teko ei ole niin helppoa, vaikka suunnitelmat ovat valmiina.
Kiinnostaisi tietää mikä on vienyt sinun ikäisesi ihmisen elämänhalun?
Miksi se sinua kiinnostaa ja mistä tiedät kirjoittajan iän?
Jos kirjoittaja on työelämässä ja hänellä on iäkkäät vanhemmat, niin ikähaarukan voi summittaisesti päätellä.
Jos ihminen avautuu keskustelupalstalla, niin oletan että hän haluaa keskustella tilanteestaan. Ainakin tarjoan siihen mahdollisuutta, sen voi tietenkin jättää käyttämättä.
Melko summittainen päättely tosiaan. Haarukka on vaatimaton noin 45 vuotta, eli käytännössä et voi arvioida kirjoittajan ikää edes sinne päin.
Minusta tuo oli lähinnä toteamus ja vastaus aloituksen kysymykseen. Aika kaukana avautumisesta, mutta kai sen niinkin voi halutessaan tulkita. Miksi oletat, että vastaaja haluaisi keskustella juuri sinun kanssasi asiasta?
En oleta että haluaa keskustella aiheesta, tarjoan vain mahdollisuutta siihen.
Kun/jos sä teet sen niin viittitkö ilmoittaa pikkuisen ennalta että osaan lähettää työhakemuksen niinsanotusti "juuri oikeaan aikaan"?
Surullisen rattaan tilalle iloinen ratas näet. Kone toimii kuten ennenkin, mutta ansiot muuttuisivat konkreettiseksi mielekkääksi elämäkokemukseksi tehokkaammin kuin ilmeisesti sinulla.
Muistelisin hyvällä kaikkea sitä mitä muistettavissa on. Olisit tuntematon sotilas joka kaatui (taloudellisen) vapauteni nimissä.
Millä tavalla ajattelit suorittaa tuon kunniakkaan ratkaisun? Jos henkistä tukea tarvitset viimeisen suuren askeleen ottamiseksi niin käänny minun puoleeni.
Muista, että itsemurha on ihailtava ja kunniakas teko johon vain rohkeat miehet kykenevät ja siinä sinä ikään kuin palautat itsesi takaisin luonnon kiertokulkuun, autuuden tilaan jossa olit ennen syntymääsi, otat ennenaikaisen hypyn tuntemattomaan kuolemanpelkoa sekä kipua uhmaten ja mikä voisikaan olla rohkeampaa kuin uhmata kaiken pelon alkulähdettä eli kuoleman pelkoa" maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on jälleen tuleva"
Mä en halua tappaa itseäni, koska ruumishuoneella patologikin naureskelisi iloisesti kuinka pienikokoisesta reppanasta päästiin eroon. Sukulaisillekin kuolemani olisi varsinainen ilon päivä. Mitä kauemmin pikkumies elää niin sitä enemmän muita ihmisiä vituttaa ja sehän sopii minulle.
Oikeastaan kerran pari kuukaudessa, kun ei tässä mun elämässä ole kuin työssäkäyntiä ja ihmiset vaan vittuilee minulle.
Kylähän se käy usein mielessä. Viimeiset 6 vuotta on ollut melkoista vastatuulta.
Tänä syksynä piti helpottaa, mutta attuikin jotakn todella kamalaa. Koitan vielä hetken, josko asiat järjestyisi... vuoden päästä jos ei ole kunnossa niin saatan tehdä viimeisen ratkaisun. Koitan päästä eroon kaikista lopuistakin kavereista ja perheestä ja sitten on helpompi lähteä. Lähtötapakin on helppo ja levollinen, joten se helpottaa kummasti oloa, kun on helppo takaportti.
Yhden ihmisen kohdalle osui nyt vain liiksi vastoinkäymisiä. Tämä viimeinen on kuin joku paholaisen ittuilu minulle... Korjausliike aikanaan näyttää onko jumala puolellani..
Mitä lähtotapaa ajattelit käyttää? Muista, että itsemurha on aina ihailtava ja kunniakas teko.
Itse mietin itsemurhaa paljon parikymppisenä ja melkein toteutunkin sen, mutta sain käännettyä elämäni suuntaa. En pidä itsemurhaa kuitenkaan huonona vaihtoehtona kaikille. Jos ei ole töitä (ei anna mitään yhteiskunnalle ja elää verorahoilla), ei ole ystäviä (kukaan ei jää kaipaamaan) ja elämä on tuntunut kärsimykseltä melkein koko elämän niin miksi itsemurha ei olisi hyväksyttävä vaihtoehto? Miksi pitäisi elää vain elämisen takia, jos jokainen hetki on (henkisesti) tuskaa?
Syy sille, miksi parempiosaiset vastustavat itsemurhaa niin kovasti ja yrittävät epätoivoisesti leimata siihen päätyneet pelkureiksi(vaikka pelkuruusargumentti on kumottu perusteellisesti jo monta kertaa) on se, että he haluavat kärsivien yksilöiden elävän jotta heillä on joku sakk,i jota he voivat polkea syvemmälle mutaan ja tuntea ylemmyyttä. Se on ainut syy miksi jotkut yrittävät tuomita itsemurhan.
Eipä ole kukaan itsemurhan vastustaja vielä pystynyt mitään pitäviä argumentteja kertomaan miksi se olisi muka väärä ratkaisu.
Itsemurha on hieno ja ihalitava teko, jonka voi myös tehdä näyttävästi ja ikimuistoisesti. Kärsivän luuserin elämää ei kukaan muista, mutta komeat itsemurhat muistetaan vuosikymmeniä. Siinä ihminen piirtää nimensä historiankirjaan ainualla tavalla johon hänellä riitti rahkeet eli tappamalla itsensä komeasti ja ikimuistoisesti.
Virallisesti ei ole käynyt sitten vuoden 1346 mustan surman alettua. Epävirallisesti se on hyvä vitsi aina kerran viikkoon, köydetkin on tilattu talon laskuun jos jollakin se huumori pettää. =P
Joka päivä ja joka ikinen yö.
Ja ammun jokaisen joka sanoo "asioilla on tapana järjestyä" tai muuta mistään mitään ymmärtämättömän vajaamielisen mölinää. Mites järjestää mulle rakkautta alkaen syntymästäni? Jollei ole rakkautta EI OLE MITÄÄN.
Jos mies on syrjäytynyt täysin yhteiskunnasta eli ei ole käynyt kouluja, ei ole töissä ja työllistyminen on lähes mahdotonta, ei ole läheisiä ihmisiä, todennäköisesti ei tule koskaan seurustelemaan, ei tule lisääntymään jne. niin mitä järkeä on oikeasti elää? Kyllä ainakin itse tappaisin itseni tuossa vaiheessa, koska minusta ei olisi mitään hyötyä kenellekään. Osaatteko antaa edes yhtä hyvää perustelua miksi tuollainen ihminen ei olisi "ansainnut" itsemurhaa?
Päivittäin.
Älä tee sitä. Siirtäisit kärsimyksen vain muille.