Ollaan seurusteltu puolitoista vuotta avovaimoni kanssa ja tuntuu että että loppu alkaa olla lähellä. Suhde oli alkuaikoina todella upeaa, mutta siitä lähtien taas tasaista alamäkeä. Riidellään aivan liikaa ja ollaankin monesti keskusteltu asioista ja yritetty parantaa suhdetta mutta mikään ei näytä auttavan. Kummatkin on kuitenkin niin kiintyneitä toisiinsa ettei uskalla erota, tai ainakaan sanoa sitä ääneen. Rakastan kyllä häntä mutta ei yhteiselon pitäisi olla tällaista vitutusta aina vaan.
Yleensä keskustelemme näistä asioista illalla ennen nukkumaan menoa ja silloin tuntuu aina siltä että haluais pois tästä suhteesta. Aamulla kaikki on kuitenkin hyvin taas eikä ero tulisi mieleenkään. Suhde on hyvä silloin kun homma toimii, mutta perseestä silloin kun ei... Olisikin paljon helpompi erota jos hän vaikka pettäisi, silloin olisi selvä syy jättämiselle, mutta en minä ainakaan voisi pettää toista.
Oisko teillä neuvoja tai kokemuksia tällasesta tilanteesta?
Yleensä keskustelemme näistä asioista illalla ennen nukkumaan menoa ja silloin tuntuu aina siltä että haluais pois tästä suhteesta. Aamulla kaikki on kuitenkin hyvin taas eikä ero tulisi mieleenkään. Suhde on hyvä silloin kun homma toimii, mutta perseestä silloin kun ei... Olisikin paljon helpompi erota jos hän vaikka pettäisi, silloin olisi selvä syy jättämiselle, mutta en minä ainakaan voisi pettää toista.
Oisko teillä neuvoja tai kokemuksia tällasesta tilanteesta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni päättyi juuri yli kolmen vuoden mittainen suhde. Asetelma loppuvaiheessa oli aikalailla samanlainen, tai oli jo pitkän aikaa ollutkin lukuisista parannuslupauksista ja yrityksistä huolimatta. Aina kannattaa toki yrittää. Itse päädyin siihen tulokseen etten halua jumittaa kyseisessä tilanteessa loppuelämääni ja pistin poikki. Helppoa se ei ollut juuri tuon kiintymisen takia, mutta kun sitä järjellä ajattelee niin mitä iloa siitä on jos kumpikaan ei ole onnellinen. Ja niin se vain on että suhde on aina parempi alussa, tai tuntuu paremmalta, mutta kun siihen tottuu ja se alkaa olemaan päivittäistä rutiinia niin sitä rupeaa miettimään että miksi jatkaa. Joskus se toimii, joskus ei. Jos ei asia tunteella ratkea niin ehkä järjellä sitten...
Mä olen elänyt kaukosuhteessa yli vuoden.. Nähdään lomilla ja muutenki pari kertaa kuussa, mutta välillä vaan tulee sellanen olo, että tunteet ovat lopussa ja välillä meno on hyvinkin kiihkeää ja tunnen tosiaankin rakastavani häntä..
Kaikki on varmaan kiinni siitä että meidän suhde tulee olemaan vielä ainakin pari vuotta samanlaista.. Ehkä kolmekin.. Yhteistä tulevaisuuttakaan ei olla suunniteltu, vaan luvattiin vaan elää päivä ja viikko kerrallaan, sinnitellä seuraavaan tapaamiskertaan..
Riitoja meillä ei oo ollu, me ollaan liian kilttejä sellaseen ja yhteinen aika menee muutenkin ihan muuhun kuin riitelyyn ;).. Mutta mä en tällä hetkellä tiedä, mulla ei oo mitään harmainta aavistusta. Tyttökaveri lähti taas pari tuntia sitten 300 km päähän ja nähdään vasta 3 viikon päästä..
Mutta voisin sulle antaa ainakin yhden vinkin: voisitte jotenkin yrittää viettää aikaa ihan yksinään.. Mulla oli aikasemman suhteen loppuaika sellaista, että riitoja oli joka päivä ja jompi kumpi lähti monesti ovet paukkuen asunnosta. Se oli vaan merkki siitä, että kaikki ei ollu kunnossa, koko parisuhde ahdisti liikaa. Asiat sitten puhuttiin läpi, ja me tosiaan oltiin aivan liian ahdistuneita kun mikään ei tuntunu etenevän.
Meillä oli riitoja koko ajan. Päätin muuttaa pois, toivoin asioiden selviävän. Mies ei enää halunnutkaan palata yhteen. Nyt nuolen haavojani yksin.Kannattaa miettiä tosi pitkään, koska itse huomaan rakastavani miestä enemmän ja enemmän joka päivä. Karmeaa
Meillä oli hyvin vaikeaa noin 2 ensimmäistä vuotta suhteessa. Riideltiin toisinaan oikeastaan joka ikinen päivä, ja ei mitään pieniä riitoja. Kuitenkin jaksettiin kummatkin niiden hyvien hetkien avulla aina eteenpäin. Lähinnä kaikki riidat lähti aina naisesta ja hänen huonosta itsetunnosta johtuvista asioista. Ongelmia oli toki muuallakin ja paljon muutakin paskaa suhteessa oli. Toisaalta taas kaikki hyvät hetket ja ajat olivat niin hienoja etten ikinä ollut kokenut sellaista elämässäni. Se pisti aina vaan jatkaan.
Nyt ollaan oltu yhdessä 4v ja menee todella hyvin. Riidat ovat loppuneet, kumpikin rakastaa toista enemmän kuin mitään, enkä ikinä vois kuvitella olevani onnellisempi missään tilanteessa.
Neuvon sinulle, että jos rakastat niin kannattaa jaksaa, kyllä se hyvä päivä sieltä vielä tulee ja palkitsee. Näin jälkeenpäin ajatellen juuri nuo lukuisat riidat ja ongelmat aluksi ovat tehneet meistä niin vahvan parin. Ja juuri se, että yhdessä selviää vaikeiden aikojen läpi lähtemättä karkuun, lähentää ihmisiä hyvin paljon.
Mitään muuta keinoa noihin riitoihin en osaa sanoa kuin että riidelkää ne riidat pois. Paskaa se on, mutta voi se joskus kannattaa. Muista kuitenkin miehenä hillitä itsesi eläkä tee tai sano asioita joita saat katua loppuelämäs.
Koita jaksaa...