Löysin tämän tarinan parisuhde palstalta ja tässä oli tosi hyvin kuvattu nuorena parisuhteeseen menneiden ihmisten elämää ja uskottomuutta... Kannattaa lukea ja kommenttia :).
Minusta oli upean kypsää tekstiä...moni olisi tuon naispuolisen haukkunut vaikka miksi... ja silti todistetaan, että vaikka rakkautta riittäisi, ei eroon kuole.. vaan se voi olla jossain tilanteessa myös uusi alku parempaan.
"Sinun kertomuksesi on kuin kopio omasta elämästäni, tosin minä olen se miespuolinen. Olen tällä hetkellä jo kohta 27v, mutta kun aloin seurustelemaan silloisen tyttöystäväni kanssa olin 20 ja hän oli 16; aivan kuin teidänkin tapauksessa. Seurustelumme alkoi tosi nopeasti ja olimme heti tiiviisti yhdessä. Tyttöystäväni, olkoon nimeltään vaikka Anna, ei ollut aikaisemmin seurustellut ainakaan vakavasti. Itselläni tosin oli jo muutama "vakava" suhde koettuna. Meillä meni todella hyvin. Anna on aika tulinen ja äkkipikainen sielu ja minä taas suhteellisen rauhallinen ja pitkähermoinen, lämmin, hellä ja ystävällinen ihminen. Tiedän myös jälkeenpäin käytyjen keskustelujen perusteella, että Anna piti ja pitää edelleen minua ihannemiehenä. Enkä sanonut nyt tuota pönkittääkseni omaa egoani vaan antaakseni sinulle kuvan meidän suhteestamme.
Muutin työn takia yhteiseltä paikkakunnalta pois 250 km päähän noin vuoden seurustelun jälkeen. Suhde jatkui edelleen oikein hyvänä ja olimme edelleen paljon yhdessä, vähintään kaikki viikonloput. Olimme molemmat hyvin rehellisiä toisiamme kohtaan ja pystyimme luonnollisesti puhumaan kaikista maailman asioista. Muistaakseni noin kolmen vuoden seurustelun jälkeen sattui ensimmäinen "kömmähdys" Annan puolelta. Hän suuteli baarissa toista miestä. No, annoin sen hänelle anteeksi ja suhteemme jatkui jälleen hyvänä... jonkin aikaa.
Keskustelimme eräskin yö siitä, kuinka Annalla oli kauhean huono omatunto siitä, että hän tunsi halua mennä, kokeilla omia siipiään. Hän kun ei ollut "sitä normaalia" teinielämää ehtinyt viettääkään. Huono olo hänellä oli lähinnä sen takia, että meillä meni oikeasti hyvin. Viihdyimme edelleen yhdessä eikä me riidelty koskaan. Toki arki oli jo tuttua, eli aina ei kauheesti ollut tekemistä yhdessä, mutta sehän on ihan normaalielämää. Keskustelimme, itkimme ja nauroimme ja aina minä pystyin "puhumaan hänet ympäri" ja "ymmärtämään" ettei tästä suhteesta kannattanut luopua, olihan se jotain aivan ainutlaatuista. Sattui toinenkin vieraan miehen suutelutapaus, mutta sekään ei saanut minua vielä lähtemään. Näin jälkeenpäin ajateltuna olis jo silloin pitänyt ymmärtää antaa hänen mennä ja kokeilla siipiään.
Sitten, neljän vuoden tiiviin seurustelun jälkeen tapahtui lopullinen käänne. Ostin Annan 20v syntymäpäivälahjaksi meille kahden viikon rantaloman etelän aurinkoon. Lomareissu oli todella upea, lähes loppuun asti. Synttäripäivä oli viimeisen viikon perjantaina ja järjestin meille hienon päivän. Kävimme ratsastamassa rantaviivaa pitkin, riippuliitämässä ja hyppäämässä benji-hypyn. Illalla hommasin live-bändin soittamaan hienossa ravintolassa pitkän kaavan ruokailun jälkeen happy birthdayn. Synttärikakun tullessa koko ravintola raikui aplodeista. Hieno, uskomattoman romanttinen ilta. Yöllä kun nukahdin hotellihuoneeseeni, Anna katosi. Oli hieman humalapäissään löytänyt rannalta ulkomaisen poikaseurueen ja lyöttäytynyt mukaan. Heidän bilettäessään minä heräsin keskellä yötä ja olin saada sydänkohtauksen kun tyttöä ei näkynyt missään. Rahat, henkkarit ja puhelinkin oli jäänyt mun viereen sängylle... Voisin kuvailla tuota kauhun yötä tarkemminkin, mutta säästääkseni aikaasi hyppään karmeat tunnit pois.
Aamulla kahdeksan jälkeen kun Anna vihdoin saapui krapuloissaan hoiperrellen hotellihuoneeseemme, olin kaikesta huolimatta hyvin helpottunut... hän oli sentään hengissä. Lopulta Suomeen tultuamme hän kertoin minulle mitä yöllä oli tapahtunut: pussailua diskossa, rannalla ja lopulta seksiä naapurihotellin vessassa.
Minä osasin esittää suuttunutta ainakin kokonaisen vuorokauden, mutta sen jälkeen olin taas (!?) valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan muuten niin hyvää suhdetta. Mutta onneksi Anna tuli järkiinsä ja päätti itse, että nyt tämä loppui. Ei se päätös hänelle ollut yhtään helppo, päinvastoin. Mutta hänellä on onneksi sen verran voimakas tahto, että kun hän jotain päättää niin sen myös pitää. Tällä kertaa en kauheasti edes jaksanut puhua häntä ympäri... toki muutaman kerran varovaisesti yritin.
Eromme oli alkuun minulle äärettömän kova paikka. En saanut syötyä pariin viikkoon ja muutenkin elo oli tuskaisaa. Pidimme alkuun pari kuukautta lähes täydellistä "radiohiljaisuutta" ja se oli hyvä, auttoi minua tajuamaan että se on oikeasti ohi. Vuosi siinä vierähti, tuskaisasti täytyi kaikki juhlapäivät käydä läpi. Toki pääsin itsekkin suht nopeesti viettäämän "sinkkuelämää", ja niin pääsi Annakin.
Ymmärrän nyt, että hänen oli pakko saada elää menettämänsä nuoruusvuodet, villi ja vapaa sinkkuelämä. Ei meidän olisi onnistunut jatkaa onnellisena enää. Anna on saanut nyt kokeilla siipiään ja ehkä hän on seuraavan suhteen koittaessa valmis sitoutumaan oikeasti.
Minä olen löytänyt itselleni uuden ihmisen, naisen jota rakastan ja jonka kassa haluan elää loppuelämäni. Meille syntyi hiljattain ihana pieni tyttö ja olemme hyvin onnellisia, aidosti ja oikeasti.
Hieman ennen tytön syntymää tarinan päähenkilö, eli exäni "Anna" yritti päästä takaisin. Uskon kuitenkin että hänkin on onnellisempi omillansa. Meidän aika oli hyvä, mutta se meni jo.
Haluaisin antaa sinulle rohkaisua ja voimia tehdä päätös oman elämäsi puolesta. Sinä tarvitset ne kokemukset, joita muut "normaalisti" saavat tuohon ikään mennessä. Tiedän kuitenkin, ettei baareista, bilettämisestä ja villistä elämästä löydä aitoa onnea, se tulee jostain muualta. Mutta jos et nyt ota irtiottoa ihanasta miehestäsi niin tulet todennäköisesti katumaan sitä lopun elämääsi. Sinä olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Tee itsellesi, ja miehellesi palvelus, laita suhde poikki kerralla kokonaan ja kokeile lentää ilmojen halki itse, välillä vastatuuleen ja välillä kovaa myötäiseen. Teillä ehkä jonkun vuodenpäästä saattaa olla uusi mahdollisuus yhdessä, tai erikseen.
Suhteen poikki laittaminen ei tarkoita että pitäisi olla vihassa. Ystäviä voi olla myös myöhemmin, mutta ainakin alkuu täytyy pysytellä erossa, jotta jätetty osapuolikin oikeasti ymmärtää missä mennään. Muuten hän elättelee toiveita turhaan. Minulla on Annaan edelleen hyvä ystävyyssuhde, mutta ei sen enempää. Ja olen onnellinen. Ole sinäkin!"
Minusta oli upean kypsää tekstiä...moni olisi tuon naispuolisen haukkunut vaikka miksi... ja silti todistetaan, että vaikka rakkautta riittäisi, ei eroon kuole.. vaan se voi olla jossain tilanteessa myös uusi alku parempaan.
"Sinun kertomuksesi on kuin kopio omasta elämästäni, tosin minä olen se miespuolinen. Olen tällä hetkellä jo kohta 27v, mutta kun aloin seurustelemaan silloisen tyttöystäväni kanssa olin 20 ja hän oli 16; aivan kuin teidänkin tapauksessa. Seurustelumme alkoi tosi nopeasti ja olimme heti tiiviisti yhdessä. Tyttöystäväni, olkoon nimeltään vaikka Anna, ei ollut aikaisemmin seurustellut ainakaan vakavasti. Itselläni tosin oli jo muutama "vakava" suhde koettuna. Meillä meni todella hyvin. Anna on aika tulinen ja äkkipikainen sielu ja minä taas suhteellisen rauhallinen ja pitkähermoinen, lämmin, hellä ja ystävällinen ihminen. Tiedän myös jälkeenpäin käytyjen keskustelujen perusteella, että Anna piti ja pitää edelleen minua ihannemiehenä. Enkä sanonut nyt tuota pönkittääkseni omaa egoani vaan antaakseni sinulle kuvan meidän suhteestamme.
Muutin työn takia yhteiseltä paikkakunnalta pois 250 km päähän noin vuoden seurustelun jälkeen. Suhde jatkui edelleen oikein hyvänä ja olimme edelleen paljon yhdessä, vähintään kaikki viikonloput. Olimme molemmat hyvin rehellisiä toisiamme kohtaan ja pystyimme luonnollisesti puhumaan kaikista maailman asioista. Muistaakseni noin kolmen vuoden seurustelun jälkeen sattui ensimmäinen "kömmähdys" Annan puolelta. Hän suuteli baarissa toista miestä. No, annoin sen hänelle anteeksi ja suhteemme jatkui jälleen hyvänä... jonkin aikaa.
Keskustelimme eräskin yö siitä, kuinka Annalla oli kauhean huono omatunto siitä, että hän tunsi halua mennä, kokeilla omia siipiään. Hän kun ei ollut "sitä normaalia" teinielämää ehtinyt viettääkään. Huono olo hänellä oli lähinnä sen takia, että meillä meni oikeasti hyvin. Viihdyimme edelleen yhdessä eikä me riidelty koskaan. Toki arki oli jo tuttua, eli aina ei kauheesti ollut tekemistä yhdessä, mutta sehän on ihan normaalielämää. Keskustelimme, itkimme ja nauroimme ja aina minä pystyin "puhumaan hänet ympäri" ja "ymmärtämään" ettei tästä suhteesta kannattanut luopua, olihan se jotain aivan ainutlaatuista. Sattui toinenkin vieraan miehen suutelutapaus, mutta sekään ei saanut minua vielä lähtemään. Näin jälkeenpäin ajateltuna olis jo silloin pitänyt ymmärtää antaa hänen mennä ja kokeilla siipiään.
Sitten, neljän vuoden tiiviin seurustelun jälkeen tapahtui lopullinen käänne. Ostin Annan 20v syntymäpäivälahjaksi meille kahden viikon rantaloman etelän aurinkoon. Lomareissu oli todella upea, lähes loppuun asti. Synttäripäivä oli viimeisen viikon perjantaina ja järjestin meille hienon päivän. Kävimme ratsastamassa rantaviivaa pitkin, riippuliitämässä ja hyppäämässä benji-hypyn. Illalla hommasin live-bändin soittamaan hienossa ravintolassa pitkän kaavan ruokailun jälkeen happy birthdayn. Synttärikakun tullessa koko ravintola raikui aplodeista. Hieno, uskomattoman romanttinen ilta. Yöllä kun nukahdin hotellihuoneeseeni, Anna katosi. Oli hieman humalapäissään löytänyt rannalta ulkomaisen poikaseurueen ja lyöttäytynyt mukaan. Heidän bilettäessään minä heräsin keskellä yötä ja olin saada sydänkohtauksen kun tyttöä ei näkynyt missään. Rahat, henkkarit ja puhelinkin oli jäänyt mun viereen sängylle... Voisin kuvailla tuota kauhun yötä tarkemminkin, mutta säästääkseni aikaasi hyppään karmeat tunnit pois.
Aamulla kahdeksan jälkeen kun Anna vihdoin saapui krapuloissaan hoiperrellen hotellihuoneeseemme, olin kaikesta huolimatta hyvin helpottunut... hän oli sentään hengissä. Lopulta Suomeen tultuamme hän kertoin minulle mitä yöllä oli tapahtunut: pussailua diskossa, rannalla ja lopulta seksiä naapurihotellin vessassa.
Minä osasin esittää suuttunutta ainakin kokonaisen vuorokauden, mutta sen jälkeen olin taas (!?) valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan muuten niin hyvää suhdetta. Mutta onneksi Anna tuli järkiinsä ja päätti itse, että nyt tämä loppui. Ei se päätös hänelle ollut yhtään helppo, päinvastoin. Mutta hänellä on onneksi sen verran voimakas tahto, että kun hän jotain päättää niin sen myös pitää. Tällä kertaa en kauheasti edes jaksanut puhua häntä ympäri... toki muutaman kerran varovaisesti yritin.
Eromme oli alkuun minulle äärettömän kova paikka. En saanut syötyä pariin viikkoon ja muutenkin elo oli tuskaisaa. Pidimme alkuun pari kuukautta lähes täydellistä "radiohiljaisuutta" ja se oli hyvä, auttoi minua tajuamaan että se on oikeasti ohi. Vuosi siinä vierähti, tuskaisasti täytyi kaikki juhlapäivät käydä läpi. Toki pääsin itsekkin suht nopeesti viettäämän "sinkkuelämää", ja niin pääsi Annakin.
Ymmärrän nyt, että hänen oli pakko saada elää menettämänsä nuoruusvuodet, villi ja vapaa sinkkuelämä. Ei meidän olisi onnistunut jatkaa onnellisena enää. Anna on saanut nyt kokeilla siipiään ja ehkä hän on seuraavan suhteen koittaessa valmis sitoutumaan oikeasti.
Minä olen löytänyt itselleni uuden ihmisen, naisen jota rakastan ja jonka kassa haluan elää loppuelämäni. Meille syntyi hiljattain ihana pieni tyttö ja olemme hyvin onnellisia, aidosti ja oikeasti.
Hieman ennen tytön syntymää tarinan päähenkilö, eli exäni "Anna" yritti päästä takaisin. Uskon kuitenkin että hänkin on onnellisempi omillansa. Meidän aika oli hyvä, mutta se meni jo.
Haluaisin antaa sinulle rohkaisua ja voimia tehdä päätös oman elämäsi puolesta. Sinä tarvitset ne kokemukset, joita muut "normaalisti" saavat tuohon ikään mennessä. Tiedän kuitenkin, ettei baareista, bilettämisestä ja villistä elämästä löydä aitoa onnea, se tulee jostain muualta. Mutta jos et nyt ota irtiottoa ihanasta miehestäsi niin tulet todennäköisesti katumaan sitä lopun elämääsi. Sinä olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Tee itsellesi, ja miehellesi palvelus, laita suhde poikki kerralla kokonaan ja kokeile lentää ilmojen halki itse, välillä vastatuuleen ja välillä kovaa myötäiseen. Teillä ehkä jonkun vuodenpäästä saattaa olla uusi mahdollisuus yhdessä, tai erikseen.
Suhteen poikki laittaminen ei tarkoita että pitäisi olla vihassa. Ystäviä voi olla myös myöhemmin, mutta ainakin alkuu täytyy pysytellä erossa, jotta jätetty osapuolikin oikeasti ymmärtää missä mennään. Muuten hän elättelee toiveita turhaan. Minulla on Annaan edelleen hyvä ystävyyssuhde, mutta ei sen enempää. Ja olen onnellinen. Ole sinäkin!"
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aivan järkyttävän todellinen juttu!! Olen seurustellut viisi vuotta avomieheni kanssa. Olin 15-vuotias, kun aloimme seurustella, avomieheni oli 18. Meillä on mennyt aivan täydellisesti aina, vaikka alussa saimmekin viettää vain viikonloput yhdessä. Tämä ei nyt ihan suoranaisesti koskettanut minua, sillä en ole aivan samantapaisia tunteita havainnut itsessäni. Mutta jotain sinne päin kuitenkin. Joskus sitä vain miettii, että millaista olisi olla vapaa tai millaista olisi olla esim. jonkun toisen kanssa. Vaikkakin siis rakastan avomiestäni todella. Siksi tällaiset ajatukset aina säikäyttävät itseänikin.