MRKH Syndrooma

Moikka!
Löytyisikö täältä ketään kellä myös MRKH syndrooma? Minulle se todettiin kun olin 16, ei ollut kohtua ja pieni emätin... nyt olen 19 ja minä olen vieläkin sekaisin/ masentunut diagnoosista...

heti diagnoosin jälkeen minulle aloitettiin venytyshoidot, sain sellaiset venytyspuikot joilla olisi kuulunut venyttää emätin normaalin pituiseksi.. en kuitenkaan pystynyt siihen koska asian kuulemisesta oli niin lyhyt aika ja en vain kertakaikkiaan pystynyt. gynekologi taysissa oli aivan taidoton, katselun jälkeen hän totesi ettei minulla muka ole ollenkaan emätintä/koloa jaa a... jotenkin kummallisesti kevyt yhdyntä oli kuitenkin onnistunut poikaystäväni kanssa eli vasta sen sanomisen jälkeen hän uskoi minua katsomalla vielä uudestaan... kun jokaisella käynnillä kerroin etten ole pystynyt venyttämään hän vain tivasi että miksen? Ja että kannattaisi... jokaikisen käynnin jälkeen sain itku/ahdistus kohtauksen, samalla kun olin kuullut tämän asian minua painostettiin vielä hoitamaan sitä..

olen lukenut myös netistä Mrkh syndroomasta ja tiedän että siihen voi kuulua munuaisten, selkärangan yms epämuodostumia, mutta eivät he ottaneet mitään röntgen kuvia eikä myöskään munuaisten toiminnasta näytteitä.. omaksi onneksi olin juuri ennen käynyt sydänlääkärillä tarkistuttamassa sivuääneni ja se todettiin hyvälaatuiseksi. Onko teillä samanlaisia kokemuksia taysista?

En pystynyt kertomaan vanhemmilleni, enkä ole vieläkään kertonut (sijaisperheessä, biologinen äiti mielisairas) muutenkin koko elämäni on tuntunut vain matkalta perheestä perheeseen, kehenkään en ole pystynyt muodostamaan niin hyviä suhteita että voisin tästä kertoa.. onneksi minulla oli ja on edelleen poikaystävä tukemassa ja kavereita joille kertoa (lapsuuden traumojen takia minun on hyvin vaikea kertoa asioita ja yleensä esitän iloista ja se on mennyt ja menee vieläkin kavereilleni läpi). Kavereilleni kerrottuani kukaan heistä ei ottanut minuun yhteyttä tai edes kysynyt että haluanko puhua siitä, tuntui että he olivat unohtaneet sen, tiedän että asia on vaikea ottaa puheille varsinkin kun olen sellainen joka peittoaa kaiken mutta edes kysyä miten voin tai onko kaikki hyvin... tuntui että olin yksin poikaystäväni kanssa...no sentään oli yksi ihminen sekin riittää minulle.

Diagnoosin jälkeen menin aivan sekaisin, itkin, raivosin, revin hiuksia, viilsin, löin itteeni, raavin itteäni ja ajattelin kuolemaa.. päivien ajaksi aina peittosin kaikki sisääni ja koulussa olin iloinen, ehkä se oli hyvä pakokeino ja sen avulla sain myös lukion hyvillä papereilla lävitte tai mielestäni hyvillä tilanteeseen katsottuna ( c:tä ja m:ää suurinosin) mutta iltaisin kun näin poikaystävääni räjähdin, kaikki jonka peittosin tuli ulos.

Nyt olen vieläkin tässä kierteessä, tämä asia on vieläkin minun mielessä päivittäin, teen äsken mainittuja asioita vieläkin en ehkä vain niin useasti... pahinta on se kun näkee kaupungilla iloisia perheitä. Kaveritkin puhuvat välillä niistä asioista kuten kuinka monta lasta haluavat tai onko kovia menkkakipuja minun läsnäollessa, tiedän etten voi heitä kieltää enkä haluakkaan mutta se vain satuttaa kun tuntuu etteivät he muista tai nää että kärsin ihan liikaa... tiedän etteivät he varmasti tarkotuksella sitä tee mutta välillä tuntuu että tekisivät ja koittaisivat oikein ärsyttää... mutta eivät he niin tee en ainakaan usko jos realistisesti mietin...
Onko teillä samanlaisia kokemuksia kavereista?

Nyt olisi vielä valittava mihin koulutukseen haluaisin... olen miettinyt vahvasti lääkäriä mutta en tiedä pystynkö siihen vieläkään että luennoilla käydään läpi raskautta jne.. minua raastaa tämä ajatus että tämä diagnoosi pilaa vielä senkin mikä minusta tulee.. edelleen tuntuu että se pilaa kaiken.. en voi saada lapsia tai jos haluan biologisesti se maksaa saatanasti/suomessa ei laillista, yhdyntä sattuu, pystynkö kouluttautumaan lääkäriksi... jne.

Olen miettinyt useamman kerran psykoterapiaan menemistä mutta en vain saa mentyä, olen hyvin ujo ja kamppailen senkin kanssa.. en ole siis käynyt missään psykologilla. Pelkään että saan kohta saman mielisairauden kun äitini tiedän että mahdollisuus on siihen pieni mutta pelkään silti. Koitan vaan jaksaa päivä kerrallaan unohtaa asiat mutta se ei vie kärsimystäni pois ehkä jopa lisää sitä. En tiedä keinoja tästä pois. Ehkä jatkan vain normaalisti..

Olisi mukava kuulla teidän tarinoita, tsemppiä kaikille ❤ ehkä jonain päivänä olen tämän asian kanssa sinut.