Yli 5v erilainen suhde, onko enää toivoa?

Moi,

Oon nyt 33v mies ja seurustellut 4v nuoremman kumppanini kanssa reilun 5 vuoden ajan.

Kun suhteemme alkoi, niin kumppanini suhde pitkäaikaisen edeltävän kumppaninsa kanssa päättyi siihen etteivät he enää harrastaneet seksiä, nukkuivat eri sängyissä ja kokivat toisensa enemmän kavereiksi.. Kun hän oli kanssani ekaa kertaa seksikontaktissa, hän koki vielä pettävänsä ex -kumppaniaan. Tuntuu myös, ettei hän ole vieläkään eronnut henkisesti tuosta eksästään, koska yleensä riitamme yhteydessä hän alkaa vertailemaan minua häneen, eli kuinka paljon minua parempi ihminen eksä oli jne.

Kumppanini myös suuttuu minulle erittäin helposti ja arkiset tapani, kuten se että tykkään pitää kotonani tavarat järjestyksessä, ärsyttävät häntä. Emme ole koko suhteemme aikana asuneet yhdessä. Hän asuu vanhempiensa omakotitalon yläkerrassa ja on ollut pitkään työttömänä. Yhteenmuutto ei tule kyseeseen, koska ykkösprioriteetti hänelle on oman asunnon löytäminen ja itsenäisyys vihdoin, asuttuaan ensin 6v eksällään ja sitten 5v eli suhteemme ajan vanhemmillaan. Hän sanoo, että yhdessä asumisestamme ei tulisi mitään, koska jotkut kotiin liittyvät tapani ärsyttävät häntä niin paljon.

Meillä on ollut toki hyvät ja rakkaudentäyteiset, läheiset hetkemme, hän on tukenut minua elämäni vaikeissa hetkissä ja rakastan häntä myös paljon. Silti nyt tuntuu sille, että minun olisi jo ajat sitten pitänyt tajuta, että asiat eivät ole ollenkaan kunnossa.

Se että hän suuttuu aivan pienistä arkisista asioista ja lähtee luotani ovet paukkuen on suhteessamme enemmänkin toistuva sääntö, kuin poikkeus. Hän sanoo myös minulle lähtiessään hyvin kärkkäästi ja on myös erittäin pitkävihainen. Saan kuulla vuosienkin päästä vielä aiemmista riidoista. Tämä on lähes jokakertaista, kun näemme.

Minulla on suhteessa useammin paha, kuin hyvä olo. Seksikin on alkanut toistaa samoja kaavoja ja salaa olen jo pitkään haaveillut jostain muusta.

Mutta olen myös uskollinen. En halua pettää, enkä tule pettämään vaikka tilaisuus tulisikin.

Itse olen sporttinen ja pidän fyysisestä kunnostani huolta, hän on puolestaan enemmän taiteellinen ja inhoaa esim. hikoamista, eli esim. yhteinen urheiluharrastus josta olen haaveillut, ei tule kyseeseenkään. Aina joudun siis menemään ilman häntä liikkumaan, salille, lenkille jne. Olen myös salaa tän seurauksena alkanut haaveilemaan sporttisemmasta kumppanista..

Jotenkin aivan umpikujassa kaikki tämän suhteen. Viimeiseksi sanon vielä sen, että kumppanini on samaa sukupuolta mitä mä, tosin monilta fuysisiltä piirteiltään, etenkin henkisesti erittäin feminiininen, luonteeltaan kuin nainen. Hän kutsuu itseään mieluiten ns. "muunsukupuoliseksi".

Itse miellän itseni joko biseksuaaliksi ja panseksuaaliksi, mutta suhteeni ovat olleet tähän mennessä vain samaa sukupuolta olevien kanssa (lukuunottamatta parikymppisenä tehtyä paria ihan ok kokeilua tyttöjen kanssa).

Näistä suhteisra mikään ei ole oikein toiminut ja nyt olen ajatellut sitä, että pitäisikö vihdoin kokeilla naisen kanssa. Oon alkanut myös yhä enemmän fantasioimaan nuorista naisista. Olisiko se helpompaa? Olenko liian vanha siihen? Huolisiko kukaan tyttö tällä suhdetaustalla olevaa poikaystävää? Mistä aloittaisin?

Onko nykyisessä suhteessani enää toivoa vai pitäisikö vain luovuttaa ja alkaa katsoa, mitä muuta elämällä on tarjottavaa?