Olemme tunteneet noin puoli vuotta. En kokenut hullua hullaantumista, tuntui vain että nyt löytyi hyvä ihminen, sielukas ja rauhallinen mies, jonka kanssa elämä voisi sujua. Hän tuntui jotenkin sopivalta ja tutulta heti alkuunsa. Rakastuin.
Mies on tunteellinen, joka päivä kertoo kuinka ihana olen, kuinka hän ikävöi, arvostaa ja rakastaa. Mies auttaa arjessa enemmän kuin pyydän, tekee kirjaimellisesti kaikkensa että minulla ja lapsellani olisi kaikki hyvin. Hänelläkin on oma poika, tulevat hyvin toimeen.
Olen eronnut kaksi ja puoli vuotta sitten, asun omassa talossa lapseni kanssa ja mies omassaan. Kaikki siis tuntui sujuvan hyvin. Mutta mies on vaivihkaa siirtänyt tavaroitaan luokseni - pyytämättä. Hän on viettänyt paljon aikaa luonani, mutta yhteenmuutto ei siis ole ollut mielessäni, siitä ei ole puhuttu. Silti mies on tuonut paremman television yhteisiä leffailtoja varten. Kohta toi äänentoistolaitteet, pelikonsolit. Sitten omille vaatteilleen lipaston, lapselleni käyttämättä jääneen isomman sängyn kodistaan, lähes koko vaatekaappinsa, lapsensa vaatteita ja niin edelleen. Hän suunnittelee ja korjailee asioita minun kotonani, toki mielipidettäni kysyen. Tuo mattoja, verhoja kotoaan, kysyen että olisiko niille minulla tarvetta.
Hän on lainannut poikani avainta meillä ollessaan, ja myöhemmin ottanut vara-avaimen omaan avainnippuunsa. En siis suoraan sitä ole antanut käyttöön, mutta en poiskaan ottanut. Niin, oma vikani, mutta olen ehkä ajautunut siihen huolenpitoon, helppouteen, toimivuuteen... Kunnes sitten heräsin yhtäkkiä siihen, että se arvostamani oma aika on poissa. Mies on koko ajan paikalla. Tehdään kaikki yhdessä. Viimeiset pari kuukautta mies ei juuri ole kotonaan käynyt. Joka päivä hän on länsä, touhuaa ja laittaa ruokaa kotonani kun tulen töistä. Ihanaahan se on, mutta se jatkuva huomio, toisten eteen suorittaminen, kaiken panostaminen.. se tuntuu jo ahdistavalta. Saan monta sydän- ja pusuviestiä päivässä, ja ihmettelee jos en niihin vastaa. Loukkaantuu selvästi, jos hänen suunnittelemansa asiat eivät toteudukaan. Miettii jo elämää pitkälle tulevaisuuteen ja huolestuu jos sanon, että mikä kiire tässä on. Se jatkuva huomion antaminen ja huomion tarve on väsyttänyt minut jo ihan piippuun. Hän kaipaa arvostusta ja kehuja, ja niitä toki saikin, mutta mikään höllääminen tai erillään oleminen ei hänelle tunnu sopivan. Herkkä mies, joka tirahtaa itkuun, jos yritän nätistikin sanoa että tarvitsen omaa rauhaa. Sitä pitäisi kuulemma opetella ottamaan silloin, kun hän on läsnä, muuten ei parisuhde tästä rakennu. Olen ollut melko ahdistunut tällaistesta kodinvaltauksesta, mutta kun kaikki on sujunut päällisin puolin hyvin, en ole siihen hetkeen puuttunut. Virhe, tiedän.
Olemme puhuneet nyt, että hän olisi omassa asunnossaankin välillä. Hän otti sen todella raskaasti, kuulemma vien häneltä nyt kodin. Mielestäni en ole hänelle kotia vielä tarjonnut, hän on vaan sinne tullut pyytämättä, vallannut tilansa ja tuonut omaisuuttaan saman katon alle. Ja kyllä, olen sanonut ei esim. kirjahyllylle ja vaatekaapiston rakentamiselle, kun hän sellaisia ehdotti että toisi omasta asunnostaan. Olen pyytänyt aiemminkin, että olisi enemmän omalla puolellaan, mutta aikeista huolimatta toteutus on jäänyt aika vähäiseksi.
Nyt kun mies viimein on omassa asunnossaan - ollut viikon - hän käyttäytyy kuin marttyyri. Hänellä ei ole kuulemma siellä mitään, kaikki tarkoitus elämästä on viety pois. Valvoo öitä ja miettii minua, vannoo ikuista rakkauttaan, murenee ja itkee. Minä en halunnut avoliittoa, haluan keventää suhdetta niin etten tästä jatkuvasta läsnäolosta ahdistu. Olen aikuinen, yli nelikymppinen nainen ja mielestäni on ihan ok elää eri asunnoissa vaikka yhdessä ollaankin. Mies vei itkua tihrustaen eilen ne äänentoistolaitteensa autolla pois, ja minusta tuntuu, että ei tuo normaalia käytöstä todellakaan ole. Inhoan trendisanoja, mutta eikö tuo ole jo aika lailla verrattavissa läheisriippuvaisuuteen? Siis, että panostaa toiseen kaikkensa ja loukkaantuu jos ei vastavuoroisesti saa toiselta samaa takaisin? En halua olla jonkun koko elämä, rakentaa jollekin sitä onnea, mikä elämästä puuttuu. Haluan itsenäisyyttä, oman kodin, oman tilan ja rauhan, omat taloudet. En sellaista normiteitse etenevää suhdetta, jossa tähdätään siihen että hynttyyt lyödään yhteen - mikä parisuhde se sellainen on jossa ei yhdessä asuta, näin mies mulle totesi. Minusta ihan hyvä sellainen.
Poikamme tulevat hyvin toimeen keskenään, se tässä myös harmittaa. Olen kurkkuani myöten täynnä hänen ripustautuvaa otettaan. Arvostan kyllä miehenä, siis sitä perhekeskeisyyttä ja toisten huomioon ottamista. Mutta liika on aina liikaa.
Oletteko törmänneet mihinkään tällaiseen? Mies aikoo yrittää totutella elelemään taas oman katon alla, mutta huolenani on, että hän sielläkin vaan odottaa ja toivoo, että pyörtäisin ajatukseni ja muuttaisimme yhteen. Sen verran surkeita viestejä tulee päivittäin. Minulle riittäisi vähemmänkin. Koen hänet painostavana, mitä tehdä?
Mies on tunteellinen, joka päivä kertoo kuinka ihana olen, kuinka hän ikävöi, arvostaa ja rakastaa. Mies auttaa arjessa enemmän kuin pyydän, tekee kirjaimellisesti kaikkensa että minulla ja lapsellani olisi kaikki hyvin. Hänelläkin on oma poika, tulevat hyvin toimeen.
Olen eronnut kaksi ja puoli vuotta sitten, asun omassa talossa lapseni kanssa ja mies omassaan. Kaikki siis tuntui sujuvan hyvin. Mutta mies on vaivihkaa siirtänyt tavaroitaan luokseni - pyytämättä. Hän on viettänyt paljon aikaa luonani, mutta yhteenmuutto ei siis ole ollut mielessäni, siitä ei ole puhuttu. Silti mies on tuonut paremman television yhteisiä leffailtoja varten. Kohta toi äänentoistolaitteet, pelikonsolit. Sitten omille vaatteilleen lipaston, lapselleni käyttämättä jääneen isomman sängyn kodistaan, lähes koko vaatekaappinsa, lapsensa vaatteita ja niin edelleen. Hän suunnittelee ja korjailee asioita minun kotonani, toki mielipidettäni kysyen. Tuo mattoja, verhoja kotoaan, kysyen että olisiko niille minulla tarvetta.
Hän on lainannut poikani avainta meillä ollessaan, ja myöhemmin ottanut vara-avaimen omaan avainnippuunsa. En siis suoraan sitä ole antanut käyttöön, mutta en poiskaan ottanut. Niin, oma vikani, mutta olen ehkä ajautunut siihen huolenpitoon, helppouteen, toimivuuteen... Kunnes sitten heräsin yhtäkkiä siihen, että se arvostamani oma aika on poissa. Mies on koko ajan paikalla. Tehdään kaikki yhdessä. Viimeiset pari kuukautta mies ei juuri ole kotonaan käynyt. Joka päivä hän on länsä, touhuaa ja laittaa ruokaa kotonani kun tulen töistä. Ihanaahan se on, mutta se jatkuva huomio, toisten eteen suorittaminen, kaiken panostaminen.. se tuntuu jo ahdistavalta. Saan monta sydän- ja pusuviestiä päivässä, ja ihmettelee jos en niihin vastaa. Loukkaantuu selvästi, jos hänen suunnittelemansa asiat eivät toteudukaan. Miettii jo elämää pitkälle tulevaisuuteen ja huolestuu jos sanon, että mikä kiire tässä on. Se jatkuva huomion antaminen ja huomion tarve on väsyttänyt minut jo ihan piippuun. Hän kaipaa arvostusta ja kehuja, ja niitä toki saikin, mutta mikään höllääminen tai erillään oleminen ei hänelle tunnu sopivan. Herkkä mies, joka tirahtaa itkuun, jos yritän nätistikin sanoa että tarvitsen omaa rauhaa. Sitä pitäisi kuulemma opetella ottamaan silloin, kun hän on läsnä, muuten ei parisuhde tästä rakennu. Olen ollut melko ahdistunut tällaistesta kodinvaltauksesta, mutta kun kaikki on sujunut päällisin puolin hyvin, en ole siihen hetkeen puuttunut. Virhe, tiedän.
Olemme puhuneet nyt, että hän olisi omassa asunnossaankin välillä. Hän otti sen todella raskaasti, kuulemma vien häneltä nyt kodin. Mielestäni en ole hänelle kotia vielä tarjonnut, hän on vaan sinne tullut pyytämättä, vallannut tilansa ja tuonut omaisuuttaan saman katon alle. Ja kyllä, olen sanonut ei esim. kirjahyllylle ja vaatekaapiston rakentamiselle, kun hän sellaisia ehdotti että toisi omasta asunnostaan. Olen pyytänyt aiemminkin, että olisi enemmän omalla puolellaan, mutta aikeista huolimatta toteutus on jäänyt aika vähäiseksi.
Nyt kun mies viimein on omassa asunnossaan - ollut viikon - hän käyttäytyy kuin marttyyri. Hänellä ei ole kuulemma siellä mitään, kaikki tarkoitus elämästä on viety pois. Valvoo öitä ja miettii minua, vannoo ikuista rakkauttaan, murenee ja itkee. Minä en halunnut avoliittoa, haluan keventää suhdetta niin etten tästä jatkuvasta läsnäolosta ahdistu. Olen aikuinen, yli nelikymppinen nainen ja mielestäni on ihan ok elää eri asunnoissa vaikka yhdessä ollaankin. Mies vei itkua tihrustaen eilen ne äänentoistolaitteensa autolla pois, ja minusta tuntuu, että ei tuo normaalia käytöstä todellakaan ole. Inhoan trendisanoja, mutta eikö tuo ole jo aika lailla verrattavissa läheisriippuvaisuuteen? Siis, että panostaa toiseen kaikkensa ja loukkaantuu jos ei vastavuoroisesti saa toiselta samaa takaisin? En halua olla jonkun koko elämä, rakentaa jollekin sitä onnea, mikä elämästä puuttuu. Haluan itsenäisyyttä, oman kodin, oman tilan ja rauhan, omat taloudet. En sellaista normiteitse etenevää suhdetta, jossa tähdätään siihen että hynttyyt lyödään yhteen - mikä parisuhde se sellainen on jossa ei yhdessä asuta, näin mies mulle totesi. Minusta ihan hyvä sellainen.
Poikamme tulevat hyvin toimeen keskenään, se tässä myös harmittaa. Olen kurkkuani myöten täynnä hänen ripustautuvaa otettaan. Arvostan kyllä miehenä, siis sitä perhekeskeisyyttä ja toisten huomioon ottamista. Mutta liika on aina liikaa.
Oletteko törmänneet mihinkään tällaiseen? Mies aikoo yrittää totutella elelemään taas oman katon alla, mutta huolenani on, että hän sielläkin vaan odottaa ja toivoo, että pyörtäisin ajatukseni ja muuttaisimme yhteen. Sen verran surkeita viestejä tulee päivittäin. Minulle riittäisi vähemmänkin. Koen hänet painostavana, mitä tehdä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Chilli keissi
Miten tän stoorin kävi??
Ei kannata antaa toisen luulla suuria tunteita molemminpuoleisiksi.
Nuo asiat olisi kannattanut tehdä selväksi alusta alkaen! Mies on ihan selvästi mennyt rakastumaan suhun etkä sä siitä häntä voi moittia. Läheisriippuvaisuuteen kuuluu kontrollointia.
Eli oot "väärän" kanssa? Jos on oikean kanssa nuo asiat tuntuu hyviltä. No, toi viestittely olisi mullekin vähän liika. Tosiaan jos kaipaa vaan rakastajaa niin ei silloin hommata mahd. Aviomies. Vaan nimenomaan sitoutumiskammioinen mies. Näin voi edetä rauhassa. Ilman pelkoa että toinen muuttaisi asumaan yks kaks.
Läheisriippuvaisuus on se mikä alkoholistien puolisot kärsii. Eli annat kaikkesi, haluat toisen muuttuvan ja annat häntä kohdella itseäsi kun paskaa lähtemättä pois. Läheisriippuvaisuus on myös kun et osaa asettaa rajoja siihen miten sua kohdellaan. Koska "tarvitset" häntä.