En tiedä onko tämä järkevä paikka kysellä mitään tällaista, mutta..
Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa reilut 2 vuotta (olen alle 30). Alussa oli ihastusta, mutta selkeää siirtymävaihetta rakkauteen ei tullut. Yhdessä silti jatkettiin, koska halusimme olla toistemme kanssa. Nyt epävarmuus edelleen leijuu päällä enkä tiedä mitä tehdä. Kun monet ihmiset kehuskelevat omilla suhteillaan ja kiihkeillä tunteillaan, tulee olo, että oma suhde on ihan tunneköyhä. Pitäisikö sitä hylätä tämä itselle tärkeä ihminen ja lähteä etsimään sitä kaiken täyttävää ja autuaaksi tekevää rakkautta?
Keikun kahden vaiheilla. Toisaalta voisimme muuttaa yhteen ja perustaa perheen ja arki olisi tasaista. Mutta se, että kaipaa sitä huumaavaa rakkautta..Pilaisiko se yhteiselämämme?
Tuntuu, että täällä kuitenkin kehotetaan eroamaan. Eikö ole muuta tietä? Kuinka voisi olla valintoihinsa tyytyväinen ja uskoa siihen, että elämästä tulee ihan hyvää vaikkei kaikki olekaan juuri sitä täydellistä?
Meillä ei ole riitoja ja välitämme toisistamme paljon. Arvommekin ovat samanlaiset.
Kiitos jos joku jaksaa vastata..
Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa reilut 2 vuotta (olen alle 30). Alussa oli ihastusta, mutta selkeää siirtymävaihetta rakkauteen ei tullut. Yhdessä silti jatkettiin, koska halusimme olla toistemme kanssa. Nyt epävarmuus edelleen leijuu päällä enkä tiedä mitä tehdä. Kun monet ihmiset kehuskelevat omilla suhteillaan ja kiihkeillä tunteillaan, tulee olo, että oma suhde on ihan tunneköyhä. Pitäisikö sitä hylätä tämä itselle tärkeä ihminen ja lähteä etsimään sitä kaiken täyttävää ja autuaaksi tekevää rakkautta?
Keikun kahden vaiheilla. Toisaalta voisimme muuttaa yhteen ja perustaa perheen ja arki olisi tasaista. Mutta se, että kaipaa sitä huumaavaa rakkautta..Pilaisiko se yhteiselämämme?
Tuntuu, että täällä kuitenkin kehotetaan eroamaan. Eikö ole muuta tietä? Kuinka voisi olla valintoihinsa tyytyväinen ja uskoa siihen, että elämästä tulee ihan hyvää vaikkei kaikki olekaan juuri sitä täydellistä?
Meillä ei ole riitoja ja välitämme toisistamme paljon. Arvommekin ovat samanlaiset.
Kiitos jos joku jaksaa vastata..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sanoisin näin 14 vuoden aviokokemuksella, että et koskaan tule löytämään kaiken kattavaa ja täydellistä rakkautta, vaan se rakkaus, jota etsi on parisuhteen rakennus, johon tulisi panostaa joka päivä ja rakentaa sitä joka päivä. Aika vahvistaa ihastusta, ihastus kasvaa rakkaudeksi ja rakkaus syvenee kun siihen uskoo ja haluaa rakentaa rakkautta. Rakkaus ei ole tavara, joka otetaan, löydetään tai ostetaan, vaan se rakennetaan yhdessä toisen ihmisen kanssa, joka haluaa samalla tavalla sitä rakentaa.
Rakkaus on tunne, niin kuin on ihastuskin. Voi olla myös tunne, että tästä suhteesta ei taida tulla mitään. On tärkeää oivaltaa, että ei täydellistä rakkautta olekaan, vaan sen täydellisyys riippu niin monesta tekijästä ja ennen kaikkea siitä, miten mieltää täydellisen rakkauden.
Rakkaus on uskoa siihen, että juuri tämä elämä tämän ihmisen kanssa on se oikea ja tältä pohjalta kaikki muu rakennetaan.
Toivottavasti et mene siihen harhaan, että sinusta tulee yksi ikuisen ja täydellisen rakkauden etsijä monen muun joukkoon, jotka ei sitä tunnu löytävän, vaikka kuinka etsivät.
Rakkaus on yhteisen työn hedelmä. En tarkoita tällä kuitenkaan sitä, että rakkauden voi rakentaa ns. arpaa heittämällä, eikä kyllä siltäkään pohjalta, että löytyisikö vielä oikeampi ihminen vierelleni.
Rakkaus jota etsit, esiintyy romaaneissa ja elokuvissa. Se on ihan todellista, mutta se happy end - elämän loppuun asti - vaatii SITOUTUMISTA. Sitoutuminen taas on rakkautta. Se tarkoittaa, että: haluan sitoutua tuohon ihmiseen ja meidän yhteiseen suhteeseen omaa ja toisen parasta ajatellen. Se tarkoittaa, että haluaa rakastaa, uskoa ja toivoa kaikkeen hyvään itsessä ja toisessa. Todennäköisesti SE "rakkaus", jota elättelet päässäsi vastapainona tälle, mitä sinulla on (toivottavasti huomaat trivaliteetin - voiko näitä verrata, kumpi on parempaa tai hienompaa tai tärkeämpää rakkautta?)päätyy ennemmin tai myöhemmin pisteeseen, jossa kysytään halua sitoutua ts. uskoa, toivoa ja rakastaa.
Lohdutti tuo kirjoituksesi hieman..tai oikeastaan paljonkin. Mietin vain, kun tuumasit, että: "Rakkaus on uskoa siihen, että juuri tämä elämä tämän ihmisen kanssa on se oikea ja tältä pohjalta kaikki muu rakennetaan." Se usko multa puuttuu, koska mietin sitä parempaa vaihtoehtoa. Tuskastun, kun en saa epävarmuutta päästäni pois. Pahimmissa oloissani haluan vain riuhtaista itseni irti kaikesta. Usko suhteeseen olisi varmasti yksi kulmakivi. Mutta jos vertaa jatkuvasti toisten tilanteeseen niin sitä varmuutta ei saa. Aina tuntuu puuttuvan jotain sellaista omasta suhteesta mitä toisilla on.
Ihmissuhteissa olen kyllä onneton esitys, se täytyy sanoa. Pitäisi keskittyä omaan elämiseen enemmän eikä odottaa toisen tuovan sitä onnea. Olen sellainen ihminen, joka ei koskaan voi sanoa olevansa onnellinen, koska aina on jokin pielessä.
Tätä tää on..
Et tule olemaan onnellinen, jos et salli sitä itselles, jos et yritä opetella. AINA tuntuu siltä että ruoho on vihreempää aidan takana jne... mutta kun se ei ole!
Mä ymmärrän sua sun epävarmuudessasi koska olen itsekin taipuvainen jahkaamaan ja usein vertailen omaa elämääni toisten elämään ja aina se tuntuu milloin milläkin tasolla vajavaisemmalta kuin niiden... tai on tuntunut... mutta sitten olen tajunnut, että useimmat ihmiset ajattelee ihan samalla tavalla toisten elämästä. Kaikilla on ne epävarmuutensa.
Pitää vaan löytää se onni siitä omasta elämästä. tai onni ja onni.. mitä sekin on. Se tunne että tää on mun elämä ja mulle hyvä.
Ei oo helppoo päästä epävarmuudesta, mut yritä edes. Ei se häviä ihmistä vaihtamalla, koska on sun päässä. Tsempit edelleen!
Vielä sanon myös sen asian, että vaikka kirjoitin tuossa edellisessä uskosta siihen, mitä on ym. niin ei se tarkoita, että minä olen vapaa niistä epäilyksistä, että olisiko jotain parempaa tai ett olisin onnistunut tässä rakkaudessani.
Kyllä elämä on työtä ja se työ on toisinaan raskastakin parisuhteen rakentamisessa saati sitten monissa muissa elämän osa-alueilla. Siksipä ne toisten elämät näyttääkin niin erilaiselta, koska niistä näkee vain sen pinnan, eikä paljon muuta. Omaa pesääkään ei yleensä näe kuin vasta sitten, kun sitä ei enää ole, karua, mutta totta. elämänpesä näyttää kauempana katsottuna pyöreältä ja lämpimältä, niin kuin oravan pesä, mutta eläessään omassa pesässä se elämänpesä sisltää kaiken kirjon ihmiselämän ihanuudesta ja vaativuudesta.
Jos ei itse rakenna omaa pesää, niin sitä ei taatusti rakenna kukaan muukaan ja siksi on parempi lähestyä asioita aina sillä ajatusmallilla, että mitä minulla jo ON, eikä niin päin, että mitä minulla ei vielä ole.
Voimia ja tsemppi sinulle kaikessa, ei elämä kenelläkään liian helppoa liene...?
Niin siis suhteitahan on kahden tyyppisiä, on näitä kiihkeitä intohimon parisuhteita ja sitten tasaisempia ystävyysparisuhteta. Intohimon suhteet yleensä loppuvat, kun taas ystävyysparisuhteet yleensä kestävät paremmin. Toki ystävyysparisuhdekin perustuu rakkauteen, mutta ei ole mitään NIIN intohimoista kiihkoa.
Molemmissa on puolensa, mutta kestävä suhde on aina kestävämpi.
...olla yhdessä. Eiköhän se vastaus ole siinä jo. Jos teillä on hyvä olla yhdessä, se riittänee. Suhteita on niin monenlaisia, rakkautta on niin monenlaista. Ihmiset on erilaisia. Vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi, ihan varmasti. Pitää vain tehdä se päätös, että tämä on nyt se oikea.
Ihan loputtomiin voi kyllä vatvoa ja jahkata, että onko tää nyt sittenkään sitä, ja olisko jossain mua varten vielä muuta... Tiedän sen, olen itsekin sen kokenut, varmaan suurin osa pitemmän suhteen eläneistä on. Mitään sataprosenttista varmuutta tuskin päähän mistään tipahtaa, niin uskon. Osittain kyse on puhtaasta päätöksestä. Tietysti myös sydämen päätöksestä, mutta myös pään.
Mieti, mitkä asiat on sinulle keskeisiä parisuhteessa, ja toteutuuko ne teillä. Elämä on kuitenkin suurimmaksi osaksi arkea, pieniä arkisia asioita ja tekoja. Jos teillä on hyvä elää yhdessä arkipäivää ja selvitä siitä, se on paljon.
En haluu kuulostaa tylsältä. Vain minun mielipide. Mutta omien kohellusten ja etsimisten jälkeen olen päätynyt tähän. Joku huuma tai valtavat intohimonpuuskat ei kuitenkaan kestäisi kuin aikansa, ja suhde joka tapauksessa muuttuisi arkisemmaksi jossain vaiheessa. Se on fakta.
Joku voi olla eri mieltä. Ja tietysti mäkin miettisin, jos suhteessa ei olisi MITÄÄN muuta kuin ystävyyttä, että olisko sitten kuitenkin vielä otettava aikalisä... (Pieni miettimistauko on mun mielestä ihan varteenotettava vaihtoehto.)
Mut toisaalta, missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?
Jos olet löytänyt ihmisen, jonka kanssa sun on hyvä olla, johon luotat ja jonka kanssa voit olla (monipuolisesti) sellainen persoona kuin olet, mä en eroamaan neuvo. Ainakaan vielä. Mieti tarkkaan. Tsempit!
Olen todella mykistynyt! Löysin ensimmäistä kertaa ihmisiä, jotka jaksoivat luoda uskoa parisuhteeni myllerrykseen. Että täällä voikin olla myös ymmärtäväisiä, empaattisia ja älykkäitä ihmisiä. Kiitos :)
Mieheni on ollut pari päivää poissa opiskelujen takia ja olen pyöritellyt päässäni tätä mössöä.Olo on edelleen ahdistunut, mutta pientä helpotusta toivat teidän ihanien ihmisten sanat.
Kun vaikeuksia tulee eteen, joutuu halu yhdessäoloon koetukselle. Sitten kun asioita miettii ja miettii niin, että solmu jumittuu päähän, alkaa tulla sokeaksi kaikelle. Silloin lienee parasta ottaa aikalisä, koittaa keskittyä ihan vain omaan hyvään oloon ja elää eteenpäin.
"Miesnäkökulma" tuumasi, että eivät hänenkään asiansa täydellisesti ole. Niin, minä ja mieheni näytämme varmasti aika ajoin kamalan onnellisilta, kun hymyilemme toisillemme ulkona ollessamme. Kukaan ei kuitenkaan näe sitä sisäistä myllerrystä.
Oloni pahenivat yhdessä vaiheessa, kun lueskelin liikaa ero-osaston kirjoituksia. Sitä alkoi jo päässään valmistella tulevaa eroa, kun kirjoitusten kannustavat ero-kirjoitukset kummittelivat takaraivossa.
Joku totesi (ehkä puolitosissaan), että ystävinä ei voi erota jos toista rakastaa. Edellisestä, 6 vuotta kestäneestä suhteestani jäi parhaaksi ystäväkseni ex-mieheni. Hän ja nykyiseni ovat hyvissä väleissä ja voimme tavata normaalisti. Jos eroaisin nykyisestäni, en voisi kuvitella elämääni ilman häntä. Hänkin jäisi ystäväkseni vaikka se olisikin aluksi tuskallista kummallekin.
Ehkä tässä maailmassa rakkautta luokitellaan liikaa, kuin se olisi ylellisyystuote. Halutaan mahdollisimman monenlaista rakkautta, ja jos sitä ei saada, ollaan onnettomia. Jopa surkutellaan jos toisella ei ole sitä mitä itsellä. Ei anneta arvoa toisen rakkaudelle.
Mahtoikohan kukaan ymmärtää mitään..? Haluan vielä sanoa, että teidän kirjoituksistanne paistoi tietynlainen rakkaus. Toivottavasti sanamme kohtaavat vielä.
Mulle tämä on uusi asia tää tämmöinen keskustelupalstoille kirjoittelu, joten hauskaa tietää, että viestini tuli luetuksi, ja että sillä oli joku merkitys. ja että täällä voi tosiaan keskustellakin jostain eikä vain vittuilla tai vitsailla.
Sitä on itse pyöritellyt niin paljon noita parisuhdeasioita päässään (no tuskinpa olen mikään erityistapaus, eiköhän suunnilleen kaikki ole, enemmän tai vähemmän..:) että joskus tekee mieli töräyttää ilmoille oma mielipiteensä.
Tuli vain sellainen fiilis, että olisi sääli, jos hylkäisi tuollaisen ihmissuhteen, kun siinä kuitenkin niin moni asia tuntuu olevan hyvin.
Jokaisessa suhteessa tulee ne hetket että arvioi uudelleen koko touhua. Että onko tää nyt ollenkaan sitä mitä haluan. Mutta joo, etköhän itsekin tiedä, ja jos vielä alla on noinkin pitkä seurustelu jonkun muun kanssa....
Siitäpä tulikin mieleeni. Ehkä olet jollakin tavalla verrannut nykyistä entiseesi, ja jos siihen liittyi jotenkin erilaisia fiiliksiä, alkanut sitten kyseenalaistaa sitä nykyistä, että onko tämä nyt rakkautta ollenkaan? Mutta ykskään suhde tuskin on samanlainen. Fiilikset (ja kommunikaatiotavat) on erilaisia koska ihmisetkin on.
Ja se, että joskus voi tulla niitäkin hetkiä kun toinen tuntuu suorastaan raivostuttavalta. MITEN mä voin olla tuon kanssa kun se on tuollainen. Tai että tääkin asia on näin, mä haluaisin että tämä olis noin. Mulla näitä tunteita tulee edelleen joskus,siitäkin huolimatta että TIEDÄN että haluan olla mun mieheni kanssa, hän on (useimmiten)ihana ihminen, rakastan häntä, olen tehnyt sen päätöksen. Sit ne pahat olot vaan menee ohi.
Tärkeintä on se, että yritetään puhua aina jos jotain tulee, koska muuten ne asiat helposti paisuu. Omassa päässä ne saa ihan tolkuttomia mittasuhteita.
Miesnäkökulman edustaja puhui erittäin hyvin siitä, miten rakkautta rakennetaan. Ettei se ole mikään "valmis" tuote, vaan jotain jonka tekemiseen ja vaalimiseen molemmat osallistuu. Ja se työ ei lopu ikinä.
En mäkään ole aina varma omasta elämästäni. Olen huomannut, että niinkuin sitä muka osaa parisuhdettaan hoitaa, niin käytännössä tulee kuitenkin edelleen välillä tehtyä virheitä tai oltua niiiiin kyllästynyt kaikkeen. Mut sellasta se kait joskus vain on.
Tuo mitä sanoit, että halutaan mahdollisimman monenlaista rakkautta... totta. Ensinnäkin se että halutaan mahdollisimman paljon kokemuksia mieluummin kuin jotain pitkää ja kestävää. Tai ehkäpä tää on jo menossa vähän pois muodista? Mut sitten se, että sen kumppanin pitäs tyydyttää kaikki mahdolliset tarpeet. Harvoin se vain pystyy kaikkeen. Tai harvoin sitä itekään pystyy.
Kyllä mä olen (pitkin hampain:)) joutunut hyväksyyn sen, että mun miehen kans en pysty jakamaan tai tekemään tai kokemaan kaikkea, mitä tahtoisin. Mut mulla on sitä varten sitten muita ystäviä/ihmisiä. Ja kuitenkin oleellisinta, että kuitenkin jaan/teen/koen mieheni kanssa paljon asioita ja meillä on paljon yhteistä ja hauskaa yhdessä. Hänestä erossa ollessani huomasin, että en vain voi olla ilman häntä. Että ei kukaan mua kuitenkaan ymmärrä tai tunne niin kuin hän. Olikin kauheeta kun ei voinut kertoa toisella asioita, joita oli tottunut kertomaan. Suruja ja iloja. (Ja niitä täysin yhdentekeviä ja hölmöjä asioita tyyliin kato nyt tuotakin hattua tuolla.)
(Joo, en tiedä liittyikö tää yhtään mihinkään mitä sanoit...)
Mä en kehota ketään pitämään pystyssä sellaista suhdetta, jossa jokin asia on todella pahasti pielessä. Joskus täytyy olla rohkeutta tehdä päätöksiä ihan itsensä takia. Missään kulississa tai valheessa ei kannata elämäänsä tuhlata. Tai pelkässä turvallisuudentunteessa tai -kaipuussa, jos kaikki ei ole hyvin. MUTTA jos suhteessa on lämpöä ja rakkautta, kuten teillä tuntuu olevan, tekee kyllä mieli sanoa, että taistele sen vuoksi ja katso, mihin se johtaa! Ei kannata luovuttaa!
No olipa paatoksellinen loppu, mutta kivahan sitä on kirjottaa kun tietää että edes yks lukee:).
Tuntuu monesti, että eronneet ihmiset alkavat kannustaa muitakin eroamaan ja kehuvat sitten kuinka hyvä olo on, kun on aloittanut alusta.
Tietty se helpottaa, kun pääsee pois hankalaksi muodostuneesta tilanteesta. Myöhemmin, kun alkaa miettiä asioita selkeämmin, alkaakin jo ehkä kaduttaa ja ikävä puskea päälle. Sitä minä en jaksaisi kokea..jälleen.
Arki ei aina suju odotusten mukaan, kun on väsynyt eikä mikään innosta. Kun röhnöttää kaksin sohvalla television ääressä, tulee aika ajoin puutunut olo ja alkaa kyllästyttämään. Silloinkin sitä pelästyy, että alkoiko rakkaus loppumaan.
Arja Koriseva vähän aikaa sitten tuumasi lehdessä, että hänelle arkikin on parisuhteessa juhlaa. Joko hän osaa arvostaa arkea tai sitten lause oli valetta.
On aikas ahdistavaa heilua asetettujen raamien sisällä. Useinkin sitä miettii, että tässäkös sitä pitäis loppuelämä käkkiä ja haaveilee uudesta alusta. Ja se jo joillekin on merkki suhteen huonoudesta.
Kunhan taas puputtelen tässä..Kun tämä keskustelu päättyy, lakkaan lukemasta näitä nettisivuja. Pakko sitä on oppia olemaan vertaamatta..
sinä ei voi tietää!Vain Sinä tiedät mikä on Sinulle parasta. Älä kuuntele muita.Voin kertoa, että itse painiskelin pitkään epätietoisuudessa ja aloin jo oireilla pahaa mieltäni. Ympärillä olevat rakkaat ihmiset olivat sen huomanneet, mutta eivät tienneet mikä oli. Mutta kyllä mies sen oli myös vaistonnut, ja vähitellen epätietoisuus söi rakkauttamme.Nyt vaikka olen aivan rikki, ja eksyksissä yksin yksiössä, niin tuntuu mielettömän hyvältä!Vaikeaa on ja rakastan yhä, mutta silloin kun kaikki on hyvin, ei joudu pohtimaan noita asioita. Kaikki suhteet arkistuvat, mutta ihmisellä on vain yksi elämä.Itsekään en voi tietää kehen tulen elämässäni törmäämään, haaveilenko jostain mitä ei ole olemassa, koska kaikki perusasiat olivat kunnossa, mutta riski on otettava.Suhteemme loputtua koin, että olin ikivanha, mutta nyt olen jo alkanut ajattelemaan, että hei olen vasta kolmekymmentä!Elämä on vielä edessä.
Juu totta turiset. Vaikka minäkin tässä olen kovasti omia näkemyksiäni esittänyt, ei ole ollut tarkoitus kenenkään päähän ajatuksia laittaa vaan tosiaan vain jutella omista fiiliksistä. Mut niinhän se on ettei lopulta kukaan muu siitä toisten tilanteesta voi tietää kuin ne itse, ja itse on jokaisen omat ratkaisunsa tehtävä. Jakselkaamme. Heippahei.
Oli aivan pakko vielä minunkin laittaa lusikkani soppaan. Todella hyviä ja pohdiskelevia kirjoituksia, yleensä kun täällä näkee paljon sellaisia "ukko ulkoruokintaan" -tyylisiä vastauksia. Alkuperäisen kirjoittajan teksti oli kuin minun elämästäni. Minäkin olen jahkannut jo pitkään suhteessani, eikä selvyyttä ole tullut. Välillä tuntuu siltä ja toisinaan tältä...Kaikille toisille näyttää olevan niin selvää, että tuon kanssa minä haluan olla ja piste. Ainakin tunnun olevan ainut joka tällälailla soutaa ja huopaa. Miten tällaisesta asiasta voi olla epävarma? Tulee mieleen joku vanha sanonta, että rakkaus on kuin nälkä, sen tietää joko se on tai ei ole. Mutta eipä tunnu olevan aivan näin yksinkertaista.
Lohdutti kuitenkin, että muillakin voi olla vastaavia ongelmia. En olekaan ainut joka hapuilee pimeässä näkemättä kättä pidemmälle. Jotakin polkua kai tässä kuitenkin astellaan mutta ei voi tietää mitä on edessä. Ahdistavan epävarma olo, mutta ehkä se aukeakin tulee joskus vastaan, eikai tämä metsä aivan loputon voi olla...