Eropäätöksen jälkeen olen jotenkin yllättynyt tunteilleni. Välillä pelottaa, välillä huomaan haaveilevani paremmasta. Onko muilla samansuuntaisia ajatuksia? Pelko yksinäisyydestä pitkän suhteen jälkeen, vaikka tietää että ei se pahemmaksi voi muuttua. Kai nää ajatukset vaan kuuluu eroprosessiin?? Moni on löytänyt uuden onnen, ehkä minäkin...joskus...sitten kun siihen olen valmis. MIten lapset kokevat eron? jne. jne.
Nyt en kaipaa mitään kommentteja tyyliin "hyvä, että entisestä eroon on päässy, niin miettii jo uutta." En kaipaa uutta suhdetta...vielä...
Nyt en kaipaa mitään kommentteja tyyliin "hyvä, että entisestä eroon on päässy, niin miettii jo uutta." En kaipaa uutta suhdetta...vielä...
Vastaukset 25
Vanhimmat
Kyllä on samansuuntaisia ajatuksia. Ihan normaaleita ovat tuossa tilanteessa.
Itse en pelkää yksin jäämistä, siis jäämistä ilman parisuhdetta, sillä näin sinkkuna on paljonpaljon parempi kuin suhteessa josta erosin. Olen toisaalta luottavainen sen suhteen, että ajan kuluessa varmasti kohtaan jonkun ihanan tyypin, jonka kanssa synkkaa niin että haluan sitoutua. Mutta kuten sinäkin tunnet, minäkin tunnen ettei sen aika ole ihan vielä. Ensin on hyvä saada vanha suhde kokonaan käsiteltyä, jokainen tavallaan. Ja nauttia siitä vapaudesta johon on nyt mahdollisuus.
Toinen lapsista elätteli toivetta, että vielä joskus isä ja äiti asuisivat samassa kodissa. Pidämme lapsiin tiiviisti yhteyttä, (lähes)päivittäin puhelimitse, silloin kun on toisen vanhemman hoitoviikko. Koditkin ovat parin kilometrin päässä toisistaan.
On tärkeää pitää huoli, ettei lapset piilottele mielensä sopukoissa pelkoa siitä, että vanhemmat tai toinen vanhemmista hylkäisi hänet eron myötä. Siitä kannattaa puhua paljon, mieluummin liikaa kuin liian vähän.
Mitä paremmin sinä voit, sitä paremmin voivat lapsetkin. Joten oikein hyvää eron jälkeistä elämää. Kohtaat sinulle paremman kumppanin aikanaan.
Erosin aikanaan. Ensin pelkäsin kuollakseni yksinäisyyttä, yksinjäämistä. Löysin kumppanin, ihastuin ja rakastuin, olinkin vain laastari. Petyin. Nyt on suhde, en tunne mitään mutta näyttelen sujuvasti, aivan kuten tuo edellinen teki minulle. En haaveile mitään, saan mitä tarvitsen ja se riittää. Se mitä toinen tuntee on kohtalaisen yhdentekevää.
Tutulle kuulostaa. Erosin viime syksynä kolmekymmenvuotisesta avioliitosta. Ajatukset ihan sekaisin eroprosessin aikana; perunko kuitenkin, jos asiat jotenkin muuttuisi parempaan, miten asiat järjestyy, miten tästä eteenpäin jne... Siitä ajatusmyrskystä minkä ero aiheuttaa voisi vaikka kirjan kirjoittaa. Henkisesti raskainta oli muutto entisestä asunnosta ja tutusta arkisesta ympäristöstä pois. Mutta kun sen vaiheen ohi pääsi tuli muutos parempaan. Käytännön asiat järjestyy aina tavalla tai toisella.
Nyt mennä porskuttelen eteenpäin, iloisempi olen kuin ennen eroa. Jos joskus tapaan jonkun kivan miehen, voin tutustua mutta kiirettä suhteelle ei ole. Mielummin yksin kuin huonossa suhteessa. Yksin olen, mutten yksinäinen. :)
.
Yksinäisyys+pitää+oppia+sietämään.+Koen+itseni+edelleen+yksinäiseksi+ja+erosta+vuosia.+On+ollut+parisuhde+siinä+välissä.+Ei+korvannut+sitä+puuttuvaa+tunnetta.+On+ollut+ns+seksisuhteita.+En+tiedä+mitä+haen+vai+haenko+mitään.+Yksinäisyys+ja+tietynlainen+puuttuvan+palasen+puuttuminen+tuntuu+päivittäin.+Itse+olen+avioliitosta+lähtenyt.+Onnea+ei+voi+toisen+varaan+rakentaa+ajattelemalla+että+sitten+kun+on+joku+niin+hän+pelastaa+minut+tai+elämä+on+täydellistä.+Itse+haluaisin+kumppanin+johon+luottaa+100%+haluan+antaa+täyden+tukeni+ja+rakkauteni.+Mutta+en+usko+että+sellaista+miestä+onkaan.+On+miehiä,+jotka+ovat+exän+talutusnuorassa+edelleen+eli+ex+määrittelee+mitä+milloinkin+mies+tekee.+Tai+naisen+lapset+koetaan+rasitteena+tms.+En+tiedä.+
Minusta yksinäisyyttä, eli itsensä kanssa oleilua pitäisi oppia pikemminkin arvostamaan kuin sietämään! Yksin tänne on synnytty, yksin kuollaan. Toisista ihmistä voi erota, mutta itsestä ei koskaan. Siksi on perustavanlaatuisen tärkeää viihtyä (myös) itsekseen.
Aika kumma, kun niin usein pelätään "yksinäisyyttä" eron jälkeen. Voihan sitä liitossa olla paljon yksinäisempi kuin yksin. Ja eikö ihmisillä yleensä ole ystäviä? Sillä jos on ystäviä, ei ole yksinäinen, vaikka ei parisuhteessa olisikaan. Mikäli taas haluaa parisuhteen, sellainen järjestyy mikäli itse vain tietää millaista kumppania etsii ja mitä itse hänelle "tarjoaa". Sanoisin, että aika moni suhde menee myttyyn sen vuoksi, ettei tunneta itseään.
Minusta tuntuu, että näillä palstoilla on enempi niitä yksinäisiä ja yksinäisyyden puolustajia. Yksinäisyyttä voi olla monenlaista. Yksinäisyys voi olla positiivista ja haluttua, mutta myös negatiivista.Itse tulen toimeen hyvinkin yksin, mutta voin myöntää kokevani yksinäisyyttä vaikka porukassakin, sillä voi olla ajatus, että tunteineni ja mietteineni olen hyvin yksin. Lisäksi esimerkiksi kriisitilanteissa joillakin on ihminen, jolle voi soittaa vaikka keskellä yötä. Monella näin ei ole ja sellainen jolla on, ei ehkä osaa kuvitella mikä toisen tilanne selviytyä täysin yksin on. Minusta monet ihmiset on nykyään melko paljon omaa napaa tuijottavia eikä lähimmäisten hädästä välitetä vaan käännetään mielummin pää poispäin. Toki oma ongelma on se ettei monet edes tohdi pyytää apua, sillä se on heikkoutta ja meidät suomalaiset on kasvatettu vahvoiksi ja itsekseen pärjääviksi (joo tunnistan itsessänikin tätä, mutta tiedostan sen). Ei montaakaan ihmistä ole tehty yksin eläjäksi, ihminen on laumaeläin.
No haloo hei. "Yksinäisyyden puolustajia" - onko kummempaa kuultu... Eihän yksinäisyyttä tarvitse mitenkään puolustaa, sillä se on meissä jokaisessa vakiona. Jotkut tarvitsevat hyvin paljon yksinoloa, toiset paljon vähemmän. Mutta jokaisen on terveellistä viihtyä yksin, edes jonkin aikaa. Ihminen on myös sosiaalinen eläin, tarvitsee toisia ihmisiä, kukaan ei pärjää ihan yksikseen. Eikä siksi ole mitään muuta keinoa poistaa yksinäisyyttä kuin liittyä toisiin. Jokaisen pitää itse keksiä keinot mistä löytää lähelleen ainakin yhden ystävän, mieluummin pari.
Vahva ihminen on sellainen, jolla on ystäviä ja joka myöntää joskus olevansa hyvinkin heikko. Monet ihmiset kääntävät toisen hädässä päänsä mieluusti pois, koska eivät osaa tarjota apuaan, ja voivat olla pohjimmiltaan/sisimmässään vieläkin enemmän hädässä. Jotkut taas torjuvat toiselta avun, eivät tarjoa apua, koska heillä on auttamisesta negatiivisia kokemuksia. Ääriesimerkkinä: olet tarjonnut yöllä nakkikioskilla apuasi, ja sinua on vedetty turpaan. Tällaisissa käytännön tilanteissa apu on kuitenkin eniten tarpeen.
Omissa henkisissä jutuissa, kriiseissä ja traumoissa jokainen on lopulta itse paras auttajansa. Vaikka itsekin olen koko elämäni toiminut kaikkien keittiöpsykologina (aloitin jo lapsuudessa), niin en todellakaan jaksaisi "terapioida" muita kuin minulle läheisiä ja merkityksellisiä ihmisiä. Ja siinäkin on rajansa. Monet, jotka kaipaavat "ystävien apua" enemmän kuin mitään muuta, eivät tunne omia eikä toisten rajoja. Kaikkea tai kuinka paljon tahansa ei voi kaataa ystävien niskaan.
Aloin seurustelemaan 21 vuotiaana, menimme avioon alle vuodessa, olimme yhdessä yhteensä 12 vuotta, erosta on jo 4 vuotta.
Mieheni oli hyvin vaativaa tyyppiä, kaiken piti olla viimeisen trendin mukaista. Häämatkakin meni töitä tehden. Minä olin sievä pikkuvaimo joka myötäili hänen tahtoaan ja yritti tehdä kaiken viimeisen päälle joka asiassa, myös vuoteessa.
Sain siitä niin tarpeekseni, se oli niin suorituskeskeistä, parisuhteessa ei ollut sijaa minun toiveille eikä edes minun haluille tai mielipiteelle.
Kun mies alkoi puhumaan perheenlisäyksestä toistuvasti, tajusin, että jos teen lapsia joudun elämään hänen kanssaan 15 vuotta. Totesin että en halua sellaista elämää.
En koe yksinäisyyttä enkä kaipaa parisuhdetta. Ei tikitä biologinen kello, ei ole minkäänlaista halua saada lapsia, en edes mieti tulevaisuutta, elän vain päivä kerrallaan nauttien, ei tarvitse miettiä mitä koko ajan mitä toinen haluaa.
Anna itsellesi aikaa toipua kaikesta. On hyvin yksilöllistä miten paljon aikaa tämä vie, joillakin viikkoja, kuukausia, vuosia ja jotkut eivät koskaan.
Älä turhaan murehdi asioista, ota rennosti ja pidä huolta itsestäsi. Dokaaminen ja ympäriinsä paneskelu ei auta..usko tämä. Pidä yhteyttä kavereihin ja sukulaisiin ja muista että eivät he pidä sinua epäonnistujana, sama hyvä tyyppi olet kun ennenkin.
Ulkoile ja/tai harrasta jotain, saat muuta ajateltavaa edes hetkeksi.
Yksinäisyys, no se on varsinainen mörö....alussa tuntuu varmasti aivan mahdottomalta kun yläkerta on tottunut johonkin ihan muuta. Yhä edelleen, anna itsellesi aikaa toipua ja ne asiat järjestyvät kyllä. Uudet hätäpäissään solmitut suhteet ovat valitettavan usein laastareita aivan kuin täällä on aikaisemmin mainittu.
Muista että olet vähitäänkin yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa.
Se tulevaisuuden parisuhde tulee jos on tullakseen, nettideittailu voi olla ihan kivaa mutta älä nyt lataa liikaa odotuksia että sitä kautta löytäisit kumppanin.
Kannattaa olla tarkka millaiseen suhteeseen alkaa, vaikka kuinka ihanalta tuntuisi. Itsestäni tuntuu, että olen jokaisen eroni jälkeisen suhteen tai rakastumisen jälkeen muuttunut kyynisemmäksi, tai välinpitämättömäksi ainakin. On tyhmää valehdella rakkautta, tai toisaalta roikkua ihmisessä jolle et ole tärkeä.
Kyllä minua alussa suretti yksinäisyys ja sen kaiken yhteisen elämän romuttuminen. Yksinäisyys on muuttunut itsenäisyydeksi, jopa niin, että pitäisi olla tosi sopiva ihminen, jonka vuoksi itsenäisyydestäni luopuisin.
Mitä? Ettäkö parisuhteessa pitäisi luopua itsenäisyydestä. No eikä! Psykologit ja terapeutitkin sanoo, että mitä itsenäisempiä ihmisiä parisuhteessa on, sitä paremmin yhteiselo onnistuu. Itsenäisyys kun ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi jakaa elämäänsä toisen kanssa. Halutaan toki, siitähän parisuhteessa juuri onkin kysymys. Molemmilla on silti omat juttunsa ja niiden lisäksi yhteiset jutut.
Ainahan tietysti parisuhteessa ei ole itsenäisiä ihmisiä, vaan esim. hyvin läheisriippuvaisia ihmisiä, jotka roikkuvat toisissaan. Sitten on niitä, jotka "eivät osaa" tehdä osuuttaan suhteessa, ja paljon niitä joita ei vain huvita. Sekä niitä, jotka vain tekee ja tekee kaiken. Mutta jokaisessa tällaisessa tapauksessa on kyse jonkinmoisesta riippuvuudesta.
Minun erostani on jo aikaa, elin kolmistaan tyttärieni kanssa 6-7 vuotta. Olin aika rohkea ja oikeasti nautin tuosta yh-ajasta. Toki lasten isä hoiti oman osuutensa lapsista hienosti. Nautin tuosta 'sinkku ajasta' aikani. Se oli ihanaa aikaa.
Lapsivapaina viikonloppuina siivosin perjantaina, maksoin laskut ja köllöttelin tyytyväisenä sohvalla lukemassa kirjaa suklaalevyn kanssa, lauantaisin ja sunnuntaisi kävin ulkona ystävieni kanssa. Ilman parisuhdettakin voi elää aivan älyttömän hyvää elämää. Lomilla matkustelin naisystäväni kanssa , silloin kun lapset olivat isällään ja välillä lasten kanssakin. En kaivannut enkä halunnut suhdetta.
Jossain vaiheessa kuitenkin rupesin kaipaamaan ihmistä tekemään suunnitelmia kanssani ja nukkumaan vieressäni. Etsin ihan etsimällä (ensimmäistä kertaa elämässäni) miesystävää itselleni ja n. vuoden jälkeen siitä kun päätin etsiä miehen, tapasinkin kesäterassilla kiinnostavan ihanuuden, jonka kanssa oli helppo ja hyvä olla.
Itselläni ei ole paljon ystäviä, luulen että jos ystäviä olisi ollut paljon, en ehkä niin olisi miestä kaivannutkaan. Tyytyväinen kuitenkin olen nykytilanteeseen ja parisuhteeseeni.
Toivottavasti kaikki saavat sitä mitä haluavat. Kannattaa vain miettiä mitä oikeasti haluaa. Turha kiirehtiä heti eron jälkeen uuteen parisuhteeseen. Itselleni teki hyvää 'kasvaa' jonkun aikaa yksinäni.
P:S Ei se parisuhde tai avioliitto tee kenestäkään arvokkaampaa ihmistä kuin mitä esim. sinkku on. Eräs tuttavani tuntuu ajattelevan että on jotenkin huonompaa olla sinkku ja hän on tosi katkera siitä että miehensä halusi erota ja teki hänestä yh:n.
Kauniisti kirjoitettu.
Omalla kohdalla olin tyytymätön suhteeseen pitkään ja toivoin eroa. Kun se lopulta tuli, romahdin kuitenkin epäonnistumisen tunteeseen. Päätin etten jää aallon pohjalle, halusin selvitä, halusin uskaltaa elää ja suostuikin heti treffeille. Tämä treffikumppani osoittautuikin yllättäen elämäni rakkaudeksi. Arvot, harrastukset, elämänkatsomus, seksuaalisuus, huumori jne. Osuivat niin hyvin yhteen , etten ollut osannut odottaa tällaista suhteelta.
Olen keski-ikäinen ja vihdoinkin rakastunut. Olen avioitunut uudelleen ja olen pohjattoman kiitollinen että uskalsin avata tunteeni ja hypätä tähän suhteeseen joka ulkopuolisten silmin saattoi alkaa aivan liian nopeasti eron jälkeen. Mutta asioilla on aikaikkunansa ja satuin pulahtamaan oikeaan aikaan oikeasta kolosta.
Saman kaltaisia ajatuksia. Ehkä on hyvä olla jonkin aikaa yksin. Oppia elämään itsensä kanssa,ja parantaa sitä omaa elämäänsä.
Niiih, ja tutkia omaa osaansa siinä jutussa, joka ei kestänyt. No. omaansa, muuten tekee samat virheet jatkossakin sitten kun se jatko tulee.
Muutin puolisostani erilleen 4kk sitten. Takana pitkä liitto, kaksi aikuista tytärtä ja itselläni edessä 50v.merkkipaalu, jonka juhlistamista en jaksa edes ajatella. Päätös muhi vuosia, kunnes viimein sain itseni irti kuolleesta parisuhteesta, jota varjosti mieheni yhä paheneva alkoholiongelma. Hänen juomisestaan tuli minulle siis ongelma, jota hänellä itsellään ei luonnollisesti omasta mielestään ollut. Varmaan jokainen alkoholistin läheinen tietää, että sitä asiaa vastaan on turha taistella. Sen
sodan itse hävisin jo ajat sitten 10-0.
Vuokrasin asunnon, keskityin rakentamaan uutta, pientä pesääni, enkä halunnut käsitellä tunteitani. Mutta tietenkin ne tulivat. Iso kirjo, paljon tässä keskutelussakin kuvattuja tunteita ja muistoja. Hyviä ja huonoja. Ja tuli myös yksinäisyys ja läheisyyden kaipuu, joita kyllä koin jo liitossani.
Minulla on kaksi ihanaa tytärtä, yksi sydänystävä ja monta muuta ystävää. Heitä olen tapaillut paljon ja saanut käytännön apua ja tukea. On kierretty yhdessä sisustusostoksilla ja kahviteltu yms. Minulla vain on yksi ongelma. En uskalla olla
kenenkään edessä heikko. Jos minulta kysytään, miten menee, vastaan hymyillen
"ihan hyvin". Töissä olen reipas ja tunnollinen, kuten aina ennenkin. Sydänystävälläni on itsellään ollut todella raskas vuosi, enkä mitenkään halua kaataa pahaa oloani hänelle. Enkä tyttärilleni, jotka opiskelevat ja rakentavat omaa tulevaisuuttaan. Seurassa olen positiivinen ja keskityn mieluummin toisten asioihin kuin kerron omistani. Sitten yksin ollessani luhistun. Pelkään tulevaisuutta ja tunnen olevani vailla suuntaa tai päämäärää. Olo on irrallinen ja tarpeeton. Kauniitkin muistot itkettävät. Mutta se kynnys, että tarttuisin puhelimeen ja soittaisin jollekin sanoakseni, että "auta, nyt tuntuu pahalta", on ylivoimainen. Soimaan itseäni heikkoidestani. On ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin ja heille on sattunut "oikeasti" pahoja juttuja ja minä ruikutan yhtä
avioeroa. Niin itken itkuni, pusken ylös ja hymyilen kanssaihmisille taas huomenna.
Yeap, noin se menee. Silti vaikka on jäänyt liittoonkin. En ole ikinä osanut päättää onko se hyvä vai huono että on "liian paksu perhoseksi" eli 'sairastunut' omaan vahvuuteensa. Vaikka vain kuviteltuunkin, mutku se pitää kuitenkin pystyssä. Ainakin vielä ...
Tosin; jos eroaisin aviosta, niin sitä tuskin itkisin. Ma luulen että sen jutun takia olen jo itkenyt aivan tarpeeksi aikoinaan. Joku määrä siinäkin jutussa pitää olla.
Liiton aikana haaveilin paremmasta, onnellisemmasta elämästä. Eron jälkeen tämä toteutui. Jonkin ajan kuluttua mietin uutta parisuhdetta. Sekin toteutui juuri sellaisena kuin halusin.
Lapsetkin olivat jo kaikki murrosiässä, ja "kannustivat" minua eroon pitkän aikaa. Joten lapsille muutos ei tullut yllätyksenä, vaan toivottuna (vihdoinkin!) asiana.
Minulla ei ole minkäänlaisia pelkoja yksinjäämisestä, koska olen todella yksinäinen nykyisessä liitossani. En saa mieheltäni minkäänlaista tukea mihinkään, vaan päinvastoin...Olisi onni ja autuus olla yksin. Enkä todellakaan kaipaa uutta ihmissuhdetta, jos ja kun pääsen tästä omilleni, aion nauttia tilanteesta täysin siemauksin ja se ei todellakaan tarkoita bileistäjäksi heittäytymistä vaan sitä, että saisi olla onnellinen omassa kodissaan, ilman ahdistusta toisen läsnäolosta...Tietysti en oikeasti olisi yksin, koska minulla on lapset, mutta heilläkin paljon omia menoja. Nyt kun vaan saisin rohkeuden viedä tämän eteenpäin...
Tsemppiä valitsemallesi tielle! Kerää se rohkeus jostain. Käy vaikka terapeutin tai psykologin juttusilla.
Minulla oli samankaltaiset tunteet erotessani. Liitossani olin yksin, mutta kodin ulkopuolella en tuntenut itseäni yksinäiseksi. Lapset niinikään ahdistuivat kodin ilmapiiristä ja olivat myös paljon ystävillään. Kun erosin, niin lapset olivat kuukausia kotona - heidän ystävänsä puolestaan meillä.
Nykyisin olen myös parisuhteessa, mutta asumme erilleen. Näin on hyvä. Viikonloput vietämme yhdessä jommankumman luona.
Oikein hyvältä kuulostaa että jotkut ovat pelkästään viikonloppuisin yhdessä. Sellaisesta minäkin olen haaveillut. Oma lapsi ei halua asua vieraiden ihmisten kanssa miksi myös tuo sopisi.
En. Sellaisia ei ole olemassa jos ensin ei ole olemassa onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä yksinäänkin. Onnellisuus ja tasapainoisuus saattavat olla myös hieman ristiriitainen juttu parisuhteessa, jossa pitää ottaa huomioon toinen, toisen toiveet, halut ja kaikki asiat, jotka tekevät sen toisen onnelliseksi.
Vain hyyyvin harvoin sellaiset ihmiset löytävät toisensa, jotka eivät tahdo tehdä mitään muuta kuin sitä samaa mitä toinenkin tekee. Sen sijaan sellaisia tyyppejä löytyy pilvin pimein jotka narraavat haluavansa, jotta tulisivat rakastetuiksi ja hyväksytyiksi. Kaikissa suhteissa tullaan enempi tai vähempi vain hyväksikäytetyiksi.
Ei tarvitse, on jo sellainen.