ollaan oltu 11,5v naimisissa, meillä 4 ja 8 ja 10v
rakkaat pojat. kotona on ollut vaikeaa 2 vuotta
parisuhde on ollut sekaisin eikä aurinko ole paistanut aikoihin meille, keskimmäisellä lapsellamme on vuosi sitten diagnosioitu kehitysvamma joka lähti aikaisemmin dysfasiasta
hän on nyt erityisluokalla eha1 ja viihtyy hyvin
nyt. mutta kun vuodenvaihtees vaimo kertoi
ettei halua elää minun kanssani vaan haluaa eroa
ja rakastaa toista miestä. itsellä maailma romahti
ja sen jälkeen ei oo muuta kun itketty kun kaikki
yhteinen taival loppuu ja kotona on ihan sekaisin
lapset. meillä on tos kesäkuusta marraskuuhun
vuokrakämppä mutta sekään ei autttanut, yritin
vaimoon pumpata iloa ja positiivisuutta mutta
kun yksin joutuu tekee kaiken ja hänellä ei sydän
enään mukana. nyt ollaan käyty lastenvalvojal
ja sovitttiin yhteishuoltajuus ja itse aion jäädä
meidän yhteiseen asuntoon vaikka lainaa pitää
ottaa lisää että saa vaimon maksettua ulos asunnosta, hän hakee asuntoa koko ajan, mutta
on tosi surullista elämä itkua ja katkeruutta
ja itse täysin loppu henkisesti ja fyysisesti.
halu oli 100% tehdä kaiken voitavansa ja siksi
ehkä romahdus on niin syvä. hän vain uskotteli
minulle että tekee myös kaikkensa mutta
tosiasia oli toinen. hänellä suhde toiseen jo
keväästä saakka. olen tosi pettynyt elämään
ja vaikka vaikeaa on ollut usko tulevaisuuteen
on ollut vahva ja rakastin vaimoani loppuun saakka
vaikka hän ei enää pariin vuoteen. voimat on
keskitettävä itseen ja lapsiin ja sitä kautta
elämä jatkuu vaikka nyt ei siltä tunnu.
rakkaat pojat. kotona on ollut vaikeaa 2 vuotta
parisuhde on ollut sekaisin eikä aurinko ole paistanut aikoihin meille, keskimmäisellä lapsellamme on vuosi sitten diagnosioitu kehitysvamma joka lähti aikaisemmin dysfasiasta
hän on nyt erityisluokalla eha1 ja viihtyy hyvin
nyt. mutta kun vuodenvaihtees vaimo kertoi
ettei halua elää minun kanssani vaan haluaa eroa
ja rakastaa toista miestä. itsellä maailma romahti
ja sen jälkeen ei oo muuta kun itketty kun kaikki
yhteinen taival loppuu ja kotona on ihan sekaisin
lapset. meillä on tos kesäkuusta marraskuuhun
vuokrakämppä mutta sekään ei autttanut, yritin
vaimoon pumpata iloa ja positiivisuutta mutta
kun yksin joutuu tekee kaiken ja hänellä ei sydän
enään mukana. nyt ollaan käyty lastenvalvojal
ja sovitttiin yhteishuoltajuus ja itse aion jäädä
meidän yhteiseen asuntoon vaikka lainaa pitää
ottaa lisää että saa vaimon maksettua ulos asunnosta, hän hakee asuntoa koko ajan, mutta
on tosi surullista elämä itkua ja katkeruutta
ja itse täysin loppu henkisesti ja fyysisesti.
halu oli 100% tehdä kaiken voitavansa ja siksi
ehkä romahdus on niin syvä. hän vain uskotteli
minulle että tekee myös kaikkensa mutta
tosiasia oli toinen. hänellä suhde toiseen jo
keväästä saakka. olen tosi pettynyt elämään
ja vaikka vaikeaa on ollut usko tulevaisuuteen
on ollut vahva ja rakastin vaimoani loppuun saakka
vaikka hän ei enää pariin vuoteen. voimat on
keskitettävä itseen ja lapsiin ja sitä kautta
elämä jatkuu vaikka nyt ei siltä tunnu.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kertomuksesi on tänään arkipäivää Suomessa. Et todellakaan ole yksin ja ainoa mies joka tänään itkee näistä syistä. Ennen naiset joustivat, alistuivat ja pysyivät edes lasten takia kotona. Nyt kaikki on toisin, he vaativat oikeutta omaan elämään ja onneen itsekkäästi ja toisten tunteista välittämättä. Historiallisesti katsoen on kai nyt sitten naisen vuoro saada hyvitystä kaikista menneiden vuosisatojen sorrosta. Mutta ihminen se on mieskin ja kärsii. Lapset pitävät sinut pystyssä, kaikki menee ohi, elämä jatkuu ja aika parantaa.
Moikka. Mulla on sama juttu vissiin edessä, vaimolla ollut jo jonkin aikaa toinen josta hän kertoi. Suhteemme on ollut vaikeksissa noin vuoden. Kun vaimo kertoi toisesta niin keskusteltiin ja hän sanoi lopettavansa sen , mutta toisin on !!!! Nyt hän on puhunut asumuserosta , koska (totuus) hän haluaa tilaa ja aikaa hänelle ja sille miehelle. Meillä on kolme lasta ( 2V, 6V 11V ) ja ne on aivan sekaisin. Olen päättänyt että maanantaina 31,01,2005 käyn hakemassa eropaperit ei tässä muukaan auta , lapset vaan kärsii. kaipa se päivä paistaa risukasaakin. VOIMIA!!!!!
joo mulla kans aika samanlainen tilanne mies pettänyt neljä vuotta parikymmentä vuotta vanhemman naisen kans meillä kans kolme yhteistä alaikäistä lasta olen hakenut eron ja asunto vielä pitäisi pikaisesti löytyä.Mut kun on vaan positiivisella mielellä niin elämä hymyilee vaikka aikansa se vie.
siitä.. jokaisella tapahtumalla on tarkoitus syy ja seuraus.. niin se menee.. sen huomaa elämässään joskus että juuri huono asia saattaa johtaa johonkin parempaan.. tai no se mikä ei tapa vahvistaa mutta älä katkeroidu..
niin onhan tuo aina huono juttu jos lapsia myös mukana.. jutussa kyllähän hekin varmaan erosta kärsivät.. mutta lapsilla on hyvä kyky selvitä tuollasista (onneksi).
no jotkut ihmiset ei toisinaan ole luotu vaan yhteen sitä luulee löytäneensä jotain ainut laatuista.. mutta ei ehkä toinen sittenkään ole samaa mieltä.. ja se on harmi.
Hei!
Muistelen omaa elämääni 8 v sitten. Ero oli väistämätön, mutta syytkin siihen painavat. Mun oli pakko lähteä lasten kanssa, jotta säilyimme psyykkisesti kunnossa ja hengissä... Siitä en tässä sen enempää. Mutta vaikka susta nyt tuntuu, että elämältä on pohja pois ja tulevaisuus näyttää lähes täydellisen synkältä, niin usko, että kunhan arkenne alkaa rullaamaan ilman äitiä taloudessa, niin siitä se lähtee uusi elämä tavallaan! Jäävätkö kaikki lapsenne sun luoksesi asumaan? Vihjeenä sanoisin sen, että ÄLÄ KOSKAAN moiti lastenne äitiä lapsillesi!! Lapsille hän on kuitenkin oma äiti, on sitten tehnyt mitä tahansa.
Kunpa pystyisitte toimimaan tässä ikävässä tilanteessa niin, että lapset eivät tuntisi itseään syylliseksi tai pelinappuloiksi. Sen kun otatte huomioon, niin lapset selviävät vähän vähemmällä tuskalla.
Toivon, että elämänne alkaa hymyillä ja löydät ainakin juttuseuraa ja ystäviä vaikka täältä netistä. Täällähän on mm. palsta "yksin- ja yhteishuoltajuus", jossa voit purkaa mieltäsi. Siellä tosin liikkuu paljon provoilijoita ja niitä ressukoita, jotka kokevat meidät yksinhuoltajat ehkä jonkinlaiseksi uhaksi - tai sitten muuten vaan katsovat aiheelliseksi meitä arvostella. Mutta. Mehän tiedämme, että arjen sankareita olemme, jos ketkä!!
Valoa elämääsi, päiväkin pidentynyt! :))
sovittiin sillai että lapset minulla 2 viikkoa
ja vaimolla samoin ja katsotaan miten se lähtee
menee ja tottakai miten lapset reagoi kaikkeen
tähän suureen muutokseen. En varmasti aio haukkua
tai mollata lasten äitiä lasten ollessa minulla
koska onhan hän lasten äiti aina ja ainiaan
ja minä lasten isä tietty. ihmettelen miksi vaimo
ei sitten heti keväällä sanonut että ei tästä tuu
mitään,koskavielä loppuvuodesta käytiin yhessä
konsertissakin ja iltaa viettää ja messuillakin
käytiin ja hän oli tosi iloinen siitä että järkkäsin kivoja juttuja. mutta kun sydän ei oo
mukana näin sitten kävi. joo kai se elämä joskus
paistaa siellä jossain kaukana. kiitos teille
kannustavista sanoista edellä olevilta henkilöiltä!!!
Kirjoituksesi herätti lämmintä sympatiaa. Kun koittaa tehdä kaiken mahdollisen tilanteen pelastamiseksi eikä se kuitenkaan riitä on hatunnoston paikka sillä se ei jätä sijaa jälkeenpäin harmittelulle ettei yrittänyt enempää. Vaikka tilanne on tosi kettumainen niin pää pystyyn ja katse eteenpäin muistaen lause "asioilla on taipumus järjestyä parhaalla mahdollisella tavalla" joka vei minut raskaiden aikojen yli. Usko vaan, vaikka totuttu ja vanha romahtaisi edessä on uusia mahdollisuuksia kokea elämisen vaikeaa mutta antoisaa haastetta. :)
Voimia sinulle.Elämä on aika raakaa välillä.
Yritä löytää joku,jonka kanssa jutella.
äLÄ JÄÄ YKSIN NELJÄN SEINÄN SISÄLLE.
kOKEMUKSESTA TIEDÄN KUINKA VAIKEAA SE ON.
Ei tuollaiselle naiselle voi muuta sanoa kuin
huh.huh
Sinulla on varmasti huono olo epäonnistumisesta, mutta älä ole katkera vaimollesi, hän ei tiedä vielä mitä uusi onni pitää sisällä. Voin melkoisella varmuudella sanoa, että uusi onni ei kestä, pitää olla tosirakkautta ja siihen en usko puolen vuoden tapailujen jälkeen, on vain huumaa ja intohimoa. Kun arki astuu molemmille ja siinä kolmea lasta hoidetaan, pitäisi tutustua miehen sukulaisiin, tulee sukujuhlia yms. se vaatii todella paljon, siihen ei aina edes rakkaus riitä.
Joten loppuviimeks sinä olet se perheen tukipilari ja pitänyt perheen pystyssä. Jos voisit elää lapsillesi pari seuraavaa vuotta, et tule koskaan katumaan sitä. Rupea nyt jo puhumaan lapsillesi vaikka kevään eväsretkestä, se antaa heille turvallisuutta tulevaisuudesta.
Tuolla asenteella olet hyvä ja turvallinen isä.
Ihan varma olenkin että lasteni kanssa yhdessä
tässä eteenpäin mennään. tähänkin saakka lapset
ovat pitäneet minua hengissä, ja kivoja asioita
tehty yhdessä paljon nyt vain voimat ovat lopussa
etten jaksa mutta sekin aika koittaa vielä.
itse olen myös sanonut odota vain arki koittaa
siinäkin suhteessa. kun lapset ovat pieniä ei
vain sitä aikaa toisillemme riitä tarpeeksi.
olin sanonut aiemmin vaimolleni että kun vuosi
vaihtuu voimme yhdessä alkaa tehdä enempi yhteisiä
asioita kun lapset ovat jo isompia. se jäi nyt haaveeksi ja ikuisuuteen. 2 vuotta sitten menetin
oman äitini haimasyöpään ja lähti 3 kk taivaasen
ja nyt menetin oman vaimoni 2 vuotta sen jälkeen
mitäköhan seuraavaksi en uskalla edes ajatella!!
sen tiedän että lapset luotttavat isäänsä 100%
ja se on tärkeä asia myös tulevaisuutta ajatellen
Ihanaa, että sinulla on voimia riittänyt. Enkä yhtään ihmettele, jos ne nyt alkavat loppua. Minulla itsellä ei ole ollut voimia alkuunkaan sen jälkeen kun mieheni jäi kiinni suhteestaan. Hän itse lopetti suhteen toiseen naiseen ja tämä toinen ilmoitti sitten minulle. Niin, siis voimia minulla on vain töissä käymiseen ja sen jälkeen makaankin vain sohvalla ja ajattelen mustia ajatuksia. Mies hoitaa koko huushollin ja lapset...onko se omantunnon parantelua...en tiedä. Joskus kun mies on pois kotoa, huomaan jaksavani paremmin, mietinkin, että onko se merkki siitä, että eheytyisin nopeammin ilman hänen läsnäoloaan siis olisiko sittenkin parempi kaikkien kannalta, jopa lasten, erota.
hei,
luin viestisi joka kosketti.
olen nainen jolla on myös pieniä lapsia, vaikea avioliitto ja ero harkinnassa.
haluan vain sanoa sinulle että voit olla ylpeä itsestäsi. löydät kyllä uuden naisen joka pystyy olemaan sinulle paljon enemmän kuin entinen. uuden onnen saaminen vie aikaa mutta mihinkä tässä elämässä kiire. nauti poikamiesajasta täysin siemauksin ja eihän sinun ole pakko edes sitoutua uuteen suhteeseen. sinkkuna voi jopa olla hauskempaa:)) (omia toiveita...)
Tosi lohduttavaa kun oma vaimo on toiminut noin,kertoa että kyllä niitä uusia on tulossa.
Niinkö luulet että haavat paranevat ja entinen unohtuu?
Miksi pitäisi alkaa heti katselemaan uutta suhdetta?
joo- ymmärsin yskän.
en ihan nuin sitä tarkoittanut kuin viestistäni saattoi ymmärtää. sitä tarkoitin, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta; uusi tulee jos tulee - ja jos niin haluaa! sori vaan huono ulosantini
Sattuu sinun puolesta, vielä hyvinkin tuoreessa muistissa on tuo samantyyppinen järkytys jonka olen kokenut.
Yhteistä taivalta oli hyvinkin pitkälti tullut taivallettua, yritin, rakastin, annoin tukeni, suorastaan kerjäsin hellyyttä, yritin olla lähellä, tykätä, rakastaa, hoitaa, huolehtia, antaa tilaa, olin avoin, rehellinen, suljin silmät totuudelta joka nyt niin kirkkaana näyttää rumat kasvonsa.
Mutta kaikki alkoi mennä päin helvettiä, joka suhteessa.
Tuo helvetti piti sisällään paitsi että pettämisen puolison osalta jo vuosien takaa, myös sukulaisen, parhaimman ystävän jotka hyvinkin tiesivät asiasta. Ja ettei taakka liian kevyt olisi ollut, oli myös ihminen joka silmäni tälle kaikelle aukaisi ja antoi edes sen pienen murusen toivon, onnistuikin polkemaan sen viimeisenkin itsetunnon murusen kohtelemalla minua kuin ilmaa. Kaiken tämän keskellä niskaani kaadettiin aivan hirveästi myös muiden taakkoja ja vaativa työ, puhumattakaan lasteni huonovointi ja exäni kylmä sadistinen suhtautuminen minuun, sekä välinpitämättömyys lapsiinsa.
Tuosta kaikesta nousin, kovetin sisimpäni ja toimin kuin kone, n.4kk tein kaikki rutiinit, en ajatellut syvällisesti, en syönyt, en nukkunut, tunsin järkyttävän tyhjyyden sisälläni, olin rohkea lasteni edessä vaikka sisälläni kauhu kalvoi suurinpiirtein kaikesta, mutta päättänyt olin että selkärankaa riittää että tänne nyt lisää niitä ongelmia, täällä kestetään !
Lapset lataa voimaa, mitäpä et lastesi vuoksi olisi valmis tekemään.
Minulla ei ole koskaan ollut ylitsevuotavan huolehtivia vanhempia, hyvä jos kumpaistakaan rankimman vuoden aikana näin.. äidin kerran..isän kahdesti. Ystäväpiirini suorastaan kaikkosi ympäriltäni, paitsi kaksi ihmistä joille olen suuren kiitoksen velkaa, heistä aion pitää kiinni niin kauan kuin vain se on mahdollista, ikinä en heitä unohda.
Seuraavat 4kk. itkin kuin purkautunut pato, yöt itkin, päivät olin töissä, huolehdin lapsista (toinen kävi 1.luokkaa) ja kuin olisin sumussa kävellyt. Itkin paljon, tunsin pettymyksen, ikävän, huolen, mietin monta kertaa yöllä valvoessani että miten jaksan, mistä saan voimaa ja mihin se elämän "valo" katosi ? Koska tää olo tasaantuu, ja mistä saan voimaa ?
Tämän kaiken tuskan keskellä kuuntelin exäni uudesta "aarteesta" kuinka hän sitä paremmin kuin minä ja kuinka hän on nii-in ihana.
Hiljaa mielessäni ajattelin, että olenko minä todellakin tuollaisen kanssa elämääni elänyt.
Kuinka ollakaan silmäni avautuivat joka näkemällä enemmän ja aloin tuntea oloni kevyemmäksi.
Aikani oltua pettynyt, surullinen, vihainen, murheissani, huolissani, peloissani aloin avautua. ( Tässä vaiheessa olin todellakin jo käynyt niin alhaalla kuin voin vain henkisesti käydä. ) aoin avautua, aloin nauramaan !
Jokainen nauru tuli suoraan sydämestä ja se todella paransi sieluani. Aloin suhtautua asioihin kevyemmin, aloin ymmärtää mahdollisuuteni olla vapaa, näkemään "avoimia" ovia joka puolella, tutustuin ihmisiin töissä, lasten kavereiden vanhempiin, ravintolassa löytyikin yllättävän paljon vientiä. Seksin suhteen pidin piiiitkän tauon, mahdollisuuksia löytyi kyllä pilvin pimein ja mielikin teki, mutta keskityin vain ja ainoastaan siihen kaikkein syvimpään sisälläni.
No sitten ensimmäiset treffit kävin kokeilemassa tuskan hiki valuen, nooh kävin todellakin vain kokeilemassa ja poistuttuani treffeiltä nauroin itselleni, kuinka se olikin niin kamalaa kun ei toiselle osaa sanoa juuri mitään. Vähän säälin kyllä sitä toistakin kun oli moisen hikipetterin kanssa halunut ulos lähteä ;-)
Tunsin ja tiesin kokoaika, en ole valmis vielä mihinkään, annan itselleni aikaa saattaa "suruaikani" loppuun.
Jatkoin elämistä rutiinilla, aloin kuitenkin tuntemaan kaipausta, läheisyyden tarvetta, rakkauden puutetta. Lapseni antavat minulle kyllä kaikkea ja ovat aina ensimmäisenä elämässäni, mutta täytyy muistaa että aikuisella on aikuisen tarpeet ja elämää on mentävä eteenpäin. Kuinka lapset iloitsevat aina enemmän onnellisesta, ehjästä ja tasapainoisesta vanhemmastaan enemmän kuin onnettomasta.
Aloin käydä treffeillä, ja kuinka ollakaan sain kokea rakkautta. Kuinka se saikaan sisimpäni liekkeihin, sydämen lyömään ja intohimon syttymään.. huh :) Mutta ei siitä nyt enempää.
Asiaan, tiedän että sinua ei juuri nyt lohduta mikään ja mikään ei muutenkaan tunnu miltään. Haluaisin vain lohduttaa sinua kertomuksellani ja valaa uskoa että myöskin toivoa, tulevasta. Parhaiten kai parannat itsesi kun päästät irti, ja käyt uskollisesti läpi kaikki tunnot jotka tuosta seuraa.
Minulle ainakin oli erittäin terveellistä, kun kuuntelin itseäni ja surin, itkin, vihasin ja ylipäätään tunsin.
Luin erosta käsitteleviä kirjoja, katsoin vanhoja valokuvia, puhuin, puhuin, puhuin, ennenkaikkea pidin rutiineista kiinni ja huolehdin lapsistani.
Ja mikä parhainta lääkettä : AIKA !
Mina olen käynyt jo 2 vuotta yhden perhetyöntekijän kanssa juttelee joka kuukausi
ja tietty jatkossakin että saa purkaa pahaa oloa
ja kertoa tunteista ja olen käynyt kavereiden kanssa myös juttelee mitä on nyt tapahtunut,
ihmettelen kyllä kun vaimoni on sanonut etttä
yritä löytää elämään iloisuus, vastasin että
hei tajuatko että se vie aikaa ja surutyö ei päivässä ole käyty läpi koska tunteita ja
menetystä on niin paljon tapahtunut.
minulla on kyllä harrastuksia lenkkeily ja kuntosali ja futis ja kuntopiirijutut jotka
nostavat minut täältä pohjalta pikkuhiljaa.
sekin muuten sattuu kun vaimo on läsnä niin
ihan kun minua ei olisi olemassakaan. oltiin
kuitenkin 11.5 v naimisissa ja 3 yhteistä rakasta
lasta. hän on kyllä tajunnut että mulla on tosi vaikeaa kun itken päivittäin enkä hymyile ja
muutenkin vakava ilme no totta kai olen surullinen
kun yhteinen elämä loppuu kun veitsellä leikaten!
olen kyllä töissä jaksanut käydä vaikka eipä sekään helppoa ole ollut.kiitos teille kaikille
kannustavista kommenteista. uutta suhdetta en kyllä ajattekaan koska nyt eikä se ole ajankohtainenkaan vaan saada itsensä kokoon ja
että jaksaisi lasten kanssa olla ja jopa iloita
hehän kyllä minua ainakin rakastavat ja olen heille paras isä maailmassa!!
VOIMIA! Tuttu tilanne: ero, läheisen kuolema ja taas mahdollisesti ero. Jotenkin vaan täytyy potkia itseensä eteenpäin vaikka kaikki kaatuu päälle. Välillä tuntuu kuin et mitä virkaa itsellä on, lapset onneksi muistuttavat siitä.
Mikäs tuossa, ei kun uutta suhdetta rakentamaan ja siinä samalla saat asunnollesi maksajankin.
Näyttihän tuo ex-mieheltäkin onnistuvan hetkessä, ei se meidän 11v ollutkaan hänelle merkittävää aikaa...kun noin helposti pysty unohtamaan ja aloittamaan uuden elämän.
Minusta on kait tulossa katkerin ja kateellisin ihminen jonka tiedän. Kaipa tää on mulle opiksi...kenpä tietäis sen???