Minä haluan elämässäni saada lapsia. Se on ollut jo monta vuotta selvä asia minulle, vaikka 22 olen vasta. Asia on niin tärkeä, että mieluummin valitsisin loppuelämäkseni yksinhuoltajuuden, kuin elämän miehen kanssa ilman lapsia.
Olen seurustellut avomieheni kanssa nyt reilun vuoden ja alusta asti (lapsiasiasta keskusteltiin toisilla treffeillä ekan kerran) mies on ollut hyvin epävarma sen suhteen, haluaako ikinä lapsia, nyt 22 myös.
Muutama päivä sitten nostin taas kissan pöydälle. Hän oli nyt jo sitä mieltä, että hän saattaisi kyllä sopeutua olemaan lastemme isä, mutta hänellä oli sellainen käsitys ja ennakkoluulo, että 20-25% todennäköisyydellä lapsesta tulee kuitenkin kusipää, siis sellainen ihminen, joka satuttaa muita tahallaan ja jonka kanssa hän ei tulisi toimeen ja josta ei voisi välittää. Myös hän pitää todennäköisenä, ettei hän kuitenkaan tuntisi lasta kohtaan mitään.
En oikein osaa ajatella tuon olevan yhtään mikään lähtökohta isyyteen. Itse kun haluaisin miehen, joka vaikka adoptoisi kanssani lapsen, jos omia ei pystyisi saamaan. Ei varmasti tapahdu tuon kanssa.
Mitä siis tehdä? Laittaako äijä lukemaan erilaisia lapsikirjoja ja -oppaita? Pitäisikö hankkia jostain lapsia hoitoon meille silloin tällöin tai muutoin hankkia hänelle lapsikontakteja? Vai lähteä etsimään uutta miestä, joka ei välttämättä muutoin olisi yhtä hyvä, mutta ajattelisi lapsiasiasta toisin?
Mitä itse tekisit? Ja miehet, onko tuollaista ajattelua mahdollista muuttaa?
Olen seurustellut avomieheni kanssa nyt reilun vuoden ja alusta asti (lapsiasiasta keskusteltiin toisilla treffeillä ekan kerran) mies on ollut hyvin epävarma sen suhteen, haluaako ikinä lapsia, nyt 22 myös.
Muutama päivä sitten nostin taas kissan pöydälle. Hän oli nyt jo sitä mieltä, että hän saattaisi kyllä sopeutua olemaan lastemme isä, mutta hänellä oli sellainen käsitys ja ennakkoluulo, että 20-25% todennäköisyydellä lapsesta tulee kuitenkin kusipää, siis sellainen ihminen, joka satuttaa muita tahallaan ja jonka kanssa hän ei tulisi toimeen ja josta ei voisi välittää. Myös hän pitää todennäköisenä, ettei hän kuitenkaan tuntisi lasta kohtaan mitään.
En oikein osaa ajatella tuon olevan yhtään mikään lähtökohta isyyteen. Itse kun haluaisin miehen, joka vaikka adoptoisi kanssani lapsen, jos omia ei pystyisi saamaan. Ei varmasti tapahdu tuon kanssa.
Mitä siis tehdä? Laittaako äijä lukemaan erilaisia lapsikirjoja ja -oppaita? Pitäisikö hankkia jostain lapsia hoitoon meille silloin tällöin tai muutoin hankkia hänelle lapsikontakteja? Vai lähteä etsimään uutta miestä, joka ei välttämättä muutoin olisi yhtä hyvä, mutta ajattelisi lapsiasiasta toisin?
Mitä itse tekisit? Ja miehet, onko tuollaista ajattelua mahdollista muuttaa?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Poika on vielä aivan liian kypsymätön vanhemmuuden vaativaan tehtävään.
Anna hänen kasvaa ja kehittyä rauhassa.
Päästä itsesikin rauhaan vauva-ajatuksilta.
Ehditte vallan mainiosti kehitellä lapsosia tähän maailmaan myöhemminkin.
Nauttikaa nuoruudestanne ja toisistanne!!!
Siis tyttö kulta! Tehän olette todella nuoria vielä ja elämä edessä. Pelotat kyllä miehesi saman tien tiehensä jos alat kantaa hänen eteensä vauvakirjoja jo nyt. Ja seurustelua vuosi takana? Maltahan nyt ja odottele hetki vielä. Katso edes että suhteenne kestää todella sillä olette aivan vielä suhteen alussa. En ihmettele ollenkaan että miehesi epäilee asiaa.Kyllä minäkin epäilisin ja miettisin tossa tilanteessa vaikka nainen olenkin. Kaikki tulee kyllä ajallaan jos on tullakseen!
Vaikka olenkin asian niin ajatellut, etten oikein välittäisi olla kolmekymppinen ensiäiti, niin en minä myöskään tässä heti ja nyt ole lapsia hankkimassa. Itse laitan opiskelut kuntoon parin vuoden sisään ja ristiriitaa tuo se, että avomiehen suunnitelmissa on alkaa opiskella sinä vuonna kun minä aion valmistua. Valmistumiseni jälkeen en enää kovin montaa vuotta välittäisi asian kanssa odotella.
Ja nyt olen miettinyt, että jospa tuo ei koskaan "järkiinny". Paljonko harmittaa "tuhlattu" aika ja mahdollisuudet, jos hän ei koe lapsiasiaan kypsymistä vielä kolmenkaan vuoden päästä.
Tämä on yksi syy, miksi ennen häntä katselin lähinnä vähän vanhempia miehiä sillä silmällä. Muutenkin tuntuu, että olen suhteessamme monissa taidoissa ja tiedoissa edellä. Se turhauttaa välillä, kun ei tuosta oikein saa keskustelukumppania yhtään syvällisempien asioiden käsittelyyn ja joitain minulle jo ajat sitten valjenneita asioita saa opettaa ja kerrata ja selittää... :-/
Ja toisaalta taas monessa monessa monessa asiassa minun on vaikea kuvitella ketään, joka olisi sopivampi minulle.
"ei voi aina saada mitä haluaa, eikä varsinkaan kaikkea..."
mitä vikaa kolmikymppisessä ensiäidissä??!?!?!?!??!?!?!?! Vähän pistää vihaksi, kun asenne on tämä eikä mulla ainakaan ole vielä tietoakaan mahdollisesta lapsenhankinnasta :) Ehkä niukinnaukin ehtisin vielä ennen kolmeakymmentä. Ehkä.
T: tuhoon_tuomittuko?
Mutta jos miehelläsi on tuollainen suhtautuminen asiaan niin kuin kerroit niin jos lapsen hankkisit niin livistäisi kyllä vieraisiin jos ei raskausaikana niin viimeistään ekan vuoden sisällä lapsen syntymästä. Kai jollain tasolla pitää edes olla valmis lapsen saantiin?? MIehenkin!
Ei kolmikymppisessä ensiäidissä sinällään mitään vikaa ole. Itse (siis minä, allekirjoittanut) haluaisin lapseni jo nuoremmalla iällä, koska silloin
a) lapsilla ei olisi aivan ikivanhat vanhemmat, jotka ehkä kuolla kupsahtavat lasten ollessa vielä suht nuoria
b) todennäköisesti pääsee nauttimaan hyväkuntoisena lastenlasten seurasta ja minusta on iso rikkaus, että lapsilla on isovanhemmat elossa.
c) minulla ei ole halua tai tarvetta viettää pitkitettyä vapaata nuoruutta. Ennemmin hankin perheen.
Jos mies on nyt tosiaan sitä mieltä ettei halua lapsia kenties koskaan, niin voi olla ettei hän siitä todellakaan kasva yhtään minnekkään. Ikä voi muuttaa ajatukset, mutta on hyvä myös varautua siihen ettei muuta. Liian moni nainen alkaa suhteeseen miehen kanssa joka olisi se oikea JOS VAIN... Eli uskotaan että kyllä se mies siitä muuttuu ajan myötä, ja oikeita virikkeitä tuputtamalla. Karu tosiasia on, ettei toista voi kuitenkaan muuttaa.
Toisaalta voi olla, että mies on vielä niin nuori ettei itseään isänä näe, ja kenties vauvapuheesi myös hieman pelottavat häntä. Ehkä hän sanoo ettei koskaan siksi, kun sinä tunnut jopa yli-innokkaalta. Ehkä hän pelkää, että jos ei tee kantaansa selväksi niin sinä alat ostamaan vauvanvaatteita jo nyt.
Mielestäni teidän pitäisi vielä kerran puhua asiasta ihan perusteellisesti. Onko niin, ettei mies vain nyt tai lähivuosina tahdo isäksi, vai onko hän niitä ihmisiä jotka eivät yksinkertaisesti vaan tahdo lapsia, ikinä. Mielestäni sinulla on oikeus saada tähän jonkilainen vastaus, jotta voit päättää mitä haluat tehdä omalla elämälläsi. Ettei tosiaan mene aika ja nuoruus hukkaan odotellessa jotain, mitä ei sitten koskaan saakkaan.
Älä missään nimssä työnnä häntä lapsenvahdiksi tai vauvakirjojen ääreen, se aiheuttaa todennäköisemmin juuri päinvastaisen reaktion kuin mitä haet. Valmius tulee ihmisen sisältä, ei ulkopuolelta. Hänellä on oikeus olla haluamatta isäksi näin nuorena, hänellä on myös oikeus olla haluamatta isäksi koskaan. Ja sinulla on oikeus tietää mitkä miehesi periaatteet asiasta ovat.
Mieheni kertoi että ei ole koskaan aikaisemmin halunnut lasta eikä miettinyt edes sellaisen hankkimista ennen kuin tapasi minut. Aina ollut sitä mieltä ettei lapsia tee. Ehkä sinun miehesi ei ole varma teidän suhteesta..? Jos asia tuntuu oikealta niin sitä tekee sen mukaan. Nyt tässä haikaraa odotellaan ja mies aivan innoissaan asiasta :0).
Hän siis on toistaiseksi sitä mieltä, että voisi lapsia (lapsen) hankkia kanssani, mutta lähinnä kai siksi, että minä sitä haluaisin niin kovasti. Olemme keskustelleet asiasta useita kertoja ja hän on mm. sanonut, että haluaa olla kanssani loppuelämänsä ja hän tietää myös, että kaikkea ei voi saada ja jostakin on luovuttava jos jotakin haluaa, eli hän olisi valmis lapsen tekemään, vaikkei itse sitä varsinaisesti haluakaan (joskaan ei sano ehdottomasti ei).
Hän tietää myös tarkalleen, etten minä aio lapsia hankkia tässä ja nyt, vaan asia olisi enemmän ajankohtainen valmistumiseni jälkeen.
Olen miettinyt (olemme keskustelleet myös) hänen isäkokemuksiaan. Hänellä on varsin jörö isä itsellään. Sellainen, joka on, mutta ei paljon enempää. Kotona on käytännön asiat hoidettu ja siinähän se. Hän pitää tavallista isää sellaisena, joka ei juurikaan juttele, tai ainakin rajatuista asioista. Minun isääni hän taas pitää jotenkin poikkeuksellisena, koska isäni voi jutella ihmisten kanssa melkeinpä mistä vain (vaikka on meilläkin kotona ollut aiheita, joita ei ole esiin nosteltu).
Ja toisaalta hänellä ei juurikaan ole käytännön kokemusta lapsista. Hänellä ei ole ollut lapsia sukulaisina (nykyään on veljenpoika, jota näkee ehkä kerran vuodessa), eikä paljon pienempiä sisaruksia. Pikkusiskonsakin on vain 2v häntä nuorempi.
Mulla taas päinvastainen tilanne. Voisi jopa sanoa, että yhteenlasketusta lapsikokemuksestamme 95% on minulla.
Tilanteessa rassaa juuri sen epämääräisyys. Minua kun ei viehätä ajatus perheestä, jossa olisi kaksi aikuista, mutta vain yksi vanhempi. Ja mitä jos herra sitten myöhemmin keksiikin, että ei, ei hän sittenkään halua ikinä lapsia. :-(
...veljenpoika suhtautuu häneen, kun he tapaavat? Vai oletko ollut paikalla heidän tavatessaan?
Kyselen siksi, että kun tapasin mieheni ja menimme ensimmäistä kertaa yhdessä sukulaisiin, hänen sisarensa lapset ryntäsivät kiljuen hänen kimppuunsa kuukausien tauon jälkeen. Siinä vaiheessa totesin, että tuossa taitaa olla minun lasteni isä. Enkä erehtynyt - hän on loistava isä lapsilleen.
Tarkoitan siis sitä, että kannattaa seurata, miten hän ja yleensä lapset tulevat toimeen keskenään. Jos ovat kuin seipään nielleitä tms toisensa nähdessään, luultavasti tämä mies käyttäytyisi vähän samaan tapaan omienkin lastensa kanssa. Jos taas hän ja vieraat lapset tulevat loistavasti juttuun, hänestä tulee luultavasti loistava isä. Ja vaikka lapset eivät heti ryntäisi kiljuen kimppuun (kyse voi olla esim lapsen luontaisesta varautuneisuudesta tai ujoudesta - ja sellainenkin lapsi voi tulla vieraankin luo, kunhan saa aikaa), kyllä sen kuitenkin käyttäytymisestä vaistoaa, miten homma on. Jos lapsen vanhemmat sanovat, että lapsi vierastaa muitakin, kyllä hänestä silloinkin näkee, jos uskaltaa vaikkapa äitinsä sylistä piankin hymyillä puoliskollesi. :)
Veljenpoikansa on muistaakseni aika varautunut tapaus ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa on ollut lähes olematonta. Avomieheni on saattanut antaa pojalle pikkuauton leluksi meillä, kun poika on kysellyt leluja, mutta siinä se.
Pikkusiskoni taas (5v) arasti vierasta ihmistä alkuun, eikä avomiehenikään juuri tehnyt mitään aloitetta likan suuntaan. Nykyään pikkusisko menee jopa tuon syliin, muttei avomies sitä oma-alotteisesti siihen houkuttele. Se on lapsen tehtävä aloite hänen kanssaan.
Eipä tuolla hirveästi ole hajua lasten ajatusmaailmasta. Pikkusisko oli meillä joskus yötä ja nuo jotain peuhasivat makkarin sängyllä. Pikkusisko oli kai vahingossa ensin laittanut sydäntyynyn avokin haarovälin tienoille, pois tieltä tai jotain, mutta kun mies sille alkoi nauraa (alapäähuumorista herra kun tykkää...), niin likka rupesi tuota toistamaan (ja jätkällä oli vaan hauskaa). Musta oli vähän sopimatonta opettaa tyttöä tekemään noin, kun se ei vielä ymmärrä edes mikä siinä on hauskaa. Mut samalla tiesin, ettei jätkä oikein tajua mitä tekee.
Kysyin siinä sitten likalta miehen kuullen, että miks sä teet noin, ja tyttö vastas, et siks ko X nauraa sille. Sitten avomiehen puoleen, että kuulitko, huomaatko miten helppo lapseen on vaikuttaa. Aatteles jos se jollekin muulle tekee noin luullen, että kyse on hauskasta asiasta ja saakin moitteet tai huudot siitä hyvästä. Kun se ei ilman sua olis koko asiaa ikänä välttämättä hoksannu tehä.
Jooh, aika mitättömän kuuloinen esimerkki tavallaan.
Jos avokkisi asenne on tuollainen (se pikkusiskosi kikattelu), haluatko hänet ihan aikuisten oikeasti lastesi isäksi? Väitit esimerkkiäsi mitättömäksi, mutta minun mielestäni se kertoo hänestä jotain oleellista. Pelkään pahoin, että teille voi tulla näkemyseroja lasten kasvatuksessa... Ja jos lapsi saa alkunsa enempi sinun halustasi, pelkään että joudut myös vastaamaan hänestä enemmän kuin miehesi. :(
Jos hän todella on ikäisesi, hänellä saattaa ehkä olla mahdollisuuksia kasvaa isäksi, mutta siitä ei ole sataprosenttisia takeita. Kannattaa siis miettiä asiaa tämän hetken tilanteen pohjalta. Se on myöhäistä sitten, jos lapsi on jo tulossa.
Meillä kun muutoin menee ihan hyvin, eikä tämä asia edes ole ihan ajankohtainen kuitenkaan nyt, niin ajattelin, että jospa katsotaan asiaa valmistumiseni aikoihin uudelleen. Jos ei silloinkaan hänen ajatuksensa ole seljenneet, ei sitten lainkaan.
Hän kun lähtee kesällä armeijaan, niin tilanne voi olla helpompi arvioida tai suhde heittää roskiin pitkien erossaoloaikojen jälkeen. Tai jos mieli muuttuu, aletaan rakentaa suhdetta pikkuhiljaa perheelliseen muotoon.
Tahdon kyllä saada varmuutta tähän asiaan ennen kuin lapsia aletaan tehdä.
Hän ei ole oppinut ajattelemaan lasten kannalta asioita. Se oli selvä jo tuossa tyynypelleilyssäkin. Ja kun asiaa ajattelee, missä hän olisikaan voinut harjaantua siihen. En sinällään pidä häntä toivottomana tapauksena kommunikoimaan lasten kanssa.
Pidä unelmistasi kiinni !!!! Minä olen nyt 18vee ja saan vauvan elokuussa ja miehenikin on vasta 19 ja hänkin kyllä kypsyy vähitellen !!!!!!