Tässä saanut sellaisen tunteen päälle, että toinen alkaa elämään omaa elämää ja itse on siinä vaan, jos satun olemaan paikalla. Siis etäsuhteessa...
Pitääkö ootella, että riutuu pois? :-(
Pitääkö ootella, että riutuu pois? :-(
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Siis, että pulkka valuu alas mäkeä ja sinä jäit kyydistä?
Aikalailla niin. Koitin sanoa asiasta, mutta asialle ei voi tehdä mitään.
En ehkä vaan osaa selittää. Tunteet on tunteita ja itse en ainakaan keksi, että miten selitän tunteen. Ulkopuolinen olo vaan.
Jotenkin itse ajattelen asiaa, että sitä ei voikaan tehdä... Se pitää näyttää...
Mutta en tiedä?
Kaikkea ei pysty pukemaan sanoiksi. Täydellisesti. Mutta sen pystyy sanomaan, että sulla on ulkopuolinen olo. Oletteko kuitenkin yhdessä?
Etäsuhde? Jompikumpi muuttanut kauemmas vai mitä tämä meinaa? Vastaat vain jos haluat, utelut on asioita mihin voi hyvin olla vastaamattakin.
Ootko sinä ihan täysillä enää mukana suhteessa vai jo vähän luovuttanut, kun hiukan mutulla meinaan, että et ole ihan varma enää?
Ehkä minusta tuota "tehdä" asioille jotain ei voi oikeen käyttääkään. Haluaminen yhteistä elämää näkyy muuten kuin tekemisenä. Sitä haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa ja se tulee itsestään, jos on tullakseen.
Siksi sitä kai on niin vaikea selittää. Sen aistii niin pienistä asioista. Ärsyttävää lähteäkään perkaamaan yksityiskohtaisesti läpi, että mitä ois pitänyt "tehdä".
Voihan sitä yhdessä elämisen halua näyttää tekemiselläkin, tekemällä asioita jotka luo perustaa, turvaa ja yhdistää teitä. Mutta ehkä et hae nyt sitä tällä, vaan tunnetilaa...
Onko siinä yhdessä elämisen halussa käynyt jommalla kummalla jokin notkahdus tai muutos? Eikö se tunnu enää niin varmalle, että haluaa yhteistä elämää? Epävarmuustekijä.
Joo, ollaan yhdessä.
Siis meillä kummallakin oma elämä lapsineen eri kaupungeissa. Ja minusta tässä on katoamassa tuo yhteisen elämän rakentamisen halu toiselta...
No en tiedä, että miten tähän suhtautuu? Olen tutkinut liikaakin tunteita, ehkä voisi höllätä. Kuitenkin hyvä ihminen kyseessä. Mutta on vähän vaikeaa jättää tuollaistakaan tunnetta huomioimatta...
Eli on olemassa epävarmuustekijä. Hän ilmeisesti käyttäytyy erilailla kuin ennen kanssasi? Ehkä vähemmän avoin? Vähemmän halukas jakamaan asioita kanssasi?
Mä luulen, että sä otit aika raskaasti ja järkytyit siitä edellisestä episodista, koska se oli ihan vastakkainen tunne niille ihanille ja hienoille välittämisen tunteille, mitä sulla oli sitä episodia ennen. Toisaalta sussa heräsi suojeluvietti, huomasit ehkä itsekin.
Sä olet käynyt "kierroksilla" tunnepuolella ja siinä menee helposti ihan sekaisin. Alkaa halkomaan kaikki pienetkin pisteet ja pilkut, mutta tokihan sun valppaanakin täytyy olla. Nimittäin tommoset tunteet voi olla joskus korostunutta kiihtymystä, vailla mitään varsinaista konkretiaa. Mutta myös viestejä, että jokin asia ei ole enää reilassa. Tarkkaile sitä tunnetta, mutta koita nostaa rinnalle niitä hyviä tunteita, joiden vuoksi sinä edelleen suhteessa olet. Josko tuo tunne saisi jonkin konkreettisen muodon lopulta ja joku pala loksahtaa paikalleen. Mikä nyt tuntuu olevan vähän syrjällään. :)
Asioilla on tapana selvitä lopulta.
No varmaan pitäisikin rauhottuu ja antaa asioiden ja tunteiden laantua. Jospa tänne vaikka suoltas pahimmat fiilingit... :-D
No varmaan sitä on edellisenkin jälkeen herkillä, mutta toisaalta se edellisen jälkeen on toinenkin ollut siilipuolustusasemassa. Ymmärrän tavallaan, mutta toisaalta en käsitä, että miten voisinkaan asiat esittää niin, etten syytä mistään häntä? Jokin lipuminen haarniskaan tai vastaava on toisaalta normaalia, mutta siitäkin on puhuttu. Että pitäisi muistaa, että se toinenkin tarkoittaa vaan hyvää.
No mökötellään nyt sit täällä. :-D
Minä olen ottanutkin liian tosissaan kaikenmaailman tunteet, oikeastaan siksi, että olen ajatellut, että vois rakentaa sellaisen yhteisen elämän toisen ihmisen kanssa, ettei tarvitsisi epäillä ja pelätä kummankaan mitään. Mutta se lienee mahdoton yhtälö. Meihin kaikkiin on pinttynyt tapoja ja puolustusmekanismejä, jotka saa sittenkin vallan, vaikka miten asiat yrittäisi puhumalla käydä läpi. Sitten toiset haluaa tehdä heti asiasta selvän, toiset tarvitsee aikaa.
Kumpa vaan jaksas nieleskellä nyt ja hiukan höllätä. Siinä ois todellakin järkeä, varsinkin kun muistaa, että mitä viimeks käytiin läpi ja miten...
Joo, pieni hölläys voi tehdä poikaa. :)
Sulla semmosta parisuherintamalla, mulla taas meinaa mennä hetkittäin hermot mun esikoiseni kanssa. Joka on niin itsepäinen ja uppiniskainen, etten ole hetkeen semmosta nähnyt. Ihan kirjaimellisesti välillä kiehun ja ylikin, kun ei vaan mene mikään jakeluun. Siskoa retuutetaan, kiusataan, kaikki sanomiset sivuutetaan ihan kun ei olis mitään koskaan kuultukaan. Miljoona toistoa ja edelleen ollaan ettei olla koskaan kuultukaan.
Tommonen sisaruskateus esimerkkinä on mulle ihan uus ilmiö, kun itsellä ei ole sisaruksia, ei ole omakohtaista kokemusta. Hulluinta on, että mitä enempi asiaa koittaa selvittää, sitä hullumaksi menee. :)
No joskus on laitettava se äkäpussi omaan rauhalliseen paikkaan rauhoittumaan. Sitten kun on rauhoittunut, mennä kertomaan miksi mitäkin tapahtui.
Minä muistan kerrankin, kun tyttö ja poika otti jostain yhteen, niin sanoin, että nyt autoon. Sanoin, että riehukaa nyt ja kun ootte rauhottuneet, niin kerron kummallekin miksi toinen suuttui. Takapenkillä oli haudanhiljaisuus. Selitin kummankin puolen asiasta, asianomainen sai korjata, mutta toinen ei. Toisen tunteita ei voi kertoa...
Ovat ottaneet edelleen yhteen, mutta asiat selvitellään aina. Sitä opetellaan ottamaan muut huomioon pienenä. Radikaali erottaminen ja sit rauhoittuminen, sitten vasta asiaa setvimään. Se on mulla toiminut hyvin.
Heh, meidän äkäpussi on pidemmän aikaa jo tehnyt tätä kiukunpurkua. On helposti turhautuvaa tyyppiä ja aika vilkas, utelias ja jatkuvasti pitäisi olla jotain actionia. Ja mä en ihan oikeasti jaksa niin paljon viihdyttää, kun lapsi kaipaisi. Tuntuu, että sen huomionnälkä on ehtymätön kaivo.
Mitä enemmän jotain annetaan, sitä enemmän vaatii lisää. On se sitten huomiota tai mitä tahansa. Se alkoi itseasiassa pienemmän synnyttyä ja jatkuu uhman keralla edelleen. Ennen kiukun kohteena olin minä, joka toin tuon ikävän pikkuisen kotiimme ja nyt se on sitten se pikkusisko joka saa kuonoonsa, kun prinsessa on päättänyt, että kuonoon pitää nyt antaa. :(
Välillä tuntuu, että isommalla on niin iso napa ettei se muuta näe kuin oman napansa. Toki hän on vielä niin pieni ihminen, että joidenkin asioiden selittäminen varmaan onkin ollut ihan turhaa. Ei mene jakeluun. Eikä taida mennä minunkaan jakeluun nyt joku asia, koska homma vaan jatkuu. Joskus minusta tuntuu, etten ymmärrä tuota isompaa lastani yhtään. Mistä se kaikki kiusaamisen riemu oiken tulee? Asia josta minä näen punaista. Toisen systemaattinen kiusaaminen ja satuttaminen.
Olen koittanut opastaa puhumaan erimielisyydet, ei satuteta toista. Ottanut lapset erilleen, koittanut antaa huomiota vuorotellen kummallekin yksilönä, niin että ollaan ihan kahdenkeskenkin ilman toista sisarusta jne. Olen suuttunutkin ihan kunnolla ja karjaissut niin että talo tutisee. Kun on oikeen voimat loppu jatkuvaan riitelyyn. Mutta sitten mulle tulee heti morkkis, ei näin asiaa hoideta. Ei mun kuulu mennä lapsen tasolle. Mennyt puhumaan isomman kanssa asiaa halki ja kertonut miksi suutuin. Ja mistä olisin iloinen, jos hän toimisi näin kun kerron. Ja mikä minua kovasti harmittaa. Kehunut aina kun on toimittu toista huomioiden puolin ja toisin. Joskus tuntuu, että pää lyö tyhjää.
Oma huone rauhoittaa seuraavaan riitaan saakka. :(
Että kai nämä ihmisen tunteet ja murheet niiden taholta on ihan arkipäivää. Joskus niiden kanssa vaan on solmussa, eikä aina oikein tiedä mikä olisi viisainta. :)
Opetteluahan tää on koko elämä. Aina jotain. Nyt happihyppelylle.
Kuin omasta parisuhde elämästäni. Tai siis menneestä sellaisesta.
No nuorten jääkiekkovalmentaja ( tää uus) totes aika hyvin. Ensin on ansaittava arvostus itse ja vasta sitten asia menee perille.
Mun tyttö kiipeili huonoilla tikkailla leikkimökin päälle. Kävin kieltämässä ja sain als sen. Kohta olin päiväunilla ja se meni uudelleen. Otin kahvikupposen ja kävelin mökille. Sanoin mitä voi käydä jos putoaa sieltä. Sit lampsin pois. Kohta tyttö tuli alas ja sisään ilmoittamaan, että huonostipa isi hänestä välittää. Sanoin, että johan kielsin ja kerroin mitä voi käydä. Enhän ole aina sitä tekemässä, se pitää ymmärtää itse.
Joo, lapset ärsyttää. Mutta ne opettelee sitä, mitä me aikuiset jo (ehkä) osataan. Niitä voi suojella ja opastaa, mutta itse niiden on koettava asiat.
Ja ehkä sinun ei pidäkään viihdyttää lapsia. Ne kyllä oppii touhuumaan itsekin, jos ei ole kokoajan työntämässä touhua itse niille. Sekin on sitä kiireisen vanhemman "helpointa" tietä, tyrkätä tabletti penskalle, ettei kitise. Kun riittäisi, että sanoo, että en keksi, minulla on tekemistä, en ehdi. En oo tavannut yhtään lasta joka istus vaan paikallaan ja katsois tyhjä ilme kasvoillaan. :-D ainakaan kovin pitkään.
No toivottavasti tää ei oo minun tulevasta menneestä... Vaikka kyllähän tää on ollut nyt vaikeeta. Välillä miettii, että onko sitten kahden ihmisen suhteessa aina vakiona jotain vaikeuksia? Joillekin ne kertyy loppuun, joillekin alkuun. Ja joko niihin kaatuu suhde tai sitten ei.
No aikahan sen näyttää. Itse olen kyllä nyt kertonut kaiken ja toinen haluaa tilaa. Itse ei voi kun odottaa. Ehkä tää onkin hyvää, että mökötellään tässä. Itse olen sanonut, että haluan jo läheisyyttä, toinen ei pysty. Minunhan ei tarvitse muuta kuin odottaa mitä toinen tekee.
Näinhän se on tuo kunnioitus. Koen ettei tuolla lapsella ole sitä kunnioitus toisinaan yhtikäs ketään kohtaan ja taas toisinaan kaikkia kohtaan. Riippuen millä päällä on. Ei ole vielä sellaista aikuista tullut vastaan joka saa sen nöyräksi siinä määrin, etteikö edes yritä viedä omaa tahtoaan läpi. :)
Se on niin omapäinen, ettei sitä meinaa kukaan ymmmärtää, kun kerron. Kun osaa olla ihmisten edessä kaikkea ihanaa mitä lapsissa ihastellaan. Toimii kuin enkeli neuvolassakin ja hurmaa ihmiset. Kahden juntin tekemä ja lopputulos on yks megajuntti. :P
No ei vaan, ihana tyttö se on, mutta meidän luonteenpiirteet vaan törmäilee yhtenään. Kai se joskus tasaantuu. Kun oppii ettei kiusaamalla saa kun riitaa ja huonoja välejä ihmisten kanssa aikaan. Vaatii varmaan lapsia opettamaan sen, ennen kun menee perille. Nk. vertaisiaan esimerkiksi.
Ja tosiaan en minä häntä viihdytä sanan varsinaisesa merkityksessä, juuri syystä että en lähde siihen minkä tiedän lopulta olevan ongelmaksi. Mutta viihdytystä hän kaipaa. Kun ei ole ikäisiään kavereita vielä löytänyt täältä uudelta paikkakunnaltakaan, perhekerhossa kaikki on ihan pieniä ja päivähoito ei ole vielä alkanut. Ollaan vähän patissa.
Tää on tosi, ei voi kaikkea tehdä puolesta. Eikä pyöritellä kuplamuoviin, on vaan opittava asiat itse. Vaikka lopulta sen kantapään kautta. Vaikka kuinka koittaa tahkota kalloon jotain, ei se mee jos ei oo mennäkseen. Se jos mikä turhauttaakin. Onko pakko tehdä asiat vaikeamman kautta, onko ihan pakko. :)
No on tietenkin!
Tietoisesti olen nyt antanut noiden leikkiä keskenään ja ollut itse loitommalla, joskin korvat hörössä. Mutta niin, että harjoittelevat sitä sisarena keskenään leikkimistä ja vuorovaikutusta. Ei voi joka askeleella olla varjona selän takana. Ei siihen vaan kellään rahkeet riitä lopulta. Tämä vanhemmuus se on kouluista kaikista kouluista haastavin. ja koskan ei oo valmis.
No loppukaneettis on totta. Ikänä et ole vamis vanhempi. :-D
Minun omat vanhemmat mietti aikoinaan, miten kasvattaa kaupunkiin lapset kun itse on kasvanut maalla. Huoli omasta lapsesta on aina. Haluaisi sille hyvät eväät elämään. Se on kai evoluutiota. Huonotkin vanhemmat saa huikeita ihmisiä aikaan. Olen itse todennut sen.
Tärkeintä evästä lapsilles matkaan on antaa se usko. Luotto. Ja loputon tuki. Minunkin vanhemmat tukee minua yhä vaikka oon 38. Ja ne uskoo, että teen oikeita päätöksiä. Vaikka en ole tehnyt. Niillä on paljon sairauksia ja haluan auttaa, mutta he sanovat, että keskity omiin lapsiin.
Muuten aikaosempaan aihealueeseen. Nainrn halusi tilaa ja pyysi, että lähden kotiin.
En silti mennyt kotiin, vaan ukin ja mummin luo. Vaikka ne on jo jättäneet maalliset olomuotonsa aikoja sitten. Silti mä saan täältä voimaa. Silloin kun täällä oli elämää, se oli voimakasta. Hauras vanhuskin toi minulle luottamuksen elämään. Ukki ja mummo loi minulle ajatusmaailman jota en ikinä unohda. Ja sen opetan omillekin lapsille. Kunnioitus. Vain sillä voi saada jotain...
Sait hetkeksi jotain muuta ajateltavaa, hyvä. :)
Se oli tarkoituskin. Isovanhemmista, että ne on hienoja ihmisiä. Kellä niihin on mahdollisuus, niin kannattaa pitää tiiviisti yhteyttä. Mun isoäitini ja isoisä ovat jo kuolleet, ne joiden kanssa aika paljon vietin. Joskus on on ihan hirveä ikävä. Jotenkin vielä kaipaan enemmän isoäitiäni, vaikka hän kuoli niin ettei minua enää tunnistanut vaan väitti vieraaksi naiseksi. Dementia vei unholaan.
Hänellä oli myös vaikeanlainen skitsofrenia, mutta siitä huolimatta ihan hirmu ihana ihminen ja aito. Rakas. Paras mummu mitä voi olla. <3
Joo, kiitos. :-)
Tässä tarviiskin vielä muuta ajateltavaa koko viikonlopuks. Toisaalta tuolla ukin ja mummon kotona käydessä mietin itseäni julmetusti. Huomasin, että tarvitsen ammattiapuakin. Selkeästi minun tunteet tulee minun omasta nupista. Toivottavasti en ole vaan sotkenut asioita liian pitkälle. Aika senkin kai näyttää...
Minä luulen, että minun entinen elämä sotkee yhä tuolla mun pääkopassa. Saan tunteita olemattomista asioista ja pelkoja omista oletuksista. Ja kun olen tuonut tähän omaan uuteen elämään tunteitten näyttämisen ja puhumisen, niin se on ollut aikalailla jatkuvaa. Ja taatusti toinen ajattelee, että olen tarrautuja ja roikkuja. .. Ja niin olen ollutkin...
En tiedä itse, että mitä mun päässä tapahtuu, kun pelkään... Tai epäilen, mutta nyt voisi sen katsella ammattilaisen kanssa. Mennään sit tämäkin kortti katsomaan...
Ole hyvä. Keksi jotain semmoista ajankulua mikä saa rentoutumaan. :)
No mä kävin tuossa kunnolla pohjalla. Oon oikeasti vieläkin siellä, mutta varasin itselle ajan päihdepoliklinikalta ja aloitan uusiks elämänrakennuksen. Napsautan korkin kiinni ja aion pitää sen kiinni. Se ei varmaan ole perinpohjainen syy, mutta siitä on aloitettava. Se on taatusti aiheuttanut myös paljon pahaa mussa. Siis alkoholi. Nyt en aio antaa itseni lipsua sen pariin enää ikinä. Haluan absolutiks...
Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin. Kyllä juomisesta eroon pääsee, se on vaan tehtävä vankka päätös. Kukaan sitä ei suuhun kaada, jos ei itse ole kaatamassa. :)
No kävin just aa-kerhossa. Vähän oli laimeempi aloitustarina kuin muilla, mutta selvä asia on, että suuntaus tästä eteenpäin voisi hyvin johtaa noihin tarinoihin. Oikeastaan sopii mulle. Käyn luultavasti kokouksissa jatkossakin. Ja hyvä ois antaa vertaistukea muillekin. :-)
Jos naiseni näkiskin tämän, niin tässä hälle. https://youtu.be/KKGs_kFRZBc