Olen lukenut joitakin juttuja täältä sekä sydänsuruista, jotenkin en tunne kohtaavani samantyyppistä juttua missään.. Niinpä ajattelin kirjoittaa oman tarinani.. minun Surustani.
Alku on vaikeaa aloittaa kirjoittamaan...
.. olimme yhdessä 14 vuotta, erosimme pari kuukautta sitten..
Olimme toistemme sielunkumppanit.. Elämämme yhdessä oli ihanaa.. emme kumpikaan kadu päivääkään.. kaikki meidän ns. ongelmat elämämme aikana johtuivat ulkoisista tekijöistä, meistä riippumatomista asioista, elämämme oli "helppoa", ei lapsia, ei isoja huolia, ei velkaa, oma koti, auto, työpaikat jne.. ehkä liiankin helppoa..
Rakastimme toisiamme, näytimme tunteemme, olimme helliä, pystyimme puhumaan kaikesta, purimme kaikki asiat, seksi oli aivan loistavaa..
Itselläni oli ns. 30:n kriisi 2-3 vuotta sitten, seki mentiin yli ja taisteltiin yhdessä.. kriisini oli kyllä erittäin vahvistava kokemus.. ja pitkällinen prosessi. Olen avoin, rehellinen, tunteellinen itsensä kanssa sinut oleva nainen, tiedän elämäni arvoni ja elän niiden mukaisesti. Olen mustavalkoinen skorpiooniluonne ja kuitenkin kiltti. (kai tämäkin on hyvä mainita, jotta voi käsittää asiaa edes joteenkin)
Toiselle alkoi tulemaan 30:n kriisin oireita pikkuhiljaa syksyllä.. ja olinkin jo odottanut sitä, koska se tulee.. kun elää pitkässä suhteessa, niin uskoakseni, niitä tulee kaikille.. ainakin jollain tavalla.. Annoin toisen miettiä rauhassa ja näytin hänelle tavallani, että olen valmis kuuntelemaan, kun hän on valmis avautumaan asiasta. En ole koskaan halunnut muuttaa ketään ihmistä, vaan minut on opetettu hyväksymään kaikki sellaisina kuin he ovat. ihmisiä on turha pakottaa mihinkään, he ite kyllä ottavat vastuun omasta elämästään, näin olen aina halunnut uskoa. Edes toisen 30:n kriisi ei pelottanut minua, koska olen ehkä niin naivi, että uskon rakkauden voimaan ja siihen, mitä meillä on ollut ja meidän arvoihimme. Puhuimme myös lapsista, olimme päättäneet alkaa yrittämään vuoden sisällä, onnistuisiko se. vauvapuheet lähtivät minusta.
Mutta olin väärässä..
.. sitten, kun hän avautui.. marraskuun lopussa, hän oli tehnyt kaikki päätökset jo. Hän ihastui duunikaveriinsa, ei ollut enää valmis taistelemaan mistään, sanoi, ettei tunne enää palavaa rakkautta mua kohtaan.. ja ettei ole tuntunut oikealta enää vähään aikaan, (kuinka moni tuntee niin 14 vuoden jälkeen.. ehkä se rakkaus on ihan muuta.. ) halusi vapautensa, mutta ei kuitenkaan ollut valmis päästämään musta irti.. viikot minun kanssa.. viikonloppuisin hän kävi duunihoidonsa luona, 1,5 kk asuimme vielä yhdessä, kunnes sitten muutin pois..
.. olen asunut nyt vajaat 3 viikkoa uudessa kodissa.. yksi viikon tauko ollut takana, jolloin ei nähny eikä otettu yhteyttä..
Olen ollut välillä erittäin sekaisin, yllättävää.. aina, kun nään hänet, nään samalla sen rakkauden mua kohtaan, mutta kuitenkaan, en ole enää sitä mitä hän haluaa.. kaikki tuli kuitenkin ihan shokkina minulle.. heilumista laidasta toiseen on ollut paljon.. välillä mieletön tuska, välillä järjetön vitutus, siitä mitä hän tekee mulle, ihmiselle, joka ei koskaan ole satuttanut sitä.. vain rakastanut aina täydestä sydämestä ja tukenut toista.. (tässä kohtaa hyräilen Apulannan biisiä -Lupasit mulle.. )
Tietyt kysymykset pyörivät päässäni.. Miksi? Mitä puuttui, jota en nähnyt? Eikö ihmiset etsi sielunkumppania koko elämänsä? Miten ihminen pystyy lähtemään noin vain taistelematta? Moni olisi onnellinen ns. "helposta" elämästä.. tunnen olevani suojelusenkeli.. ikävöin.. Mietin ikävöikö hän? Muistan kaikkien pienienkin asioiden tuoman tunteen.. Miten sellaisen pystyy unohtamaan noin vain? Onko kaikki mihin olen uskonut ollut vain harhaa..? Miten voin unohtaa kaiken..? Miten saan rakkauteni hiipumaan?
Alku on vaikeaa aloittaa kirjoittamaan...
.. olimme yhdessä 14 vuotta, erosimme pari kuukautta sitten..
Olimme toistemme sielunkumppanit.. Elämämme yhdessä oli ihanaa.. emme kumpikaan kadu päivääkään.. kaikki meidän ns. ongelmat elämämme aikana johtuivat ulkoisista tekijöistä, meistä riippumatomista asioista, elämämme oli "helppoa", ei lapsia, ei isoja huolia, ei velkaa, oma koti, auto, työpaikat jne.. ehkä liiankin helppoa..
Rakastimme toisiamme, näytimme tunteemme, olimme helliä, pystyimme puhumaan kaikesta, purimme kaikki asiat, seksi oli aivan loistavaa..
Itselläni oli ns. 30:n kriisi 2-3 vuotta sitten, seki mentiin yli ja taisteltiin yhdessä.. kriisini oli kyllä erittäin vahvistava kokemus.. ja pitkällinen prosessi. Olen avoin, rehellinen, tunteellinen itsensä kanssa sinut oleva nainen, tiedän elämäni arvoni ja elän niiden mukaisesti. Olen mustavalkoinen skorpiooniluonne ja kuitenkin kiltti. (kai tämäkin on hyvä mainita, jotta voi käsittää asiaa edes joteenkin)
Toiselle alkoi tulemaan 30:n kriisin oireita pikkuhiljaa syksyllä.. ja olinkin jo odottanut sitä, koska se tulee.. kun elää pitkässä suhteessa, niin uskoakseni, niitä tulee kaikille.. ainakin jollain tavalla.. Annoin toisen miettiä rauhassa ja näytin hänelle tavallani, että olen valmis kuuntelemaan, kun hän on valmis avautumaan asiasta. En ole koskaan halunnut muuttaa ketään ihmistä, vaan minut on opetettu hyväksymään kaikki sellaisina kuin he ovat. ihmisiä on turha pakottaa mihinkään, he ite kyllä ottavat vastuun omasta elämästään, näin olen aina halunnut uskoa. Edes toisen 30:n kriisi ei pelottanut minua, koska olen ehkä niin naivi, että uskon rakkauden voimaan ja siihen, mitä meillä on ollut ja meidän arvoihimme. Puhuimme myös lapsista, olimme päättäneet alkaa yrittämään vuoden sisällä, onnistuisiko se. vauvapuheet lähtivät minusta.
Mutta olin väärässä..
.. sitten, kun hän avautui.. marraskuun lopussa, hän oli tehnyt kaikki päätökset jo. Hän ihastui duunikaveriinsa, ei ollut enää valmis taistelemaan mistään, sanoi, ettei tunne enää palavaa rakkautta mua kohtaan.. ja ettei ole tuntunut oikealta enää vähään aikaan, (kuinka moni tuntee niin 14 vuoden jälkeen.. ehkä se rakkaus on ihan muuta.. ) halusi vapautensa, mutta ei kuitenkaan ollut valmis päästämään musta irti.. viikot minun kanssa.. viikonloppuisin hän kävi duunihoidonsa luona, 1,5 kk asuimme vielä yhdessä, kunnes sitten muutin pois..
.. olen asunut nyt vajaat 3 viikkoa uudessa kodissa.. yksi viikon tauko ollut takana, jolloin ei nähny eikä otettu yhteyttä..
Olen ollut välillä erittäin sekaisin, yllättävää.. aina, kun nään hänet, nään samalla sen rakkauden mua kohtaan, mutta kuitenkaan, en ole enää sitä mitä hän haluaa.. kaikki tuli kuitenkin ihan shokkina minulle.. heilumista laidasta toiseen on ollut paljon.. välillä mieletön tuska, välillä järjetön vitutus, siitä mitä hän tekee mulle, ihmiselle, joka ei koskaan ole satuttanut sitä.. vain rakastanut aina täydestä sydämestä ja tukenut toista.. (tässä kohtaa hyräilen Apulannan biisiä -Lupasit mulle.. )
Tietyt kysymykset pyörivät päässäni.. Miksi? Mitä puuttui, jota en nähnyt? Eikö ihmiset etsi sielunkumppania koko elämänsä? Miten ihminen pystyy lähtemään noin vain taistelematta? Moni olisi onnellinen ns. "helposta" elämästä.. tunnen olevani suojelusenkeli.. ikävöin.. Mietin ikävöikö hän? Muistan kaikkien pienienkin asioiden tuoman tunteen.. Miten sellaisen pystyy unohtamaan noin vain? Onko kaikki mihin olen uskonut ollut vain harhaa..? Miten voin unohtaa kaiken..? Miten saan rakkauteni hiipumaan?
Vastaukset 67
Vanhimmat
Olisikohan sinussa elänyt pieni tylsimys ja mies halusi rinnalleen vähän muutakin.
Sanotaan vaikka näin että kaurapuuron tilalle riisipuuroa.
Mitä siinä vingut,jos mies halusi mennä niin kyllä hän sen on tarkkaan harkinnut.Typerä olet kun suostut vielä panopuuna olemaan sen jälkeen.Mitä ilmeisimmin olet miehestä läheisriippuvainen,ilman omaa tahtoa oleva typerys.
Jos joku voi noin tylysti vastata noin koskettavaan tarinaan niin itsellä on kyl jossain vaiheessa mennyt sukset ristiin ja on vieläkin katkera toiselle.
Jos joku voi noin tylysti vastata noin koskettavaan tarinaan niin itsellä on kyl jossain vaiheessa mennyt sukset ristiin ja on vieläkin katkera toiselle.
No.. musta on myös hienoa erilaiset mielipiteet, mutta selvennykseksi voin sanoa, että jos saat tästä neidistä kaurapuuron nii olet kyl aika hyvä ;o)
Ja.. panopuuna en tod ole ollut sen jälkeen.. :)
Kuten kerroin.. omaan vahvat arvot ja toimin niiden mukaisesti..
En ole ollut riippuvainen, olen vain rakastanut.. jos se on "lähesriippuvaista".. meitä on sitten paljon.. taidat olla aika kylmä ja pettynyt useastikin?
Läheisriippuvainen et kyllä ole, niinkuin tuo yksi älypää jo tuossa ehti analysoimaan.
Teillä on ollut pitkä suhde, monen vuoden ihana taival yhdessä. Ei sen loputtua seuraavaan päivään herää tunteella "No hei, mutta se siitä ! Elämä jatkuu!"
Tottakai elämä jatkuu, mutta aika, joka erostanne on kulunut on niin lyhyt ettei sinun ajattelevana ihmisenä KUULUKAAN olla vielä jaloillasi !
Eihän millään olisi ollut mitään merkitystä jos tuon tasoinen elämänmuutos ei tuntuisi missään.
-Olet normaali, käyt läpi normaalia, asiaan kuuluvaa prosessia.
Se sisältää itkemisen, kaipaamisen, kaikkien ihanien hetkien kelailua edes takaisin )kuin filmiä) ,-taas itkemistä.
Välillä hetkellinen helpotus... etc.
Jollet tekisi niin, kätkisit surusi ja itkisit sisälläsi kuitenkin eläen
"tasapainoiselta näyttävää elämää"
se suru ei päästäisi näppejään irti sinusta koskaan. Sitähän et halua.
Rakastat häntä. Tottakai mietit kaipaako hän sinua, ja muisteleeko teidän aikojanne.
Sinä teet niin nyt (hyvä) ja toivot hänenkin.
Tiedän, -pienikin ilmoitus siitä että
"edelleen rakastan vaikkei yhdessä enää ollakaan" tekisi terää.
Vain tieto siitä että olet rakastettu.
Mutta eikö tärkeintä ole se, että hän rakasti ?
Sinä rakastit ? Teillä oli aikanne.
Et elänyt turhaan.
En lähde nyt spekuloimaan mitä miehesi päässä nyt liikkuu. Hän oli ilmeisesti kypsymätön ottamaan kriisiä vastaan, jonka sinä puolestasi omalla tahollasi selvitit.
Hän "selvitti" nk. kyllästymisensä rakastumalla toiseen, teidän suhteenne kehittämisen sijasta.
Hän koki ettei enää yksinkertaisesti rakasta. (saattaa aijan kuluttua havaita huomaamaan että olikin väärässä)
Miksi taistella sellaisen eteen ?
Uuden kohteen löytäneenä hänestä tuli sokea, etkä saa häntä miettimään nyt mitään.
Minkä sille voi ?
Ei hänen päätökseensä voi vaikuttaa. Hänen on nyt annettava olla. Sinunkin on annettava olla, ja puida OMA elämäsi järjestykseen.
Itseäsi älä syyttämään lähde.
Olisit ollut minkälainen vaan, hän olisi jossain vaiheessa tuon tehnyt.
Olen omien pahojen kriisien jälkeen AINA tajunnut (piiitkän ajan jälkeen) että "Näinhän sen pitikin mennä".
Ei se tunne tule sormia napsauttamalla, etkä voi päättä että lopetat rakastamisen.
Miksi sinun tarvitsisi ?
Mikset sinä saa edelleen rakastaa ?
Se vie aikansa.
Tiedät sen itsekin.
Totta.. olen prosessoinut tätä kyllä rankalla kädellä.. mutta vain niin selviän tästä.. olemalla avoin ja rehellinen loppun asti.. ja kohtaamalla totuuden..
Tärkeintä on, että hän rakasti.. ja mä rakastin.. ja se aika, mikä oli meidän, oli täynnä sitä.
-Ei se tunne tule sormia napsauttamalla, etkä voi päättä että lopetat rakastamisen.
Miksi sinun tarvitsisi ?
Mikset sinä saa edelleen rakastaa ?
Se vie aikansa.
Tiedät sen itsekin. -
Niin tiedän.. Kiitos näistä..
Olen yhä vahva minä ja tämän jälkeen vielä vahvempi..
Tulin tänne vielä tunnustamaan että sait kyyneleet valumaan poskille.
Voimia !
Tiedän täsmälleen mitä menet läpi. Välillä ahdistaa hirveästi, kun miettii hyviä aikoja, mutta sitten tasoittaa kun miettii huonoja hetkiä (niitäkin varmasti kaikilta löytyy :)?). On kauheaa kun monen vuoden jälkeen rakkaimpaan ihmiseen ei saa mitään kosketusta. Itse sain tarvitsemani vastaukset pitkän puhelinkeskustelun aikana jokin aika sitten, se oli ns. hyvästelypuhelu. Mutta vaikea on silti käsittää, että miksi toinen ei enää halua olla yhdessä, kun hän rakastaa vielä minua.Eniten satutttaa, että "putosin tyhjän päälle" juuri kun olin valmis perustamaan perheen. On niin vaikea ajatella, että joutuu aloittamaan kaiken jälleen alusta ja mistä voi vielä löytää toisen ihmisen, jonka kanssa olisi asiat noin hyvin ja rakkaus molemminpuolista.Levoton olo ja vähän sellainen väliaikainen, mutta nyt olen päättänyt ottaa päivän kerrallaan, pitäytyä rutiineissa, järjestää asunto ym. asiat kuntoon. Ja nauttia pienistäkin iloista-usko minua, niitä löytyy vaikka itsekin olen itkenyt monta yötä!
Sun kyyneleet sai mutkin kyyneliin..
.. kiitos voimista, niitä tarvitsen vielä pitkään..
.. jos on.. niin missä on ihmisten taisteluhalu ja arvot..?
On huonojakin.. tämä ero.. ja olen todellakin kertonut kaikki mielipiteeni hänelle.. pariki kertaa, jos ei eka kerralla tajunnut.. ! :)
Mä taas teidän kans ton tunteen.. "putosin tyhjän päälle".. se mut saakin ihan tulistumaan.. Kiitti ja näkemiin-fiilis on aika rankkaa, mutta siitäkin saa voimia.. eihän se minun vikani kuitenkaan ole.. ettei ihminen uskalla ottaa vastuuta perheestä.. jos se ei pysty itsestäänkään ottamaan.. ja mitä hänellä edes on annettavana, jos on noin heikko..?? Vaikka.. kyl mä oisin pystynyt hoitamaan kaksi "lasta".. mutta ei se ole sitä mitä haluan.. haluan kokonaisen ihmisen.. joka on mukana kaikessa minun kanssani.. taistelee!!
Sitä säki haluat..
Päivä kerrallaan.. himmeet puhelinlaskut.. ystävien kanssa ja kynttiläsaunoja.. itsensä kanssa :o)
että on tullut jätetyksi?Aika lapsina olette alkaneet seurustelemaan,ne suhteet harvoin kestävät läpi elämän.
Eikun uutta putkee hakemaan vaan,sillä ne surut lähtee.Miehesi siellä jo työstää uutta täydellä innolla,tee sinäkin samoin.
Ihme ruikutusta.
te jotka annatte loukkaavia kommentteja katsokaa itseänne peilistä,onko teillä tunteita koskaan ollutkaan.
Boring, boring..
Käsittämätöntä sopaskaa. Jo tekstiä lukiessa saattoi rivien välistä havainnoida kuinka tylsyyden silmukka kiertyi suhteen ympärille. Mukuloita olisi kannattanut pistää alulleen vähän aikaisemmin, jotta noin noin noin noin pitkään suhteeseen olisi tullut edes hieman lämpökynttilää ja syytä sitoutua. Elää nyt kuin kaksi eläkeläistä kaikessa hyvinvoinnissaan turhineen kriisineen . Oli hyvä, että miehesi ymmärsi edes hankkia itselleen elämän.
Noita kriisejä ihmisellä sitten riittää, mikä halvatun kolmenkymmenenkriisi oikein on....
Kyllä taisitte olla kuin sisko ja sen veli ja silloin on parempi pakata ja lähteä ,näin on.
..Mutta ei tylsää. Niin paljon, kuin on ihmisiä, on myös mielipiteitä. Jos on tuntunut hyvältä olla kahdestaan, miksi tehdä ns. "sääntöjen" mukaan..? Lapset on ihania, mutta jos ei ole ollut sellaista tunnetta, että on valmis äidiksi.. tai no onko sitä sillai koskaan.. jos liikaa miettii.. lämpöä ne olisivat tuoneet.. ja varmasti sitouttaneet.. jotenkin, ei ollut vielä niiden aika.. ehkäpä juuri tämän takia.. ehkä meitä ei ollutkaan tarkoitettu yhteen lopunikää ja isäni onkin käynyt vieraissa.. ja se onkin mun veli :)
Kiitos kuitenkin mielipiteistäsi.. Välillä vain mietin.. onko nykymaailma tätä.. täyttä sontaa, jos yrittää puhua avoisesti.. no, oli tai ei.. mun päivä ei ainakaan huonone sen takia, otin ihan tietoisen riskin, kun kirjoitin tarinani.
Että viitsit, kasvaisit jo aikuiseksi!!!!
Älä Surutar välitä vastata tällaisiin, ei ole sen arvoista. Idiootit eivät tästä mailmasta lopu.
Taidat olla varsinainen kyynikko "vanhapiika" olet todella p*******nen ihminen. Otan ossaa, joka sinuun haksahtaa. Ja ......
.. hali sinne.. :o)
.. sinnekki :o)
Tällaisia kirjoituksia lukiessani mietin aina miten kiinnostavaa olisi kuulla toisen osapuolen versio asiasta. Jokainen kirjoittaa omasta näkökulmastaan, ja ymmärrettävää kyllä, sympatiaa ja ymmärrystä hakien. Tarinasi oli surullinen, mutta liian yksipuolinen ja mielestäni siitä jäi niin paljon uupumaan ......... joten olen aivan varma että ero tuli ihan oikeassa kohtaa, syistä joita me emme nyt tiedä, etkä ehkä ole itsekään vielä valmis myöntämään. Niiden ei tarvitse olla väärintekoja ja ymmärtämättömyyttä, te ette vain olleet toisillenne sopivat ja jos onnettomuudessa on jotain hyvää kaivettaja, niin onni ettei teillä ollut suurempaa perhettä ja ikää enempää.
Kuten voit uskoa, mä oon ollut se pölisevä osapuoli..
Tottakai siitä jää puuttumaan, se oli vain minun tarinani, jos se olisi ollut meidän.. niin siinä olisi ollut otsikossakin "Meidän Surumme". Vaikea minun on kirjoittaa toisen puolesta asioita ja tunteita, eteenkin kun hän ei itsekkään ole pystynyt niitä kertomaan/käsittelemään kunnolla. Uupumaan jää paljon, koska uskon, että tila loppuu kesken, ennenkuin saisin tarinan kerrottua ns. "täydellisenä", mutta se olikin vain pieni pätkä minun tarinaani.
Yleensäkin, jos ero tulee, jotain on pielessä, olen itsekin sitä mieltä, että näin oli hyvä käydä nyt. Pysäyttää kaikki ja katsoa ja tutkia tunteita. Jokainen meistä tekee sen omalla tavallaan, toiset syvällisemmin ja toiset kiertämällä, tapoja on tuhansia..
Niin, ikää enempää, juu en todellakaan olisi halunnut kohdata tätä 24 vuoden päästä vasta, jos kerta asiat ovat menneet tähän. Parempi nyt ja ilman katkeruutta, kuin myöhemmin järjettömän katkeruuden kanssa.
Päivä kerrallaan kohti aurinkoa.. aika näyttää, mitä elämä tuo..
Hei!
Kulostaa tutulta eroprosessin vaiheelta. Toisesta tutusta ja "turvallisesta" on hyvin vaikeaa luopua vain sormia napsauttamalla. Eikä pidäkään, sillä olihan teillä paljon yhteistä ja minia hienoja hetkiäkin. Olihan niitä, sillä muuten kaikki olisi loppunut paljon aiemmin.
No nyt tilanne mikä on. Varmasti olet tehnyt oikein ja Sinulla varmasti hieno elämä vielä edessäsi. Isoin virhe on jäädä pohtimaan ajatusta, mitä js vielä olisin yrittänyt tai antanut anteeksi kaiken. Silloin suhteenne ei olisi ollut tasa-arvoinen ja toisaalta ei olisi voinut luottaa häneen, joten se siitää vaihtoehdosta. Vähän kornisti sanottu, mutta totta.
Onneksi teillä ei omia lapsia tai muuta tämänkaltaista riideltävää. Onhan tietysti omaisuudessakin riitansa, mutta osituksen jälkeen ei tarvii enään olla toisen kanssa tekemissä.
Sinun iässäsi ehtii tehdä vielä vaikka mitä, mutta näin aluksi nauti vähän ja ota rennosti. Kokemuksella voin sanoa, että maailma on täynnä hienoja ja mukavia ihmisiä, tämän tulet huomaamaan. Mutta pyri valitsemaan heistä vain yksi, sillä muuten Sinusta tulee se pettäjä.
Voimia Sinulle ja muista, että lähes jokainen päivä on parempaan suuntaan. Vielä tulee aika, kun olet prosessoinut tämän kaiken läpi. Siihen vain kuluu aikaa ihmisestä ja erotavasta riippuen.
Jarkka
Kirjoitit,että isoin virhe on jäädä miettimään,mitä olis pitänyt tehdä toisin.
Minusta suurin virhe on olla miettimättä sitä,koska eroon ei koskaan ole yhtä syyllistä.
Joten isoja virheitä on tehnyt molemmat,sen on kaikkien pakko myöntää.Joku voi olla eri mieltä esim. jos toinen on alko-ongelmainen,väkivaltainen ym. mutta siihenkin on silti omat syynsä.Mikä on aiheuttanut sen tapahtumisen.
En tarkoita ,että tarvitsisi itseänsä syyllistää.
Ihmettelen,miten jotkut pystyy uuteen suhteeseen heti eron jälkeen,luulisi siinä muutama vuosi menevän toipumisessakin.Itse ajattelisin,että minimissään viiden vuoden päästä erosta vois vanhat jutut käynyt läpi ja alkaa uutta suhdetta.
Mutta mikäs minä olen ketään neuvomaan.Ei kun uutta suhdetta putkeej ja taas muutaman vuoden päästä ihmetelläänn,mites tässa näin kävi? ei tietenkään kaikille ja onnea ja menestystä heille
menee kyllä vuosia kun toipuu pitkästä parisuhteen erosta.Viha voi nousta pintaan vaikka siitä kun kuulee ex-n rakentavan vaikka uutta kotia uuden rakkaan kanssa.Toisaalta saattaa hetken päästä nauraa hysteerisesti,kun ei itse tarvitse sitä kokea ex-n kanssa.Kyllä syyllisiä turha hakea,elämä voi muuttua tylsäksi jos kaikki on hyvin,niin kävi meilläkin.
Sana "turvallinen" on hyvä sana.. sepä se, lämmintä, turvallista, luottamusta, hellyyttä.. sellaisesta on vaikea luopua. Mutta niin vain on tehtävä ja piste. Tiedän, että jokainen aamu on lähempänä sitä aurinkoa.. ja kauempana surusta..
Kirjoitit lämpimästi ja tuli hyvä mieli, kiitos siitä :o)
.. olisi helppoa vihata, mutta se ei ole mun luonnetta, yritinkin sitä jo, mutta turhaa, olin kuitenkin onnellinen sen pöllön kanssa :)
Viha syö ihmistä ja katkeruus.. siksi ennemmin suren ja itken ja jatkan sitten elämääni niin, että voin katsoa itseäni peilistä ja sanoa: Hei! Sä annoit, mitä voit antaa ja rakastit koko sydämestäsi, jos se ei riitä, sen oli aika mennäkin.
Yhä kohti aurinkoa.. vaikka välillä ikävä onkin..
Surutar on ehkä liian synkkä nimimerkki sinulle. Näyttää siltä kuin pystyisit käsittelemään asiaa hyvinkin hyräillen. Se ei vielä ole surun murtama joka näin reippaasti kirjoittelee, ja hyvä niin, toivut varmasti ja löydät vielä uuden onnen. Laske vain irti miehestäsi, hän ei ollut arvoisesi!
kyllä on kylmiä ihmisiä!Itellä kans ero päällä,kun vaan sais vastauksen siihen miks pitää heittää 7 vuotta hukkaan.En usko että mikään parisuhde on pelkkää herkkua kokoaikaa.
.. mutta paha saa aina palkkansa.. usko mua :o)
Niin kylmä tämä maailma ei kuitenkaan voi olla..
Ei se ole hukkaan heitetty sunkaan 7 vuotta, eikä munkaan 14 vuotta, kaikella on tarkoituksena, me ei vain vielä nähdä niitä.. mutta joskus nähdään ja sitten hymyillään asialle..
Aivan kuin olisin lukenut omasta elämästäni tällä hetkellä...Mieheni ei tosin ole vielä ilmoittanut haluavansa erota (tai mitä ylipäätään haluaa), vaan hän muutti nyt omaan asuntoon "miettimään". En voi muuta toivottaa sinulle kuin VOIMIA, tiedän että niitä tarvitaan. Mielestäni vanha sananlasku "mikä ei tapa, vahvistaa" on paikallaan...
Kerronpa oman tilanteeni, ehkä saat tästä ammennettua joitain näkökantoja omaan tilanteeseesi.
1,5-vuotta sitten menimme naimisiin mieheni kanssa. Meillä oli jo silloin nämä 2 lasta, nuorin oli vasta muutaman kuukauden ikäinen. Ongelmia oli ollut aina välillä ennen avioliittoakin, mutta sellaisia, joita varmasti aika monessa avioliitossa tulee vastaan.
Kului aikaa pari kuukautta häistä, niin mieheni ilmoitti olleensa viimeisen kuukauden ihastunut työkaveriinsa, niinkuin sinunkin tapauksessa, ja ilmoitti, että tästä varmasti ero tulee. Kaikki tuli täytenä pommina, elämäni meni hetkeksi ihan sekaisin. Laitoin mieheni valitsemaan heti, kumman haluaa, perheen vai tämän työkaverinsa, joka myös oli naimisissa ja yksi lapsi. Hän valitsi minut. Parin kuukauden kuluttua mieheni kuitenkin ilmoitti, ettei ihastus ole hävinnyt mihinkään, eikä tunne minua kohtaan enää mitään. Yhteydenpito työkaveriin oli taas alkanut. (Missään vaiheessa he eivät olleet menneet sänkyyn, ainakin niin mieheni väittää.) Menimme sitten perheneuvolaan parisuhdeterapeutin luo. Kävimme siellä useita kertoja, ja vähitellen solmut aukesivat, mieheni päätti unohtaa työkaverinsa ja tukehduttaa tunteensa. Tähän vaikutti myös moni muu asia, mm. se että tämä nainenkin oli ja on naimisissa, eikä se niin yksinkertaista ole päätyä yhteen... Meni pari kuukautta, niin mieheni sairastui masennukseen. Minä järjestin hänelle hoidon, hän ei itse olisi osannut sitä hakea. Oli todella vaikeaa pari-kolme kuukautta, ja lapsille tosi rankkaa kun isä itki aina töistä kotiin tultuaan. Kun masennuksesta selvittiin (käy kyllä edelleen psykologin luona, mutta pahin on takana), viime syksynä mieheni ilmoitti, etten minä "nappaa" häntä. Sanoi, että kai tämä on jotain ohimenevää, mutta tällä hetkellä ei vain kerta kaikkiaan "nappaa". Ei kosketusta, ei pusuja, ei mitään huomionosoituksia, riitoja riitojen jälkeen. Sitä jatkui koko syksy. Oloni alkoi olla aika mitätön. Tunsin itseni luotaantyöntäväksi, välttämättömäksi pahaksi miehelleni. (Selvennettäköön, että olen ihan normaalikokoinen ja -näköinen, ja muutenkin tasapainoinen n. kolmikymppinen nainen.) Sitten lähdin käymään viikonloppureissussa pohjoisessa työporukan kanssa. Tällä reissulla tapasin miehen, jossa oli heti "sitä jotakin", ja hän myös ihastui minuun ensi silmäyksellä. MUTTA, hän on ukkomies ja hänellä on myös lapsia. Viikonloppu oli ihana, vaikkei sänkyyn mentykään. Juteltiin ja juteltiin, opimme tietämään toisemme tilanteet aika hyvin sinä aikana. Tämän miehen tilanne on juuri niinkuin sinun tilanteesi kuulosti olevan, paitsi, ettei sinulla ja miehelläsi ollut lapsia. Tämä mies on ollut 15 vuotta yhdessä vaimonsa kanssa, perusasiat hyvin, ei suurempia ongelmia, pystyvät puhumaan kaikesta, ei riitoja, kaikki aikalailla seesteistä. Mutta, silti hän ihastui minuun. Sitä mietittiin, miten voi ihastua jos kaikki on hyvin. Vastaus on, että "ehkä siitä sitten kuitenkin puuttuu jotakin". me pidimme yhteyttä pari kuukautta, mutta sitten onneksi molempien järki sanoi, että molempien pitää nyt keskittyä omaan tilanteeseen ja hoitaa omat asiat kuntoon, ennen kuin voi alkaa elää elämää eteen päin. Tämä mies ei aio perhettään jättää, ja hyvä niin. Vaikka tunteemme ovat todella vahvat, uskon, ettei ne kuitenkaan voi korvata sitä, mitä hänellä ja hänen vaimollaan on ollut 15 vuotta. Se on jotain niin hyvää, ettei sitä kannata heittää menemään jonkin yksittäisen rakastumisen vuoksi. (Tilanne voisi olla toinen jos olisimme nähneet joka päivä niinkuin miehesi ilmeisesti näki hänen ihastustaan joka päivä. Aika varmasti homma jatkuisi edelleen.) Minä kyllä selviän tästä eteen päin. Ehkä tämän tarkoitus oli saada minut huomaamaan, että myös toisenlaisia miehiä on olemassa kuin oma mieheni, ja että minuakin voi joku rakastaa ihan omana itsenäni, enkä anna enää mieheni alentaa minua. Mieheni tietää tästä minun "toisesta miehestä", mutta sillä ei ole merkitystä hänelle. Hän on taas "löytänyt" tämän työkaverinsa, ja homma jatkuu. Minä olen siirtymässä elämässä eteenpäin, asuntolaina-asioista olen menossa juttelemaan pankkiin, koska eroa haen ihan varmasti tulevan kuukauden aikana.
Helusin kertoa tämän sinulle siksi, että ehkä miehesikään ei tiedä mitä teiltä puuttui. Ehkä hänen uusi ihastuksensa on ihan erilainen kuin sinä, jotain uutta ja jännittävää. Sitähän se aina on alussa. Voi olla, että miehesi ottaa sinuun yhteyttä vuoden tai parin päästä ja sanoo huomanneensa mitä on menettänyt, kun homma uuden naisen kanssa on erkipäiväistynyt. Tai sitten ei ota. Älä ainakaan jää sitä odottamaan! Elä surusi nyt. Ihan varmasti ex-miehesi ei tällä hetkellä sure sinun menettämistäsi, koska on niin onnen huumassa uuden naisensa kanssa. Mutta kun huuma loppuu, ihan varmasti mies joutuu miettimään mitä teillä olikaan silloin joskus. Voi olla että mies tulee tästä sinulle kertomaan/ruikuttamaan sinua takaisin. Uskon että silloin sinä olet jo voiton puolella, ja voit sanoa ex-miehellesi, että "olisitpa ajatellut silloin". Kyllä elämä jatkuu, sen olen itsekin jo osannut ajatella, vaikka varsinainen ero on minulla vasta edessä. Olen alkanut ajatella, että toisenlaisiakin miehiä on, ja onneksi pääsen valitsemaan toisen kerran. Tällä kertaa valitsen paremmin! Hyvää jatkoa sinulle elämässäsi!
.. eipä ole ollut sinukaan elämä kovinkaan helppoa.. olen pahoillani kokemastasi.
On myönnettävä, että luettuani tarinasi, menin aika hiljaiseksi, en osannut edes ajatella mitään.
Elämä on kyllä välillä todella outoa.. ei sitä tajua vaikka kuinka yrittäisi.
Mutta sen lupaan, etten odota ja elän suruni nyt! Aika näyttää mitä tapahtuu.. haluan antaa sinullekkin voimia, vaikka näitä ei liiaksi ole nytkään, mutta tunnen "pääseväni" helpolla, kun luin tarinasi. Mä toivon myös onnea sinulle uuteen valintaan :)
Jäi jotenki outo fiilis.. ehkä tämä, että kirjoitin tänne, ei ollutkaan huono idea, ei yhtään huono idea..
--Ihan varmasti ex-miehesi ei tällä hetkellä sure sinun menettämistäsi, koska on niin onnen huumassa uuden naisensa kanssa. Mutta kun huuma loppuu, ihan varmasti mies joutuu miettimään mitä teillä olikaan silloin joskus.--
Ja tähän haluan vielä kommentoida, että olen täysin samaa mieltä.. joskus hän joutuu kohtaamaan noi, halusi tai ei.. koska tiedän mikä olen ja mitä on ollut.. !
Hyvää jatkoa sinnekkinpäin maailmaa :o)
Olen itse eronut 3 vuotta sitten. Minulla alkoi noin kaksi vuotta ennen eroa "säpinä" työtoverin kanssa. Pidimme hauskaa työpaikan juhlissa, flirttailimme töissä yms. Kun suhde alkoi mennä selkeästi vakavaan suuntaan hänen puoleltaan niin minä aloin miettimään kumpi on minulle tärkeämpää lapset ja perhe vai suhde. Valitsin perheen ja lopetin suhteen. Aloin kuitenkin työstämään lenkeillä syytä miksi olin lähtenyt suhteeseen, suhde kesti puoli vuotta, miehen joka oli aina ennen pystynyt kieltäytymään vieraista naisista. Minä koin niin että kun hän teki aloitteen eräässä juhlassa olin ensin hieman yllättynyt ja tietysti mielissänikin saamastani huomiosta. Meillä oli todella hauskaa, nauroimme, laskimme leikkiä ja osoitimme toisillemme huomiota monin eri keinoin. Kun suhde alkoi mennä vakavammaksi niin aloin miettiä mitä tunnen häntä kohtaan ja totesin että olen kyllä todella ihastunut mutta en rakastunut. Nämä kaksi tunnetta ovat kovin lähellä toisiaan mutta kuitenkin mielestäni erilaiset. Hänellä oli perhe ja minulla oli perhe, jonka takia tein päätöksen että lopetan suhteen ennenkuin se menee liian vakavaksi ja lopputuloksena on pelkää murhetta ja pilalle menneitä ihmissuhteita.
Mielestäni kovin usein olemme valmiit hylkäämään vanhan suhteen vain sen takia että ihastumme johonkin toiseen. Onko syynä se että emme enää näe vanhan suhteen hyviä puolia vaan ainoastaan ne huonot puolet ? Vai olemmeko vain niin tyhmiä että pieni huomio vastakkaiselta sukupuoleleta saa pään sekaisin?
Miksi sitten kuitenkin erosit vaimostasi jälkeenpäin? Tuliko eteen muut syyt, vai oliko asia niin, että liitossanne ei enää todella ollutkaan sitä hyvää mitä ammentaa? Haitko sinäkin siitä toisesta naisesta sitä tunnetta, mikä puuttui vaimon ja sinun välisestä suhteesta?
Olen samaa mieltä, että liian usein ihastusten annetaan vaikuttaa avioliittojen kulkuun, mutta jos ihastumista vaan jatkuu ja jatkuu tai tulee uusia ihastumisia edellisten perään, niin ei silloin ole kaikki kohdallaan, vai mitä? (Pari viestiä ylempänä minun tarinani...)
On ihan pakko kommentoida sinullekin..
Ensinnäkin.. minkä kiven alla tollaiset miehet on piilossa..?
Kun minulla oli ns. 30:n kriisini, myös itselläni oli silloin ihastuminen työkaveriin.. mitään vakavampaa ei tapahtunut, koska myös silloin ruodin itseäni ja tunteitani todella syvästi.. ja tajusin saman kuin sinä..
-- totesin että olen kyllä todella ihastunut mutta en rakastunut. Nämä kaksi tunnetta ovat kovin lähellä toisiaan mutta kuitenkin mielestäni erilaiset.--
.. ja sitä ne kyllä ovatkin..
Sepä se.. kun osaisi vastata sinun kysymyksiisi.. olisi aika viisas.. ja ymmärtäisi paljon elämästä..
.. ehkä olemme vain tyhmiä..
Kyllä ero johtui loppujen lopuksi suhteen kuivumisesta loppuun. Me emme osanneet puhua kunnolla toisillemme, vaimolla oli ongelmia oman itsetunnon kanssa ja taipumusta masentuneisuuteen, varsinkin talvisin. Meidän seksielämä oli "rauhallista" joka vaikutti siihen että hellyys hävisi ja loppujen lopuksi kaikki pienikin huomion osoittaminen jäi tekemättä. Olen jälkeen ajatellut etä minäkin lankesin siihen ansaan jossa puuttuuvaa hellyyttä ja huomionosoitusta hain toisesta naisesta. Onneksi tulin järkiini ja lopetin suhteen. Ajattelin asian niin että en ollut vielä yrittänyt kaikkeani vaimon kanssa ja päätin että se on vielä tehtävä koska meillä oli/on kaksi lasta. Mielestäni suhde on heikon ihmisen syy erota, koska tällöin jää edellisen suhteen loppuminen selvittämättä ja eron aiheuttama stressi ei lopu niin nopeasti. Lisäksi mielestäni valmius uuten suhteeseen on parempi kun ero ja sen syyt on loppuun käsitelty.
Ja jos ihastus ei lopu puolen vuoden jälkeen on jo muuta kuin ihastus :)
Olen sitä mieltä, että tollaisia miehiä ei ole.. kuin muutamien kivien alla..
On ihailtavaa, kun ihmiset taistelee loppuun asti ja luovuttaa sitten yhdessä, kun on yritetty. Ehkäpä just se asia vituttaa mua mun erossani eniten, kun oma luonne on taistelija ja sitten huomaatkin eläneesi tunnevammaisen luuserin kanssa, joka hoitaa nämä tämmöiset "ohittamalla". Toi oli rankka lause.. mutta kuitenkin.. vaikka olen "prosessoinut" tätä rajusti.. alkaa pikkuhiljaa tulla se kuuluisa "vitutusvaihe".. ehkä hyvä, ehkä ei.. Mut mun luonnetta ei ole viha eikä katkeruus.. siksi se on viel rankempaa.. ja kuluttaa todella paljon voimavaroja..
--- I've
Become so numb
I can't feel you there
Become so tired
So much more aware
I'm becoming this
All I want to do
Is be more like me
And be less like you---
.. mutta onneksi on olemassa loistavia terapiabiisejä..
Kiitos taas O.Mies kommenteistasi :)
..Surutar (ja muutkin osallistuneet), kun sait sytytetyksi näin terapeuttisen ketjun (muutamaa idio-kommenttia lukuun ottamatta).
:)
Ja kiitos.. myös muille.. erittäin hyvistä kommenteista! Kirjoittelen myöhemmin lisää.. haluaisin pariin asiaan vielä mielipiteitä..
Minulla on hyvä hajuaisti ja haistan kyllä sen, että monet avioerot liittyvät juuri siihen, että elämä on liian helppoa. Siitä puuttuu se jokin mystinen "tahto", "tunne", "intohimo", mikä se nyt onkaan? Olen nimittäin sitä mieltä, että elämän ei loppujen lopuksi olekaan tarkoitus olla helppoa.
Niin olisi kiva kuulla myös sen toisenkin osapuolen näkemys.
mitä vaikeampi elämä, sitä enemmän siinä on haastetta.heikot sortuu elon tiellä, jätkät sen kun porskuttaa vaikka vähä vaikiaakin välillä.
Onko sulla myös hyvä kuuloaisti..? :)
Kaikissa suhteissa on sitä mitä se nyt olikaan.. ainakin alussa.. sen ylläpito onkin se haaste.. ja jos elämä on liian vaikeaakin.. niin eipä ne pysy edes silloin.. elämä on ihmeellistä.. Eikö?
Yhä kohti aurinkoa..
Pakko kirjoittaa sinulle ja kiittää! Luin tarinasi ja siitä virinneen vilkkaan keskustelun.
Elän itse samankaltaisia aikoja: mies haluaa eroa 16 vuotta kestäneen minusta onnellisen ja rakkauden täyttämän avioliiton jälkeen.Tunnen kaipausta ja kiukkua. Mutta tarinasi ja siitä virinneet mielipiteet ja keskustelut saivat minut ajattelemaan, ettei rakkaus mihinkään ole kadonnut ja kaikki se mitä meillä oli, on edelleen olemassa vaikka ei enää tästä eteenpäin jatkukaan. Vaikka ero tulee osaan ehkä jatkossa ajatella olevani kiitollinen siitä ajasta, jolloin olimme onnellisisa. Nyt on vain aika jatkaa eteenpäin - erikseen.
.. vain taistelua.. muista se!
Pahimmat hetket ovat yöllä.. kun yrittää nukkua.. ja kuuntelee.. eikä kuulu tuhinaa.. kun koskettaa sängyn toista puolta ja tuntee.. että se on tyhjä.. ei lämpöä..
Ikävä ja kiukku vuorotellen.. tuttua :o)
Mut joku kaunis päivä.. kun sielumme on kunnossa, meillä on ihana ja tuhiseva unikaveri viekussa ja sitten hymyilemme.. tällekkin.. pakko uskoa johonkin!
Yhä aurinkoa kohti.. välil kylläkin hampaita purren.. mur.........
Just sellaisissa tunnelmissa seilailen. Illalla ja yöllä suunnaton ikävä. Päivällä joku ihmeellinen välinpitämättömyyden tila: kiukkua, epäuskoa, toivoa tulevan suhteen. Kaikkea on ilmassa. Ajattelen, että kyllä se tästä, kun päästään lasten kanssa uuteen asuntoon ja saan ihan oman kodin ja sängyn, jossa vain minä olen nukkunut.
Olen kuitenkin varma siitä, että aurinko paistaa vielä joskus koko päivänkin. Nyt se paistaa vain joitakin minuutteja päivässä.
.. mä otin mukaani omani, koska nukun siinä hyvin! Mä haluan jatkossakin nukkua tutussa sängyssä, eipä ainakaan mene selkä kipeäksi ;o)
Pakko höpötellä vielä.. tää mun exäni haluaisi olla ystäväni.. sitten kun minä olen valmis.. itki minulle.. pari viikkoa sitten, että ei tiedä miten elää, jos katoan hänen elämästään.. kokonaan.. vaikka olin pariki kertaa kertonut, etten todellakaan halua nähdä hänen uutta elämää, ei mun luonteella pysty siihen. Heikkona hetkenäni lupasin yrittää ystävyyttä.. mutta.. taisi olla huono idea.. kun olen miettinyt asiaa.. Mitä ihmettä sillä voisi olla mulle annettavana ystävänä kaiken tämän jälkeen..?
Vaikea sanoa..
Joopa joo. Samaa sanoi mun ex. Että tottakai me ollaan ystäviä ja käydään kaffella toistemme luona. Sanoin jo heti alussa, että kyllä se kuule on niin, että mulla on jo ystäviä ihan tarpeeksi. En halua ystävyyttä häneltä, jonka toivoin olevan loppuikäinen elämänkumppani. Joku viisas on joskus sanonut, että ystävyys voi muuttua rakkaudeksi, mutta rakkaus ei koskaan muutu ystävyydeksi.
Ystävyyttähän on olemassa niin montaa eri lajia, on sydänystäviä, ystäviä ja "moi mitä kuuluu"-ystäviä.
Musta tuntuu nyt tällä hetkellä siltä, että mun exä-ni tulee kuulumaan kategoriaan "moi mitä kuuluu" ystävät. En taida kestää ainakaan kovin pian mitään muuta ystävyyttä. Tuntuu siltä, että parempi, kun ollaan mahdollisimman vähän tekemisissä.
Mitä tulee tuohon sun exän itkemiseen, niin ajattelepa niin (ilman minkäälaista kostonhalua), että eikö hän kuitenkin tehnyt ratkaisunsa, siis ero, ihan itse. Pitäisiköhän hänen nyt opetella elämään oman päätöksensä kanssa? Kun hän teki ratkaisunsa, ajatteliko hän hallitsevansa sinun suhtautumistasi tulevaisuuteen?
..juu.. olen kyl samaa mieltä.. en koe saavani mitään tyydytystä ystävyydestä hänen kanssaan, miten voin edes luottaa..? saati sitten kuunnella mun tempperamenttisellä luonteellani jotain siitä uudesta elämästä? Olipa hyvä ittensä kusetus seki yritys :o)
Kyl mä vähä luulen, et siellä uskottiin, et sen pieni enkeli istuu himas 24 h ja odottelee suuren rakkauden paluuta.. ;o)
Ja uni loppu siihen..
Mut siis oikeasti.. siksi tämä vaikeaa onkin, kun toinen käyttäytyy noin..
Joo-o, vaikeeta on ja tulee varmaan olemaan vielä pitkän aikaa. En halua neuvoa sinua, mutta minä ainakin aion pysyä tiukkana.
Jos kerraan halusit eroa, niin sitten ollaan erossa. Tässä mun viesti exä:lleni, ja sillä siisti!
.. yhä kohti aurinkoa.. luulen, että näin auringonsäteitä tänään.. ja eipä nämä jauhamisella parane.. :)
Eipä ei, jauhamalla ei parane, mutta kyllä se ainakin mua jotenkin helpottaa.
Vertaistuki on niin tärkeää, ainakin vaikeuksissa. On jotenkin helpompi olla, kun huomaa, ettei ole yksin onneton. Jotenkin surrealistista. Tietenkään en halua, että joku muukin on onneton, mutta....
Eteenpäin käy elävän mieli.....
.. tää lähtee lapasista ;o)
Seuraava kysymys.. arvaa miltä tuntuu kaiken lisäksi elää selibaatissa 2 kk, kun sielu ei ole valmis touhuamaan kenenkään "tuhisevan karvapepun" kanssa..???
Ja vasta se nostaa vitutusta..
Juu....
... kun nukut keskellä sänkyä. Joku on tosta aiheesta riimitellyt lauluakin (ennyt muista kuka).
Mä oon pikkuhiljaa ujuttautunut keskelle patjaa ja pikkuhiljaa alkaa luonnistumaan... :)
seurustelin ihanan ja kiltin pojan/miehen kanssa vuosia, yhteen päädyimme jo nuorena teininä. muutimme yhteen parikymppisenä. kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen jätin miehen. miksi?
minulta oli jäänyt kokematta villi ja vapaa nuoruus. hädin tuskin olin edes suudellut ketään muuta koskaan. en ollut edes tanssinut intiimisti teinidiskossa muiden poikien kanssa.
kotona meillä oli rauhallista, viihdyimme hyvin yhdessä, meillä oli yhteisiä harrastuksia. ymmärsimme toisiamme lähes kaikessa.
olin jo kauan tuntenut jotain. en oikein tiennyt mitä. saatoin ihastua kevyesti opiskelukavereihin, flirttailla viattomasti heidän kanssaan. en kuitenkaan milloinkaan pettänyt miestäni.
lopulta annoin tunteelle nimen. Kaipaus. kaipasin intohimoa, ihastumisen perhosia vatsassa ja innostuksen punaa poskilla. en kuitenkaan toiminut heti. mietin, voisimmeko saada intohimoa suhteeseemme. tajusin sen mahdottomaksi ajatukseksi. olimme liikaa kuin sisko ja veli. se oli kamalaa!
siitä alkoi eromme. nyt vuosia myöhemmin olen tyytyväinen uuden miehen kanssa, yhdessä ollaan oltu jo kauan. ei meidänkään välillämme intohimon aallot syki enää, mutta emme kuitenkaan ole kuin sisarukset tai kaverukset.
en tiedä, onko teidän suhteessanne kyse tästä (en lukenut kaikkia kirjoituksia), mutta onpahan yksi näkökulma aiheeseen.
älä sure hirmusti, kyllä elämä taas kohta hymyilee, tavalla tai toisella.
koin olevani ex-mieheni kanssa sisar-veli suhteessa. Intohimoa ei ollut juurikaan jäljellä. Mutta nyt eroprosessi on käynnissä ja tuntuu h...vaikeelta. Antaisin mitä vain, että pääsisin takaisin. Mutta toisaalta, yritin kaikkeni ja ei kai sitä leimahdusta pysty sytyttämään itsestään. Kuitenkin mietin, onko mahdollista löytää uusi yhtä rakas ihminen.Kaikki oli niin hyvin...Ehkä jonain päivänä
tarinastasi.. jokaisella on oma tarina ja kaikki niin omanlaisia.. siksi niin mukava lukea niitäki.. tulee erinäkökantoja..
Tiedän, että se hymyilee kohta.. on jo nyt hymyillyt.. ja hymy vain vahvistuu.. päivä päivältä :o)
.. ainut hullu, joka vastaa kaikille..? :)
Niin.. ennen ei tajua, ennenkuin menettää.. ihminen o hassu olento..
.. ehkä jonain päivänä..
Minä sain viime toukokuussa netissä olessani kaksirivisen viestin" Moi!sulla on aika mielenkiintoinen nikki. Haluatko jutella?"
Viiden päivän chattaamisen ja sähköpostien kirjoittelun jälkeen meillä oli treffit ja sen jälkeen olemme olleet yhdessä lähes joka päivä ja yhteen muutimme kesän jälkeen. Tähän meidän keskustelu yhteyden syntymiseen liittyy useampikin yhteensattuma joista ei nyt enempää, mutta avokkini on sitä mieltä että kaikki ei ollut pelkkää sattumaa..... Itse olen sitä mieltä että sattuman lakia venytettiin mutta ei rikottu :)
Minä päätin eron jälkeen että en seurustele ainakaan vuoteen (meni 2 vuotta)vaan käytän sen ajan lapsiini, itseeni ja haavojen parantamiseen. Päätin jo erotessa että teen eron jälkeen jotain joka oli liitossa jäänyt exäni vastustuksen takia tekemättä ja jota pidin itselleni tärkeänä. Kun tulin takaisin Suomeen oli kuin uusi mies, hyvänolon tunne jatkui koko syksyn kun olin saanut toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni. Tehdä jotain vain itselleni, välittämättä muiden tunteista ja ajatuksista. Aivan mieletömän hieno tunne 10 vuoden liiton jälkeen.Mielestäni erosta toipuminen alkoi toden teolla tuon reissun jälkeen.
Suosittelen sinullekin vastaavaa, ihan mitä vain kunhan se on sinun oma haaveesi. Toteuta se!
Onnea matkaan mihin se sinua ikinä viekin.
.. sä lupasit, et toivoa on aina!
Aikas kiva rakkaustarina teillä alkanut.. mä uskon myös sattumaan sekä siihen kaikella on aina tarkoituksensa.
Olen monta kertaa sanonut ystävilleni, että haluaisin kadota.. nollata.. ja syntyä uudestaan..
.. aloittaa uudestaan ja olla yhä se minä..
Olen kyllä jo toteutellut juttuja.. ja viimeisin päätös oli.. lumilautakoulu Levillä ;o)
-Onnea matkaan mihin se sinua ikinä viekin. -
Kiitos ja onnea myös sinun elämääsi! On yhä kiva lukea sun kirjoituksia :o)
Heissan saa !
Olen tässä muutaman päivän seurannut keskustelun kulkua etäältä.
Mitä nyt tunnet,ja mitkä ovat päällimmäiset fiilikset ?
Vieläkö maailma pimeyttä pullollaan, vai onko hetkellisesti aurinkoakin jo näkynyt ?
Ajattelin nyt vielä viestitellä, sillä itselläni tilanne myös ero.
Lopetin suhteemme viime viikolla, ja nyt elämän uudelleen järjestely minullakin edessä.
Meillä tosin tilanne aivan eri omaasi verrattuna, ja minulla pällimmäisenä tunteena helpotus.
Olen itkenyt paljon, -mutta onnesta.
Suhteitakin on, niin paljon erilaisia kuin ihmisetkin.
Sinulla loppui "hyvä" ja tuntuu että edessä on "pahaa".
Mulla "paha" loppui" ja usko tulevaan hyvään on korkeammalla kuin vuosiin.
-Kaikesta huolimatta, JOKAISESTA erosta selviää !
Ajattelin vielä tulla viestittelemään, kun oma tilanteeni on nyt myös ero.
Viimeviikolla kaikki loppui, ja oman elämän uudelleen järjestely on täälläkin edessä.
Kaikesta selviää. Olen edelleen sitä mieltä.
Ja olen kiitollinen ITSELLENI, ja vahvuudelleni että päätöksen uskalsin lopultakin tehdä.
Meillä ei suhde ollut teidän kaltaisenne, joten minä olen jättämässä taakseni suurimmaksi osaksi pahaa.
-Ja se tuntuu (yllätys yllätys) hyvältä.
Sinulle vielä voimia kuitenkin!
Ja nämä tekniikan laitteet !
Tarkoitukseni ei ollut toistaa itseäni... ...
Keskeytetty viesti -tuli näköjään sekin. :(
.. sä sitten päätit pariki kertaa laittaa viestiä, et tulee varmasti perille ;o)
Nooh.. hmm.. mitäs kertoisin, tämä viikko on ollut kyllä jo yllättävinkin hyvä viikko. On ollut hirmuisesti hommaa ja se aika mitä on jäänyt olen juossut ja juossut ja juossut.. joka himputin kerta, kun tulee ikävä, olen iskenyt popot jalkaan ja lähteny juoksemaan.. pieni sekopää tullut.. ;o)
Ehkä hassuin kommentti on tullut tällä viikolla duunissa, kun sanoivat, et ero on tehnyt mulle hyvää, olen kuulemma puhjennut kukkaan.. tai sit vain hassua lohduttavat..
Mut ikävä on välillä kyl kova.. ja yhä ne hetket sängys ennen unta.. on musertavia.. ja pelottaa myös seuraava kohtaaminen.. kun en tiedä mitä edes sanoisi..
En usko, että sinullakaan vaikka oletkin jättänyt ns. "pahan", on kovinkaan helppoa.. ei kai kukaan pysty lähtemään noin vain toisen luota. Mä annan sullekki voimia päästä lähemmäs aurinkoa.. koska sinnehän me ollaan menossa..? :)
Tiedä nyt noista kirjoituksistani mutta olenpa yrittänyt selvittää ajatuksiani. Lupausten pitäminen on aina ollut minulle tärkeää ja se mikä luvataan, myöskin pidetään :o)
Uskon vakaasti että se päivä koittaa sinulle vielä jolloin ymmärrät että ero on myöskin mahdollisuus. Minä löysin muutaman uuden ja vanhan(uudestaan) kaverin, uuden harrastuksen ja hienon naisen. Minä itse uskon että yhden ihmisen kanssa voi elää koko elämän ja olla onnellinen. Silti se yksi ihminen ei ole ainut jonka kanssa voi olla onnellinen. Elikkä selvennyksenä, ei ole yhtä ainutta oikeaa vaan niitä kyllä on muutamia kunhan se vain löytyy jostain. Siihen vaaditaankin sitten oikea aika, oikea paikka ja oikea ihminen, voisi kai puhua siitä kuuluisasta sattumastakin ;)
Jos minä jotain erostani opin niin sen voi kiteyttää erään kuuluisan koiran filosofiaan:
-Opi eilisestä
-Elä tätä päivää
-Suuntaa katse huomiseen
-Lepää iltapäivä
Kyllä se viidessä vuodessa
vähän helpottaa,mutta ei kovin paljon.(henk.kohtainen kokemus)
Tää on vähän pessimististä sanoa,mutta kun et odota tulevaisuudelta mitään ruusuilla tanssimista,niin kyllä se siitä.Elämä on taistelua
kehdosta hautaan.
Uusi päivä ja uusia tunteita.. eilen oli kiva ns. "tulisielu"-päivä.. aliasta kattoessani sain aikas hyviä kiksejä ja vitutuskohtauksia.. ja taas iskin popot jalkaan ja juoksemaan.. aah.. mikä helpotus sen jälkeen..
Minusta kuoriutui pieni "pirullisuus" eilen, kun mietin ihan hassuja asioita, mitä SE joutuu joku kaunis päivä kohtaamaan ja kikatin haukulleni niitä sitten, joka katteli ihmeissään, kun tanssin ympäri kämppää laulaen samalla Boulevard of Broken Dreamsiä.. sitten innostuin lukemaan Viivi&Wagnerin sarjakuvia hesarin sivuilta ja vasta mulla oli hauskaa.. :o)
Hassulla hassut huvit.. mut joo.. se siitä taas.. tais tulla höpötettyä taas liikaaki..
Hyvät filosofiat siulla!
.. jää VIIDEKSI vuodeksi suremaan, jotain tunnevammaista heikkoa pöllöä, pöh! :o)
Sen voin luvata!! Ei mun luonteella ikuisuuksia näitä jauheta, ja jos jauhasin, onneksi on ystäviä jotka siinä vaiheessa puris mua!
Toivottavasti et ole oikeassa.. toi olisi ihan kauheaa.. arrghh..
kuitenkin.Erosta selviämiseen n 3v-8v keskimäärin,eikä sitä valitettavasti voi mitenkään edes nopeuttaa.Tää on tietenkin yksilöllistä.Mutta kyllä se vain näin tahtoo olla,mutta ei elämän silti tarvi mitään kamalaa ole.Ja lasten kautta ero vaikuttaa koko elämän.
Kenenkä luona lapset on,kenenkä luona ne käy kun tulee opiskelemasta lomalle,joulut,rippijuhlat,
isovanhemmuuskin on erilaista,et voi tavata lastenlapsiasi välttämättä silloin kun haluat ym.
Jos joku sanoo selvinneestä erosta esim. vuodessa,ei ole kyllä käynyt sitä kunnolla läpi ja sen aika tulee joskus myöhemmin.
Elämänlaatu voi silti parantuakin(en vain satu
tuntemaan ketään sellaista)