Mietin vain kun tässä on eron jälkeen oltu reilu vuosi yksin lapsen kanssa ja asiat hyvin(talous,työ ym)niin alkaa kaivata jotain enemmän.
Olen nuoresta asti ollut lähes koko ajan suhteessa ja yksin olo on ollut nyt herkkua(ehkä liiankin kun tähän tottuu niin äkkiä). Olen saanut aikaa itselle ja lapselle,miettinyt asioita ym.Yksinolo ei ole minulle ongelma,mutta olen ns.sitoutuvaa tyyppiä,etten voisi kuvitella olevani yksin koko loppuelämää vaikkei se minulle pakkomielle ole(en halua että minulla "vaan olisi joku").
Työn,lapsen ja harrastusten väliin ei paljon aikaa jää. Muutaman kerran vuodessa käyn esim.ravintoloissa tms yöelämää viettämässä,mutta jotenkin puolen yön aikaan alkaa tympiä ja menen kotiin nukkumaan ja toivon että aamu tulisi pian ja saisin olla taas lapsen kanssa.Kyllä niitä miehiä jatkuvasti(mukaviakin)olisi tarjolla mutta minua ei kiinnosta yhden illan jutut tai seksisuhteet.
Olen hieman arka(juttelen kyllä miehille jos minulle tullaan puhumaan,mutten ainakaan selvin päin esim.salilla mene mitään höpöttämään)vaikka puhelias persoona olenkin.En "pelkää" uutta suhdetta,vanhat haavat on nuoltu ja olen ikuinen optimisti:)
Minua vain pelottaa että kuinka lapseni(tarhaikäinen)suhtautuisi jos alkaisin seurustella(omaan isään välit olemattomat)koska hän on niin kiinni minussa ja ollaan pitkään oltu kaksin.
Viime vuonna oli yksi lyhyt suhde kivan miehen kanssa joka ennenkin oli seurustellut yh:n kanssa(6vuotta)ja piti lapsista.Silti4kk tapailun jälkeenkään hän ei halunnut näyttäytyä lapseni seurassa.En minäkään häntä halunnut heti lapselleni "esitellä" ennenkuin tiesin että tästä ehkä voisi tulla pysyvämpää jne. Mutta kun kaikki tuntui olevan hyvin ja puhuin varovasti lapselle että mitä mieltä hän olisi jos äiti tykkäisi jostakin miehestä oikein paljon ja jos se mies joskus kävisi vaikka kahvilla yms.Hänestä se oli ihan kiva ajatus vaikka hänelle pitikin vakuutella että minä silti rakastan häntä edelleen,vaikka jostakin toisesta pitäisinkin.No,sitä päivää en silti koskaan nähnyt että miten lapseni reagoisi jos meille todellakin tulisi mies käymään.
Toinen asia on se,etten ymmärrä miksi monet ihmiset alkoivat silloin puhua selkäni takana,ettei se ole soveliasta jos aloittaisin uuden suhteen. Siis hä? Lähinnä ex-miehen sukulaiset alkoivat puhella että huoranko minä itsestäni aion tehdä. Ex-miehen uusi avioliitto kyllä hyväksyttiin mutta ilmeisesti kun olen ÄITI,minun pitäisi siinä roolissa pysyä loppu elämäni.
Tekisi mieli vain joskus kiljua pää punaisena ettenkö minä ole enää nainen kun olen äiti. Karkeasti sanottuna,kyllä se minuakin joskus panettaa!! Ja hellyyttä ym ansaitsen minäkin. Huomasin tämän entisen mieheni puheissakin,kun lapsi syntyi:minä en olisi saanut enää olla mitään muuta kuin hoivaava,lapselle lässyttävä imetyskone jonka piti pitää koti siistinä ym.
Haluaisin miehiltäkin mielipiteitä,että ajatteletteko näin todellakin vaimoistanne tai synnyttäneistä naisista?
Minä en ole muutenkaan ns.tyypillinen äiti(jos vertaa niihin joita olen tavannut). Leivon,kokkaan ym ja hellin lastani;rakastan olla äiti mutta minussa on se villi ja raisukin puoleni...Minä en jaksa aina puhua lapsista tms. Lapseni läsnä ollessa toki olen äidin roolissa mutta muutoin haluan myös "irroitella".
En siksi ymmärrä sitä, että yh haukutaan jos käymme baareissa tms.On eri asia jos lapsi on heitteillä,ilman ruokaa ym ja äiti heiluu viikonlopusta toiseen baareissa ja tuo joka kerta eri miehen tms.
Haluaisin löytää minulle "sopivan" miehen jolla synkkaisi myös lapseni kanssa.Joidenkin kanssa kun on juteltu henkeviä,niin valitettavan usein olen törmännyt siihenkin että heillä on suunnitelmissa lapsia ym(he ovat päälle 30v).Ymmärrän että miehetkin haluavat lapsen joka on omaa verta ja lihaa;minä taas en välttämättä enää halua lapsia.En ainakaan lähitulevaisuudessa.
Olen nuoresta asti ollut lähes koko ajan suhteessa ja yksin olo on ollut nyt herkkua(ehkä liiankin kun tähän tottuu niin äkkiä). Olen saanut aikaa itselle ja lapselle,miettinyt asioita ym.Yksinolo ei ole minulle ongelma,mutta olen ns.sitoutuvaa tyyppiä,etten voisi kuvitella olevani yksin koko loppuelämää vaikkei se minulle pakkomielle ole(en halua että minulla "vaan olisi joku").
Työn,lapsen ja harrastusten väliin ei paljon aikaa jää. Muutaman kerran vuodessa käyn esim.ravintoloissa tms yöelämää viettämässä,mutta jotenkin puolen yön aikaan alkaa tympiä ja menen kotiin nukkumaan ja toivon että aamu tulisi pian ja saisin olla taas lapsen kanssa.Kyllä niitä miehiä jatkuvasti(mukaviakin)olisi tarjolla mutta minua ei kiinnosta yhden illan jutut tai seksisuhteet.
Olen hieman arka(juttelen kyllä miehille jos minulle tullaan puhumaan,mutten ainakaan selvin päin esim.salilla mene mitään höpöttämään)vaikka puhelias persoona olenkin.En "pelkää" uutta suhdetta,vanhat haavat on nuoltu ja olen ikuinen optimisti:)
Minua vain pelottaa että kuinka lapseni(tarhaikäinen)suhtautuisi jos alkaisin seurustella(omaan isään välit olemattomat)koska hän on niin kiinni minussa ja ollaan pitkään oltu kaksin.
Viime vuonna oli yksi lyhyt suhde kivan miehen kanssa joka ennenkin oli seurustellut yh:n kanssa(6vuotta)ja piti lapsista.Silti4kk tapailun jälkeenkään hän ei halunnut näyttäytyä lapseni seurassa.En minäkään häntä halunnut heti lapselleni "esitellä" ennenkuin tiesin että tästä ehkä voisi tulla pysyvämpää jne. Mutta kun kaikki tuntui olevan hyvin ja puhuin varovasti lapselle että mitä mieltä hän olisi jos äiti tykkäisi jostakin miehestä oikein paljon ja jos se mies joskus kävisi vaikka kahvilla yms.Hänestä se oli ihan kiva ajatus vaikka hänelle pitikin vakuutella että minä silti rakastan häntä edelleen,vaikka jostakin toisesta pitäisinkin.No,sitä päivää en silti koskaan nähnyt että miten lapseni reagoisi jos meille todellakin tulisi mies käymään.
Toinen asia on se,etten ymmärrä miksi monet ihmiset alkoivat silloin puhua selkäni takana,ettei se ole soveliasta jos aloittaisin uuden suhteen. Siis hä? Lähinnä ex-miehen sukulaiset alkoivat puhella että huoranko minä itsestäni aion tehdä. Ex-miehen uusi avioliitto kyllä hyväksyttiin mutta ilmeisesti kun olen ÄITI,minun pitäisi siinä roolissa pysyä loppu elämäni.
Tekisi mieli vain joskus kiljua pää punaisena ettenkö minä ole enää nainen kun olen äiti. Karkeasti sanottuna,kyllä se minuakin joskus panettaa!! Ja hellyyttä ym ansaitsen minäkin. Huomasin tämän entisen mieheni puheissakin,kun lapsi syntyi:minä en olisi saanut enää olla mitään muuta kuin hoivaava,lapselle lässyttävä imetyskone jonka piti pitää koti siistinä ym.
Haluaisin miehiltäkin mielipiteitä,että ajatteletteko näin todellakin vaimoistanne tai synnyttäneistä naisista?
Minä en ole muutenkaan ns.tyypillinen äiti(jos vertaa niihin joita olen tavannut). Leivon,kokkaan ym ja hellin lastani;rakastan olla äiti mutta minussa on se villi ja raisukin puoleni...Minä en jaksa aina puhua lapsista tms. Lapseni läsnä ollessa toki olen äidin roolissa mutta muutoin haluan myös "irroitella".
En siksi ymmärrä sitä, että yh haukutaan jos käymme baareissa tms.On eri asia jos lapsi on heitteillä,ilman ruokaa ym ja äiti heiluu viikonlopusta toiseen baareissa ja tuo joka kerta eri miehen tms.
Haluaisin löytää minulle "sopivan" miehen jolla synkkaisi myös lapseni kanssa.Joidenkin kanssa kun on juteltu henkeviä,niin valitettavan usein olen törmännyt siihenkin että heillä on suunnitelmissa lapsia ym(he ovat päälle 30v).Ymmärrän että miehetkin haluavat lapsen joka on omaa verta ja lihaa;minä taas en välttämättä enää halua lapsia.En ainakaan lähitulevaisuudessa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kannattaisiko ehkä hieman lyhentää tekstiä? Novellikerho kokoontuu jossain aivan muualla.
Tajunnanvirtaa on hyvä joskus kirjoitella ulos, mutta se tehdään enemmän itselle. Muille suunnattu anti on sitten koostetumpaa ja ytimekkäämpää.
joten..