Vaa'alle astuminen on naisen elämässä kuin keskelle tuliympyrää kävisi. digitaalinen todellisuus vilisee silmissä kohti numeraalista minuutta, lopullisuutta tai matkaa pois niistä harhoista, joissa naiset elävät. Minusta ei enää kohta tunnu, hän ajattelee. Minä tiedän, ja mutisee.
Suhinan kaikottua ilmassa ei ole enää ääniä. On vain häilyvyyttä. Sydämessä tuntuu muuripadalta, joka höyryää savun keskellä. Keskellä kuvaruutua on lopullinen tulos. Tuossa se on, ihan edessä liikkumattomana totuutena tästä hetkestä tässä. Se on siinä, tuunattujen varpaiden yläpuolella numerosarjana, koodina tai lupakirjana olla olemassa. Se on pysähtynyt siihen.
Seuraava hetki on täysin riippuvainen naisesta itsestään. Juuri tässä kohtaa voittajat ja häviäjät punnitaan. Yksikään nainen ei ole tulokseensa tyytyväinen. Kuka tahansa tässä seisoo, ajattelee, että nyt on piru irti. Eihän tämä nyt saatana voi olla totta, joku saattaa ajatella. Mahdunhan minä vielä vaatteisiini, puntaroidaan. Ja kaiken lisäksi minä olen terve ja voin hyvin, oletetaan. Oli miten oli, maailmassa ei ole kuin tuo yksi numerosarja ja se, joka sitä katsoo. Kaikki muu on kadonnut ympäriltä. Kaikki muu on lähtenyt pysäkiltä.
Vaa'alla seisova nainen on alasti. vaaka on lattialla. Seinässä on kuva vastapäisestä seinästä ja vaaleasta olennosta näiden kahden seinän välissä. Peili on yhtä valtava kuin on totuus.
Nainen katsoo itseään, alastomuuttaan ja todellisuuttaan. Hän kokeilee itseään, nostelee itseään ja venyttelee itseään. Hän ottaa poseerausasentoja. Hän pilailee itsellään ja naureskelee itselleen. Voi olla tyyliin näin... tai sitten näin. Ei ollut rajaa. Hiukset voivat olla näin tai sitten vaikka näin. Ei ihan sama, eihän? hän ajattelee kuin huutaisi omassa päässään itselleen. Tämä "itse" oli ystävänä vaikea.
Ystävä oli yleensä ship shape ja tip top. Hän oli kuin precis. Hän oli perfecto ja superb. Lisäksi hän vain istui klassisessa jakussaan jalat ristissä ja arvosteli ympäristöä kuin olisi jokin tuomari tai luuta, jolla paska lakkaistiin takaisin sinne mistä se oli tullut, luuloihin.
Aurinko paistaa upeasti. Kaihtimet ovat kiinni ja epävarmuus suuri. Mistä tällainen olo syntyy? Mikä naiseutta piinaa ja riivaa? Miksi lopputuloksista pitää välittää? Olivat ne sitten millaisia tahansa. Hän ei tiennyt kuin sen että hän ei tiennyt, mutta tunsi kehonsa kuin asuntonsa. Jokaisen sopen siinä. Keho oli fakta, mieli ei. Ja tämä mieli rakasti temppeliään, sisusti sitä ja koristeli sillä harmaata maailmaa, jossa mielihyvän kädet operoivat riittämättömyyden sekametsässä kuin haroisivat kaislaa kauniin kahlaajalinnun tieltä. Syyt olivat epävarmuuteen syvemmällä kuin peilissä, mielessä tai missään.
Hän oli matkalla täällä, kuten kaikki muukin.
Suhinan kaikottua ilmassa ei ole enää ääniä. On vain häilyvyyttä. Sydämessä tuntuu muuripadalta, joka höyryää savun keskellä. Keskellä kuvaruutua on lopullinen tulos. Tuossa se on, ihan edessä liikkumattomana totuutena tästä hetkestä tässä. Se on siinä, tuunattujen varpaiden yläpuolella numerosarjana, koodina tai lupakirjana olla olemassa. Se on pysähtynyt siihen.
Seuraava hetki on täysin riippuvainen naisesta itsestään. Juuri tässä kohtaa voittajat ja häviäjät punnitaan. Yksikään nainen ei ole tulokseensa tyytyväinen. Kuka tahansa tässä seisoo, ajattelee, että nyt on piru irti. Eihän tämä nyt saatana voi olla totta, joku saattaa ajatella. Mahdunhan minä vielä vaatteisiini, puntaroidaan. Ja kaiken lisäksi minä olen terve ja voin hyvin, oletetaan. Oli miten oli, maailmassa ei ole kuin tuo yksi numerosarja ja se, joka sitä katsoo. Kaikki muu on kadonnut ympäriltä. Kaikki muu on lähtenyt pysäkiltä.
Vaa'alla seisova nainen on alasti. vaaka on lattialla. Seinässä on kuva vastapäisestä seinästä ja vaaleasta olennosta näiden kahden seinän välissä. Peili on yhtä valtava kuin on totuus.
Nainen katsoo itseään, alastomuuttaan ja todellisuuttaan. Hän kokeilee itseään, nostelee itseään ja venyttelee itseään. Hän ottaa poseerausasentoja. Hän pilailee itsellään ja naureskelee itselleen. Voi olla tyyliin näin... tai sitten näin. Ei ollut rajaa. Hiukset voivat olla näin tai sitten vaikka näin. Ei ihan sama, eihän? hän ajattelee kuin huutaisi omassa päässään itselleen. Tämä "itse" oli ystävänä vaikea.
Ystävä oli yleensä ship shape ja tip top. Hän oli kuin precis. Hän oli perfecto ja superb. Lisäksi hän vain istui klassisessa jakussaan jalat ristissä ja arvosteli ympäristöä kuin olisi jokin tuomari tai luuta, jolla paska lakkaistiin takaisin sinne mistä se oli tullut, luuloihin.
Aurinko paistaa upeasti. Kaihtimet ovat kiinni ja epävarmuus suuri. Mistä tällainen olo syntyy? Mikä naiseutta piinaa ja riivaa? Miksi lopputuloksista pitää välittää? Olivat ne sitten millaisia tahansa. Hän ei tiennyt kuin sen että hän ei tiennyt, mutta tunsi kehonsa kuin asuntonsa. Jokaisen sopen siinä. Keho oli fakta, mieli ei. Ja tämä mieli rakasti temppeliään, sisusti sitä ja koristeli sillä harmaata maailmaa, jossa mielihyvän kädet operoivat riittämättömyyden sekametsässä kuin haroisivat kaislaa kauniin kahlaajalinnun tieltä. Syyt olivat epävarmuuteen syvemmällä kuin peilissä, mielessä tai missään.
Hän oli matkalla täällä, kuten kaikki muukin.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Peruspostailijaksi mä olen aika hoikka, aika nätti ja tunnun aika herkältä ihmiseltä. LIsäksi harvoin kehun itseäni, esittelen millään tavalla itseäni tai teen mitään spektaakkelimaista, kuten tilateoksia keskelle sosiaalisia ympyröitäni.
Mä saan yleensä tilaa ja kuuntelijoita, ja se mua toisinaan hämmentää. Sillä ainoastaan minä tiedän ja tunnen sen, mitä olemukseni takana on. Kun katsoo lävitseni, näkee vain pimeyttä tai parhaimmassa tapauksessa maisemaa.
Eli minuun on pysähdyttävä, mutta minä itse en voi. Se on aivan mahdotonta.
(reps)
Toisesta näkökulmasta katsellen itselleni tämä minuushäkkyrä näyttäytyy aika massiivisena ja laajamittaisena orgaanis-mentaalisena korallina, jonka keskushahmo koko ajan ja lakkaamatta pyrkii pois itsestään - palatakseen vain ja ainoastaan takaisin. eli oletusarvoisesti jossain on keskipiste tai sellaiseksi käsitettävä tila. Muuten ei voi palata minnekään, vaan on paluupisteessä, joka on kaikkialla.
Eli vierailu minuudessa on harha.
(hihitystä)
Tiedostetun ulkonäön sisäinen rapistuminen
On hämmentävää, että fyysinen minäkuva ja sisäinen sellainen eivät kohtaa minussa millään tasolla. Verrattuna mieleen, keho näyttelee kaikista pienintä roolia koko todellisuuskäsityksessäni. Ja kuvitelkaa, tämä aikana, jossa kaikki katsovat peiliin... näkemättä mitään.
Minä näen seinässäkin enemmän kuin yksikään tuskissaan vääntelehtivä naaras sekä kotonaan että firmansa veskissä, salilla kuvastimestaan.
Toisinaan minusta tuntuu - kun keskustelen "nykynaisen" kanssa kasvotusten, että hän keskustelee itsensä kanssa.
Herra jestas sentään, en kai minäkin?
(naurua)
Oikeastaan täytyy ja väistämättä täytyykin olla niin, että mediaympäristön latteus ja itsekeskeisyys ja tarvehierarkisuus tekee meistä sellaisia, että informaatio liikkuu vain yhteen suuntaan ja kosketusta mihinkään ei ole.
Keskustelu on kuollut siinä missä kirjallisuuskin ja lukutaito. Eli minä olen kaunis ja sinä olet kaunis ja minä olen älykäs ja sinä olet älykäs ja me kaikki olemme menestyneitä.
Mutta missä?
No vittu tässä.
(reps)
Kummallista, mutta aina kun minä saan orgasmin, minusta tulee kiukkuinen. Kaikki muut ihmiset menevät nukkumaan, ja minä hakkaan tuolilla seinään.
Käsittämätöntä.
Taitaa olla niin, että olen täysin tervehtynyt ja olen valmis palaamaan työtehtäviin.
Fine
Vielä pitää hieman parjata, sillä keksin juuri että ihmisistä on kadonnut toistensa ymmärtämisen taito.
Esimerkiksi minä en ymmärrä lainkaan mitä tällä keskustelupalstalla puhutaan. Mitä tämä kaikki pölinä ympärilläni on?
Siis haloo!
Kaikki hyvät stoorit alkavat sanalla "kerran".
Kerran mä poukkasin suoraan duunin jälkeen johonkin Albertinkadun räkälään ja istuin alas, tönäisin tyhjän lasin kauemmas ja levitin läppärini sen paikalle. Oliko se jokin taulukko vai laskelma vai näiden yhdistelmä, joka siinä ruudulla oli. Vitut siitä.
Eteeni istahti lupaa kysymättä kundi, joka kysyi, että teenkö mä usein töitä täällä.
Siis jokin mussa naksahti. Mussa heräsi sellainen vitun hirvee gimma, joka hallitsi tapahtumia ja kuoriutui ulos työminästään vuoteelle, jossa kaveri nai mut ikäänkuin #puhtaaksi.
Se oli käänteentekevä sessio mun elämässä. Silloin mä tajusin, etten tuntenut itseäni lainkaan, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, kuka olin. En siis ollut se työhiiri, enkä myöskään se lakanoilla kiljuva biatch, vaan näiden kombo, tai sitten ei edes lähellekään sitä tai sellaista... määritelmää.
Jokin hajosi minussa; enkä nyt puhu pillustani, vaan tyylikkäämmistä asioista, kuten käsityksistä ja näkemyksistä, toteamuksista tai oletuksista.
Mä niin kuin lakkasin nyhjöttämästä, stna.
(reps)
Kaksi pointtia näihin edellisiin...
Hmm..mielenkiintoista,että tulet kiukkuiseksi saatuasi orgasmin.Etkö saa siitä tyydytystä jos vihastut?
Toinen asia on se,että kaikki todella hyvät stoorit alkavat kylläkin Olipa kerran...
Mun mielestä mun teksti on tässä kohtaa metaforan tasolla. Itseasiassa koko rimpsu käsitteli kirjoittamista, ei nussimista.
Nussimisen ja kirjoittamisen ero on siinä että toista jaksaa vain vähän aikaa ja toista loputtomiin.
Jotain tällaista.
(hirn)
Se onkin mielenkiintoista,että kumpaa ihminen jaksaa loputtomiin;kirjoittamista vai nussimista.Olemmehan niin yksilöitä.
Jokainen omasta puusta veistetty.
Mjoo
No siis lähtökohtaisesti voidaan luokitella kirjoittajat vain yhteen ryhmään, ja se on itseriittoisten kusipäiden traumalaari. Ollaan niin asialla että pää halkeaa. Kaikki juontaa johonkin tötöön, jota ei osata käsitellä muuten kuin naputtelemalla sitä otsaan.
Vitun alkeellista.
Sitten on jotain asiaheppuja, jotka eivät ymmärrä asioista mitään.
Siinä ne kaikki.
(naurua)
Analysoidaanpa hetki tätä kaveria, jonka älyllinen röyhkeys yhdistettynä maailman kuluneimpaan fraasiin, pudotti minut pois todellisuustajun siltä asteelta, jossa kaikki tapahtuu lineaarisesti ja loogisesti. Asioilla oli tapana toteutua, eikä tässä ollut poikkeuksia.
Tilannetta voi verrata siihen, että joku keskellä päivää keskustan hulinassa jää raitiovaunun alle. Koko se tuttuuden ja turvallisuuden struktuuri hajoaa hetkessä palasiksi, kun näet jonkun ruhjoutuvan vaunun alle.
Kellot kilkattavat. On käsittämätön hiljaisuus.
Juuri silloin se kouraisee ihmistä, kauhu.
Ja jos sitä ei ehdi huomaamaan itsessään, on kadoksissa ikuisesti. Sillä se ei ole mikään kasvi ikkunalaudalla, tai pölyhiukkanen leijumassa huoneilmassa, jota voi seurailla huolettomasti lähes loputtomiin, vaan se on ohut murroshetki todellisuuskäsityksen muuttuessa toiseen. Tällainen on valtava hyppy, mutta toisinaan perin arkinen askel, jos on paatunut luonne, niin kuin minä olen.
Addikti
(reps)
Naimisen jälkeen tajusin, ettei minulla ollut kiire. Oikeastaan ymmärsin, ettei minua ollut olemassa minulle tunnetussa muodossa, vaan että vuoteella makasi oikea ihminen ja oikea nainen. Kuvatus, joka oli kävellyt sisään asuntoon, oli mytyssä lattialla. Hujan hajan, kuten elokuvissa.
En tuntenut mitään muuta kuin suunnatonta helpotuksen jälkeistä tyhjyyden tai tyhjyyden tunteen jälkeensä jättämää täydellisyyden tuntua. Pöly leijaili ja pihamaalta kuului lasten ääniä. Oleellinen makasi siinä jalat yhä levällään ja hymyili uudessa todellisuudessaan.
Mutta kykenin pyydystämään takaisin sen pakenevan tunteen, joka oli kaiken muutoksessa se oleellisin.
Kauhu.
Se muistutti minua jostain, ja lopulta vastaus jysähti päähäni kuin salama olisi siihen iskenyt. Minä tiesin mitä se oli, kauhu, ja että joku muukin oli ymmärtänyt saman. Kaveri oli nimeltään Marlon Brando. Ymmärsin tämän, kun katselin yksin elokuvaa The Apocalypse now, ja Brando kuiskasi minulle ne sanat sohvalle.
Kahteen kertaan.
Horror
Olin silloin hyvin nuori, hyvin lapsi ja hyvin kyllästynyt, vihainen tai jotain. Vanhempani olivat ulkomailla ja minä tunsin, että minun oli kelvattava jollekin tässä maailmassa.
(naurua)
Ennen sitä vknloppua olin kirjoittanut pariin otteeseen nimeni eteen työnnettyyn paperiin, yhden postikortin osoiteosioon vaadittavan. Lisäksi olin tyhjentänyt yhden purkin punaista srpaymaalia VR:n omaisuuteen, mutta sitä ei voi lukea kirjoitukseksi eikä sekään toistunut sittemmin. Koulussa en viihtynyt, koska siellä oli ihmisiä ja siellä piti kirjoittaa.
Ehkä minulla olisi pitänyt olla ystäviä. Yleensä pikkumirrit lojuvat kasoissa jossain esillä räkättämässä. Mä istuin niin kuin tyyliin kotona enkä tehnyt mitään. Mä en edes kuunnellut musaa. Taisin lukea jotain, josta en muista mitään. Sittemmin en ole edes lukenut. Kirjat ovat oikeasti aivan sairaan tylsiä. Liikennemerkkiopas oli mielenkiintoisempi kuin jonkun jänöjussin sekoilut mullan alla.
Mä taisin vain katella televisiota lusikkakynsineni.
Hip heijaa
(naurua)
Spaymaali (?)
(hirn)
Mitenhän tätä jatkas? pitäisikö ottaa joku yhteiskunnallinen näkökulma vai pitäytyä filosofisissa pohdinnoissa ja kaiken merkityksessä lapsen näkökulmasta?
Mitäs tässä nyt on kasassa?
Anorektinen teinipissis istuu dropattuna sohvalla ja imuroi sotadataa verkkokalvoilleen isoperseisen Brandon huulilta. Meno on kuolettavaa. Hän on selvästi aikeissa tehdä jotain, mutta hänellä ei ole siihen vielä tarvittavaa päättäväisyyttä ja voimaa. Hän ei ole luova. Apatian vie voimat ja suunnan, päättäväisyyden.
Sitten hän tekee virheen.
Mutta minkä virheen hän tekee? Mikä hänestä teki maanisen kirjoittajan ja ihmisen, jonka sielu tuntuu olevan loksahtanut paikoilleen kaiken päämäärättömän harhailun jälkeen?
(naurua)
Romantikko sanoisi, että hän rakastuu. Hän törmää elämänsä rakkauteen porraskäytävässä, ei niin kaukana kotoa. Muutaman askeleen päässä.
Kyynikko sanoisi, että hän tökkää itseään veitsellä vatsaan, lyyhistyy keittiön lattialle tajuttomuuteen ja pilaa isin ja äidin parketin.
Mutta missä aikajärjestyksessä nämä sanktiot hänelle henkilökohtaisesti luovutettaisiin, on jo toinen juttu.
Kuulostaa aika vitun arkiselta. Itseasiassa kuulin viime perjantaina "cafessa" aivan samanlaisen tarinan, joten niitä täytyy olla miljoonia.
(naurua)
kyllä meidän on jotain muuta keksittävä kuin tällainen "suoraviivaisuus" yleisilmeessä.
Mitä ihmettä voi tapahtua apaattiselle nuorelle naiselle kotonaan?
Ei mitään raiskauksia, koska niitäkin on aivan liikaa. Pitää olla jotain välähdyksenomaista, jotain kipinöivää ja liikauttavaa.
Meneekö hän nettiin?
(hirn)
Mä kävin katsomassa tuon ApoN kankaalta Kurvissa (teatteria en enää muista) silloin kun se tuli ensi-iltaan. 16v:n mieli otti vähän runtua; mulla oli jo aiemmin makkarin seinä tapetoituna sotakuvaajien teoksista kyseisestä sodasta. Se ei ollut ihailua vaan lähinnä epäuskoa, ja moikat vanhemmilleni, että kattokaa nyt vittu tätä maailmaanne. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut sen jälkeen, ainakaan hyvään suuntaan - taidekaan ei enää pysty kyseenalaistamaan asioiden tilaa.
We're fucked, doomed.
Tätäkin asiaa on kokeiltu jo ties kuinka monessa elokuvassa.
Tiedättekö, tytsy höpäjää jossain sätissä jonkun killerin kanssa, vilauttelee vähän tissejään linssiin toisaalla, kun jamppa vänkkää säikeen toisessa päässä ja pupeltaa olutta tai kolaa, sipsejä.
Aika boring
(hihitystä)
Mielestäni tässä asetelmassa ei voi olla kuin yksi vaihtoehto, ja se on se että tyttö ei mene nettiin naisena, vaan miehenä.
Hän tekee matkan miehen olemukseen ja ulottuvuuksiin, ja kokee uuden ajan nousun lapsellisuudesta ja uhosta aina sotien kautta vanhuuteen. Hän on sen elämän aika. Hän on sen mitat.
(reps)
Ajatelkaa nyt itsekin. Objektina olemaan tottunut nuori kaunotar luopuu kaikesta siitä, jota kaikki tavoittelevat ja ryhtyy unelmiensa mieheksi.
Idea ei ole huono.
(hihitystä)
Hetkellisen pohdinnan jälkeen ymmärsin tämän jo mainitsemani virheen, eli triggerin olemuksen ja merkityksen.
Tyttö nousee sohvalta ja kävelee kohti vessaa. Matkalla on vaatehuone, joka kuuluu hänen isälleen. Se on miesten maailma, joka oven takana tuoksui. Hän raottaa ovea pimeään.
Eli pissis heittää päälleen jotain Bossia ja tökkää koneen auki. Tie on vapaa. Kaikki on omalla vastuulla ja tulos epämääräinen.
(reps)
"Vaatteet tekevät miehen"
Voisin valita sen romaanini nimeksi.
(hirn)
????????????????????????????????????????????????????
Mä oon ihan samaa mieltä.
(hihitystä)
Ihan viihdyttävää paskaa, minusta. Rähh!