Olen viimeaikoina miettinyt paljon nykyistä ja entistä suhtautumistani suomalaisiin miehiin, ja niin vain tulen siihen lopputulokseen että suomalaisia tuskin enää elämääni tulee.
Vielä 18-vuotiaana uskoin, että suomalainen olisi ehdottomasti se paras mies minulle, ja minulle oli peräti niin tärkeää saada suomalainen mies, että kriteerit olivat aivan pohjamudissa: vain iällä oli jotain väliä, millään muulla ei. No, en tuolloin nuorena kuitenkaan saanut edes sitä seinästä revittyä suomalaista miestä (yhden sellaisen todella epäsuositun ja totaalikokemattoman kanssa yritin kerran seksiä, mutta siihen sekin sitten jäi eikä siitäkään tullut mitään kun ei kaksi kokematonta ekasta kerrasta tietenkään osanneet), ja jatkuvan kiusaamisen tuloksena aloin lopulta ehkä vähän pelkäämäänkin ainakin omanikäisiäni suomalaisia miehiä.
Lähdettyäni ulkomaille kriteerini ulkolaisille "karjuille" olivat paljon, paljon tiukemmat ja tarkemmat kuin mitä olin aikanaan suomalaisille klopeille asettanut. Pelkäsin aluksi yhtä paljon myös ikäisiäni ulkomaalaisiakin miehiä, mutta tutustuttuani heihin pikkuhiljaa (ensin moneen ihan pelkkänä kaverina) alkoi pelko vähitellen hälvetä. Kiertelin ensimmäisen puolen vuoteni aikana latina-amerikkalaisen kaverini kanssa jatkuvasti baareja ja yökerhoja, ja näin paljon pleijereitä, jotka olisivat kaikki olleet vain sen yhden perässä - osaa heistä suutelinkin, mutten kokemattomana antanut asioiden mennä sen pidemmälle. Kunnes koitti se ilta kun kohtasin ensimmäisen partnerini: miehen, joka käänsi pääni heti ensinäkemältä. Hän oli samalla koko tuona ensimmäisen 7-8 kk aikana ensimmäinen mies, joka oli jopa valmis vaihtamaan kanssani puhelinnumeroita eikä ollut viemässä heti suoraan baarista kämpilleen, joten ajattelin että "tämäpä mielenkiintoista" ja päätin katsoa kortit loppuun asti. Tiesin kylläkin jo heti ensitapaamiselta ja sitä seuranneelta parilta - kolmelta tapaamiselta ennen sänkyyn menoa, ettei siitä ikinä mitään vakavaa tulisi, mutta hämmästyksekseni siitä seurasi kuitenkin vuosien "suhde", toistaiseksi elämäni pisin.
Löysin sitten puolisentoista vuotta myöhemmin sieltä maailmalta myös ensimmäisen oikean poikaystäväni ja "heitin" samalla sen ensimmäisen partnerini ensikertaa ulos elämästäni tekstarilla (myöhemmin ekan poikaystäväni jälkeen olin turvautuva häneen vielä monta monituista kertaa). Eka poikaystävä oli kuitenkin tietyllä tavalla vähän turhan "vässykkä", vaikka muuten huomioikin minua ja kohteli minua hyvin eikä ollut mikään itseriittoinen macho, ja lopulta jätin hänet.
No, aikanaan koitti sitten paluu Suomeen. Silloin koin ensimmäiset suomalaiset partnerini: ensimmäinen oli yhden illan juttu "persumielisen", miehekkään miehen kanssa, jonka kanssa ajatukset sopivat hyvin yksiin (oltiin mm. nykyistä maahanmuuttoa vastaan), mutta joka oli kuitenkin sängyssä todella röyhkeä ja painostava (jos vaikka sanoin etten halunnut antaa persettä niin vaatiminen jatkui silti). Toinen oli toinen (ja ensimmäinen suomalainen) poikaystäväni, joka oli samalla yksi mahtavimmista miehistä jonka olen koskaan tuntenut, ja seksipartnereistani varmaankin se kaikkein mahtavin tyyppi (vaikkei se elämäni parasta seksiä ollutkaan). Vauhdikas ja eläväinen, maailmaa nähnyt mies. Paljon parempi ja mieluisampi vaihtoehto kuin ensimmäinen eksäni. Mutta, kuten ensimmäisenkin poikkiksen kohdalla, mulle ei vaan muodostunut taaskaan syvempiä tunteita, joten pian koitti jälleen aika erota.
Erosta on nyt hieman yli 3 vuotta, enkä ole sen jälkeen suomalaisen kanssa ollut. Suomalainen eksäni jätti kyllä ensimmäisen todella positiivisen kokemuksen suomalaisista miehistä ja siitä, millaisia he voivat parhaimmillaan olla, mutta uskon sellaisia miehiä olevan tässä maassa nykyisin aika harvassa. Ihailenkin sitä entisaikojen suomalaismiestä, jota mm. muutamat vanhat sukulaismieheni edustivat: naista kunnioittavaa (ei koskaan rumaksi päinnaamaa haukkuvaa, kuten nykyisten suomimiesten sukupolvi!), rehtiä ja suoraselkäistä, kuitenkin vielä terveellä tavalla miehistä miestä, joka ei tarvinnut rinnalleen mitään pornotähteä tai aasialaista tuontivaimoa ollakseen onnellinen.
En sano, ettenkö voisi olla enää koskaan suomalaisen miehen kanssa, mutta sen miehen täytyy olla sitten monella tapaa samanlainen kuin tuo suomalainen eksäni, ja lisäksi herättää niitä syvempiä tunteita, eikä se todellakaan saa olla sellainen sängyssä vain omaa etuaan ajatteleva törkimys kuin se suomalainen yhden illan juttuni. En sano, että ulkomaalaiset herättäisivät niitä tunteita sen herkemmin, eihän eka eksänikään herättänyt, saati sitten moni sellainen ulkomaalainen joita ehdin elämäni aikana deittailla. Mutta se, että koin ekat suhteeni nimenomaan ulkomaalaisten kanssa on kyllä vaikuttanut muhun ihan helkkarin paljon.
En koe siltikään olevani mitenkään erityisesti eksotiikan perään, koska ulkomaalaisten päätyminen ensimmäisiksi partnereikseni oli pikemminkin sattuman kauppaa kuin valinta. Ja muuten: siniset silmät ovat ne kaikkein kauneimmat!
Vielä 18-vuotiaana uskoin, että suomalainen olisi ehdottomasti se paras mies minulle, ja minulle oli peräti niin tärkeää saada suomalainen mies, että kriteerit olivat aivan pohjamudissa: vain iällä oli jotain väliä, millään muulla ei. No, en tuolloin nuorena kuitenkaan saanut edes sitä seinästä revittyä suomalaista miestä (yhden sellaisen todella epäsuositun ja totaalikokemattoman kanssa yritin kerran seksiä, mutta siihen sekin sitten jäi eikä siitäkään tullut mitään kun ei kaksi kokematonta ekasta kerrasta tietenkään osanneet), ja jatkuvan kiusaamisen tuloksena aloin lopulta ehkä vähän pelkäämäänkin ainakin omanikäisiäni suomalaisia miehiä.
Lähdettyäni ulkomaille kriteerini ulkolaisille "karjuille" olivat paljon, paljon tiukemmat ja tarkemmat kuin mitä olin aikanaan suomalaisille klopeille asettanut. Pelkäsin aluksi yhtä paljon myös ikäisiäni ulkomaalaisiakin miehiä, mutta tutustuttuani heihin pikkuhiljaa (ensin moneen ihan pelkkänä kaverina) alkoi pelko vähitellen hälvetä. Kiertelin ensimmäisen puolen vuoteni aikana latina-amerikkalaisen kaverini kanssa jatkuvasti baareja ja yökerhoja, ja näin paljon pleijereitä, jotka olisivat kaikki olleet vain sen yhden perässä - osaa heistä suutelinkin, mutten kokemattomana antanut asioiden mennä sen pidemmälle. Kunnes koitti se ilta kun kohtasin ensimmäisen partnerini: miehen, joka käänsi pääni heti ensinäkemältä. Hän oli samalla koko tuona ensimmäisen 7-8 kk aikana ensimmäinen mies, joka oli jopa valmis vaihtamaan kanssani puhelinnumeroita eikä ollut viemässä heti suoraan baarista kämpilleen, joten ajattelin että "tämäpä mielenkiintoista" ja päätin katsoa kortit loppuun asti. Tiesin kylläkin jo heti ensitapaamiselta ja sitä seuranneelta parilta - kolmelta tapaamiselta ennen sänkyyn menoa, ettei siitä ikinä mitään vakavaa tulisi, mutta hämmästyksekseni siitä seurasi kuitenkin vuosien "suhde", toistaiseksi elämäni pisin.
Löysin sitten puolisentoista vuotta myöhemmin sieltä maailmalta myös ensimmäisen oikean poikaystäväni ja "heitin" samalla sen ensimmäisen partnerini ensikertaa ulos elämästäni tekstarilla (myöhemmin ekan poikaystäväni jälkeen olin turvautuva häneen vielä monta monituista kertaa). Eka poikaystävä oli kuitenkin tietyllä tavalla vähän turhan "vässykkä", vaikka muuten huomioikin minua ja kohteli minua hyvin eikä ollut mikään itseriittoinen macho, ja lopulta jätin hänet.
No, aikanaan koitti sitten paluu Suomeen. Silloin koin ensimmäiset suomalaiset partnerini: ensimmäinen oli yhden illan juttu "persumielisen", miehekkään miehen kanssa, jonka kanssa ajatukset sopivat hyvin yksiin (oltiin mm. nykyistä maahanmuuttoa vastaan), mutta joka oli kuitenkin sängyssä todella röyhkeä ja painostava (jos vaikka sanoin etten halunnut antaa persettä niin vaatiminen jatkui silti). Toinen oli toinen (ja ensimmäinen suomalainen) poikaystäväni, joka oli samalla yksi mahtavimmista miehistä jonka olen koskaan tuntenut, ja seksipartnereistani varmaankin se kaikkein mahtavin tyyppi (vaikkei se elämäni parasta seksiä ollutkaan). Vauhdikas ja eläväinen, maailmaa nähnyt mies. Paljon parempi ja mieluisampi vaihtoehto kuin ensimmäinen eksäni. Mutta, kuten ensimmäisenkin poikkiksen kohdalla, mulle ei vaan muodostunut taaskaan syvempiä tunteita, joten pian koitti jälleen aika erota.
Erosta on nyt hieman yli 3 vuotta, enkä ole sen jälkeen suomalaisen kanssa ollut. Suomalainen eksäni jätti kyllä ensimmäisen todella positiivisen kokemuksen suomalaisista miehistä ja siitä, millaisia he voivat parhaimmillaan olla, mutta uskon sellaisia miehiä olevan tässä maassa nykyisin aika harvassa. Ihailenkin sitä entisaikojen suomalaismiestä, jota mm. muutamat vanhat sukulaismieheni edustivat: naista kunnioittavaa (ei koskaan rumaksi päinnaamaa haukkuvaa, kuten nykyisten suomimiesten sukupolvi!), rehtiä ja suoraselkäistä, kuitenkin vielä terveellä tavalla miehistä miestä, joka ei tarvinnut rinnalleen mitään pornotähteä tai aasialaista tuontivaimoa ollakseen onnellinen.
En sano, ettenkö voisi olla enää koskaan suomalaisen miehen kanssa, mutta sen miehen täytyy olla sitten monella tapaa samanlainen kuin tuo suomalainen eksäni, ja lisäksi herättää niitä syvempiä tunteita, eikä se todellakaan saa olla sellainen sängyssä vain omaa etuaan ajatteleva törkimys kuin se suomalainen yhden illan juttuni. En sano, että ulkomaalaiset herättäisivät niitä tunteita sen herkemmin, eihän eka eksänikään herättänyt, saati sitten moni sellainen ulkomaalainen joita ehdin elämäni aikana deittailla. Mutta se, että koin ekat suhteeni nimenomaan ulkomaalaisten kanssa on kyllä vaikuttanut muhun ihan helkkarin paljon.
En koe siltikään olevani mitenkään erityisesti eksotiikan perään, koska ulkomaalaisten päätyminen ensimmäisiksi partnereikseni oli pikemminkin sattuman kauppaa kuin valinta. Ja muuten: siniset silmät ovat ne kaikkein kauneimmat!
Vastaukset 5
Vanhimmat
kova mimmi aloittaja eka ulkomaalaisten miesten kanssa ja sen jälkeen näkeekin lesbo unia ja pimppit on koko ajan mielessä niin jätä tinderit ja etsi kunnon suomalainen mies niin sinustakin tulee vaimo ja äiti ja elät onnellisesti ja rakastuneena elämäsi loppuun asti
En ole koskaan kokeillut Tinderiä. Sitä ei saa ladattua kännykkääni. Tällä hetkellä ei myöskään seksi voisi vähempää kiinnostaa.
mieli muuttuu kun tapaat sen herra oikean joka rakastaa sinua ja hankitte yhteisen kodin ja vie vihille ja teette monta monta lasta niin se herra oikea muuttaa elämän
Kuin oppikirjamateriaalia miksi lähemmäs kolmekymppinen "juoksunsa juossut" nainen on huono valinta parisuhteeseen.
Samassa paketissa tulee kovemmat vaatimukset miehelle, ja toisaalta kaikki ennakkoluulot ja traumat joita on jäänyt entisien vaativien/röyhkeiden/petollisten panojen jäljiltä.
Samassa kirjoituksessa näkee kuinka vähän naisen luonteella on vaikutusta siihen millaista miestä hän haluaa; kaikki naiset todellakin haluavat saman miehen. Positiivisimmat arviot tulevat vauhdikkaista, maailmaa nähneistä, seksissä kokeneista miehistä. Sitä huolimatta että kirjoittaja itse on/oli burgerimainen, ujo, heikot sosiaaliset taidot omaava ja selkeästi omissa oloissaan viihtyvä hieman harmaa Suominainen - ja vielä tuohon aikaan vähemmän kokenut.
Hyvä ja rehellinen kirjoitus. Iso plussa sinulle läskipersekurppa88, ja rentouttavaa sunnuntaita!
Miksi haluat exäsi kaltaisen lurjuksen kun ei sulla sen kanssakaan onnistunut. Pysy erossa miehistä niin miesten ei tarvii pettyä sinuun.