Käyn erittäin harvoin valtion virastoissa, koska minulla ei niihin ole mitään asiaa. Virastot ovat suuria rakennuksia, jotka ovat täynnä tyhjää tilaa, lasia ja kevyesti pukeutuneita virkailijoita. Äänettömyys on sana, jota haen. On lämmintä.
Oikeastaan desingkuutiolla on kiva istua, sillä minulla ei ollut kiire mihinkään. Juttuseuraa ei ollut, joten huomasin imuroivani vaivihkaa kliinistä tunnelmaa itseeni kuin vanhempi rouvashenkilö kävelykeppiinsä nojaillen ja palleallaan hengitellen. Olin myös ottanut nojotusnumeron laitteesta, jota en osannut käyttää.
Intialainen mies puhui tutkinnoistaan kummallisella nenäenglannilla hieman sivummalla naisen kanssa, jonka oletin olevan virkailija. Virkailjoilla oli aina pitkä villatakki päällä, ja heillä oli yleensä mukavan näköiset kengät. Joillakin oli housut, joillakin taas hame. Jotkut selvästi pukeutuivat enemmän kuin toiset ja toisista ei ottanut selvää, olivatko he virkailijoita vai eivät, kunnes he menivät sisään omilla avaimilla lukitusta ovesta ja katosivat näkyvistä. Mutta yksi asia heitä yhdisti, ja se oli se, että kaikki he olivat naisia. Naiset olivat valloittaneet rakennuksen. Tämä taas tarkoitti sitä, että naiset olivat virkakoneiston syvin olemus. Virasto oli femiini. Näin saattoi olla kaikkialla, pohdin ja odotin vuoroani ymmärrettyäni, missä kaikki naiset päivisin olivat.
Kadulla taas oli toisin. Vaivalloisella kävelymatkallani virastomaailmaan huomasin miesten olevan sairaan oloisia pussikaljapenkeillään, kun he kertoivat toisilleen tarinaa siitä, että juuri tätä seuraavaa juttua ei ollut kukaan koskaan aikaisemmin kuullut. Varmasti. Tihkutti vettä taivaalta. Lisää pussikaljamiehiä. Tällä kertaa nuorempia, tuli vastaan varttia vaille kymmenen virastokombinaatin uumenissa mainokset heiluen.
Kaikkialla tuntui onttous ja tyhjyys täyttävän betonisia tiloja. Joitakin tyhjiä autoja oli parkkeerattu siististi valkoisten viivojen yhtä tyhjiin väleihin, ja kuului liikenteen huminaa. Liikennettä ei kuitenkaan näkynyt, vaan kolkkoja holveja päällysti kelmeä liikkumaton valo, joka todisti puhtaaksi riisutun polkupyörän statusta: vain runko oli enää kiinni ketjuineen tolpassa. ilmassa oli järjettömän raskaan taivaan tuntu.
- Mikäs sun jalassa on?
- Törmäsin raitiovaunuun, vastasin.
- Mahtoi tehdä kipeää. Otatko aamuoluen?
- Ei kiitos.
- Me voitas heittää sut sinne, minne oot sitte menossakin, mutta meillä ei oo autoa.
- Tänks but no tänks, Lekuri sanoi, että mun pitäs kävellä.
- Vitun sadistista. Mä en ainakaan haluaisi kärsiä. Mä menisin taksilla.
- Ei sulla oo rahaa, toinen kavereista korjasi.
- Mä ottaisin juoksutaksin.
- Siis jalka tohjona! Oletsä idiootti? kaveri jatkoi ja hekotteli heilutellen oluttölkkiään.
Pojat spekuloivat ja leikkivät aiheella monelta eri kantilta katsottuna, mutta lopulta he olivat sitä mieltä, että sporan alle ei kannattanut jäädä. Jota sitäkään ei voinut täysin välttää. Mistään ei elämässä voinut olla varma. Vaikka riskit tiedosti, niin aina voisi suunnitelmissa mennä jokin vikaan. Lisäksi he olivat sitä mieltä, että en minäkään sen monsterin alle tahallani joutunut, enhän.
Samassa vaistosin jotain äärimmäisen pahaa ja pimeää. Sen kykeni lukemaan ihmisen silmistä, kun ne muuttuivat etäisiksi ja kylmiksi, mutta katseessaan herpaantumattomiksi. Ne eivät värähtäneetkään. Samalla etäisyys ihmisen sisimpään kasvoi ylitse käsityskyvyn. Ihminen ikään kuin oli paikalla, mutta hänen sisin olemus toisessa galaksissa. Siihen tai sellaiseen ei voisi enää vedota tai vaikuttaa, joka ei ollut paikalla. Niin kaukana se tilanteesta oli. Ja heitä oli kaksi. Ystävällisyys ja keveys oli tiessään. Sitten toinen heistä sanoi.
- Sähän pidät värikkäistä ihmisistä? Mäkin olen aika värikäs tyyppi, enks vaan?
- Sano nyt ihan suoraan, että raiskasiko se sut, vai annoitsä sille pesää ihan vapaaehtoisesti?
- Mun ei tarvitse vastata mihinkään kysymyksiin, sanoin ja lähdin kulkemaan pois tilanteesta. En voinut ymmärtää, kuinka he tiesivät? Tiesikö koko kaupunki, mitä tein kotona? Sen kyllä ymmärsi, että jos radalla töppäilty tuli julki - joka oli kaiken lisäksi täysin luonnollista, mutta että kotonakin tehty oli kadulla. En voinut käsittää.
- Hei, ootas vähä! Ei tää vielä ollu tässä, perääni huudettiin.
Äkkiä minulle tuli hyvin yksinäinen olo. Paikalla ei ollut ketään muita kuin me. Oli aamu. Ihmiset olivat jo töissään ja ne, jotka eivät olleet, selvittelivät elämän sotkuja tällaisissa katakombeissa, joiden kidasta ei nähnyt taivasta. Tämä oli absurdia. Ei minun kaupungissani tapahdu tällaista. Tämä oli minun kotini. Tämä oli minun maailmani.
- Vitun huora. Vittu tappaa pitäisi, perääni huudettiin.
Mikä oli kaikista kovin juttu, mitä tällaisessa tilanteessa voi tulla eteen, on se että sinua heitetään täydellä oluttölkillä päähän. Se on heittäjältä valtava uhraus. Se on kuin heittäisi pois koko elämänsä tarkoituksen ja sen ainoan asian, jonka vuoksi elää. Tyhjänäkin sen voi vaihtaa rahaksi...
Oho! Merkit loppu kesken.
(hihitystä)
Oikeastaan desingkuutiolla on kiva istua, sillä minulla ei ollut kiire mihinkään. Juttuseuraa ei ollut, joten huomasin imuroivani vaivihkaa kliinistä tunnelmaa itseeni kuin vanhempi rouvashenkilö kävelykeppiinsä nojaillen ja palleallaan hengitellen. Olin myös ottanut nojotusnumeron laitteesta, jota en osannut käyttää.
Intialainen mies puhui tutkinnoistaan kummallisella nenäenglannilla hieman sivummalla naisen kanssa, jonka oletin olevan virkailija. Virkailjoilla oli aina pitkä villatakki päällä, ja heillä oli yleensä mukavan näköiset kengät. Joillakin oli housut, joillakin taas hame. Jotkut selvästi pukeutuivat enemmän kuin toiset ja toisista ei ottanut selvää, olivatko he virkailijoita vai eivät, kunnes he menivät sisään omilla avaimilla lukitusta ovesta ja katosivat näkyvistä. Mutta yksi asia heitä yhdisti, ja se oli se, että kaikki he olivat naisia. Naiset olivat valloittaneet rakennuksen. Tämä taas tarkoitti sitä, että naiset olivat virkakoneiston syvin olemus. Virasto oli femiini. Näin saattoi olla kaikkialla, pohdin ja odotin vuoroani ymmärrettyäni, missä kaikki naiset päivisin olivat.
Kadulla taas oli toisin. Vaivalloisella kävelymatkallani virastomaailmaan huomasin miesten olevan sairaan oloisia pussikaljapenkeillään, kun he kertoivat toisilleen tarinaa siitä, että juuri tätä seuraavaa juttua ei ollut kukaan koskaan aikaisemmin kuullut. Varmasti. Tihkutti vettä taivaalta. Lisää pussikaljamiehiä. Tällä kertaa nuorempia, tuli vastaan varttia vaille kymmenen virastokombinaatin uumenissa mainokset heiluen.
Kaikkialla tuntui onttous ja tyhjyys täyttävän betonisia tiloja. Joitakin tyhjiä autoja oli parkkeerattu siististi valkoisten viivojen yhtä tyhjiin väleihin, ja kuului liikenteen huminaa. Liikennettä ei kuitenkaan näkynyt, vaan kolkkoja holveja päällysti kelmeä liikkumaton valo, joka todisti puhtaaksi riisutun polkupyörän statusta: vain runko oli enää kiinni ketjuineen tolpassa. ilmassa oli järjettömän raskaan taivaan tuntu.
- Mikäs sun jalassa on?
- Törmäsin raitiovaunuun, vastasin.
- Mahtoi tehdä kipeää. Otatko aamuoluen?
- Ei kiitos.
- Me voitas heittää sut sinne, minne oot sitte menossakin, mutta meillä ei oo autoa.
- Tänks but no tänks, Lekuri sanoi, että mun pitäs kävellä.
- Vitun sadistista. Mä en ainakaan haluaisi kärsiä. Mä menisin taksilla.
- Ei sulla oo rahaa, toinen kavereista korjasi.
- Mä ottaisin juoksutaksin.
- Siis jalka tohjona! Oletsä idiootti? kaveri jatkoi ja hekotteli heilutellen oluttölkkiään.
Pojat spekuloivat ja leikkivät aiheella monelta eri kantilta katsottuna, mutta lopulta he olivat sitä mieltä, että sporan alle ei kannattanut jäädä. Jota sitäkään ei voinut täysin välttää. Mistään ei elämässä voinut olla varma. Vaikka riskit tiedosti, niin aina voisi suunnitelmissa mennä jokin vikaan. Lisäksi he olivat sitä mieltä, että en minäkään sen monsterin alle tahallani joutunut, enhän.
Samassa vaistosin jotain äärimmäisen pahaa ja pimeää. Sen kykeni lukemaan ihmisen silmistä, kun ne muuttuivat etäisiksi ja kylmiksi, mutta katseessaan herpaantumattomiksi. Ne eivät värähtäneetkään. Samalla etäisyys ihmisen sisimpään kasvoi ylitse käsityskyvyn. Ihminen ikään kuin oli paikalla, mutta hänen sisin olemus toisessa galaksissa. Siihen tai sellaiseen ei voisi enää vedota tai vaikuttaa, joka ei ollut paikalla. Niin kaukana se tilanteesta oli. Ja heitä oli kaksi. Ystävällisyys ja keveys oli tiessään. Sitten toinen heistä sanoi.
- Sähän pidät värikkäistä ihmisistä? Mäkin olen aika värikäs tyyppi, enks vaan?
- Sano nyt ihan suoraan, että raiskasiko se sut, vai annoitsä sille pesää ihan vapaaehtoisesti?
- Mun ei tarvitse vastata mihinkään kysymyksiin, sanoin ja lähdin kulkemaan pois tilanteesta. En voinut ymmärtää, kuinka he tiesivät? Tiesikö koko kaupunki, mitä tein kotona? Sen kyllä ymmärsi, että jos radalla töppäilty tuli julki - joka oli kaiken lisäksi täysin luonnollista, mutta että kotonakin tehty oli kadulla. En voinut käsittää.
- Hei, ootas vähä! Ei tää vielä ollu tässä, perääni huudettiin.
Äkkiä minulle tuli hyvin yksinäinen olo. Paikalla ei ollut ketään muita kuin me. Oli aamu. Ihmiset olivat jo töissään ja ne, jotka eivät olleet, selvittelivät elämän sotkuja tällaisissa katakombeissa, joiden kidasta ei nähnyt taivasta. Tämä oli absurdia. Ei minun kaupungissani tapahdu tällaista. Tämä oli minun kotini. Tämä oli minun maailmani.
- Vitun huora. Vittu tappaa pitäisi, perääni huudettiin.
Mikä oli kaikista kovin juttu, mitä tällaisessa tilanteessa voi tulla eteen, on se että sinua heitetään täydellä oluttölkillä päähän. Se on heittäjältä valtava uhraus. Se on kuin heittäisi pois koko elämänsä tarkoituksen ja sen ainoan asian, jonka vuoksi elää. Tyhjänäkin sen voi vaihtaa rahaksi...
Oho! Merkit loppu kesken.
(hihitystä)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mun mielestä tää tölkki voisi niin kuin hipaista korvallista. Ehkä se voisi viedä mennessään korvakorun... tai jotain. Mitään täysosumaa ei voi ajatella, sillä paronitar saattaisi vähintään siitä kuolla. Kuitenkin tarkoitus olisi osua. Ja pahasti.
Oluttölkki puhkeaisi maassa ja kiehuisi tyhjiin vaahdoten ja suhisten. hetken se pyörisi paikoillaan ja sitten olisi kaput.
(reps)
Kun paronitar istui jo virastossa desingkuutiollaan kuin pikkulapsi, niin pussikaljamiehet olivat päässeet kämpilleen takaisin ja asettelivat musaa koneeseen. Huoneen täytti savu, sekasotku ja hajonneiden kitaroiden mielikuvitukselliset kiemurat. Sisustus koostui pääasiallisesti tyhjistä tölkeistä ja pitsalaatikoista, mutta ikkunalaudalla kasvoi kokoelma erilaisia kaktuksia, tuoden hieman väriä aikuisuuteen.
He olivat raskaiden äänien lapsia.
- Vittu mä näin punasta. Mä oikeasti näin pelkkää pimeää ja punasta.
- Heitit vittu mun kaljan. Mitä vittua sä mun bissejä viskot, fucker? Luuletsä vittu, että bisset kasvaa puussa?
- Siis mä olisin voinut tapaa sen saatanan. Ihan oikeasti näin vaan, ja tsup.
- Ei sulla ollut mutkaa.
- Sama saatana perseen heiluttaja tallannut tuota katua niin pitkään kuin mä muistan.
- Eiks se oo joku virastolesbo?
- Näyttää munakin maistuvan. Ihan sattumalta kuulin, kun huoran naapuri kertoi ensin jollekin, joka sitten kertoi jollekin, joka sitten kertoi vahingossa mulle, koska istuin samassa pöydässä bissellä.
- Voiko vittu venyä piloille? Niillä tyypeillä on saatanan isot vehkeet. Siis ihan järjettömän slaikkarit.
- Vitustako minä tiedän vitusta mitään. Olisi saatana joutanut katketa kahtia siellä ratikan alla. Mutta mikä noita tappas?
- Taudit?
- Ei sitä uskalla edes panna, jos siitä tarttuu jokin helvetin ambo ja munat tippuu aamukusella pöntöön.
- En panisi. En saatana uskaltaisi. No can do.
- Mä voisi nusasta sitä, mutta ensin mä laittasin päällekkäin paketillisen kortsuja.
- Siitä voi tulla verenkiertohäiriöitä.
- No parempi joku häiriö kuin menolippu heppiklinikalle.
- Taskinen kävi kuulema korkkaamassa tän missin jossain teinibileissä vuonna keppi ja kivi. Oli sammunut siihen sängylle, niin Tassu tuikkas ineen.
- Älä vittu. En mä tota edes tiennyt.
- Anna bisse.
- Vitut anna, sä heität ne menemään.
(naurua)
Paronittaren edessä toimistossa istui virastonainen. Virastonaisen prototyyppi oli helppo erottaa ihmisjoukosta, sillä valtaosa naisista edusti tätä tyyppiä huolimatta siitä, oliko kyseinen nainen töissä virastossa vai ei.
Hän oli hiljainen, hyvin artikuloiva ja lyhytsanainen. Hän ei selvästi pitänyt metelistä eikä odottamattomista häiriöistä työssään. Kihlasormus oli yksinkertainen ja oikeassa sormessa. Kaikkea tällaista tavallista. Kaikkihan me nyt naiset tunsimme. Tavalliset naiset.
Tavalliset naiset tekivät tavallisia asioita, kuten ruokaa, lapsia ja töitä. Lisäksi joku saattoi opiskella, jos koki siihen tarvetta. Tavallinen nainen äänesti ja kävi saunassa viikonloppuisin ja suihkussa joka aamu. Hän ei juuri meikannut, sillä hän oli tavallinen nainen tavallisella tuolilla toimittamassa tavallista asiaa. Näytöllä vilisti aivan tavallisia asioita.
Asiakkaat olivat paljon värikkäämpiä persoonallisuuksia kuin virkanaiset. Asiakkaiden kanssa oli hauska jutella. Tätäkin naista virkailijan edessä oltiin juuri huoriteltu ja heitetty kaljatölkillä, ja silti hän istui virkanaisen edessä täysin tyynenä ja rauhallisena, ja lähes lakonisesti kertoi mitä hänelle oli tapahtunut. Hän ei voivotellut tai taivastellut, vaan informoi virkanaista. Että tällaistakin voi sattua.
Lyhyen tapaamisen jälkeen virkanainen piti kahvitauon, jonka aikana keskusteli kuulemastaan muiden naisten kanssa, jotka kahvilla sattuivat olemaan. He tiesivät jollain tasolla olevansa kaiken tuollaisen ulkopuolella. Tai oikeastaan he eivät olleet ulkopuolella, vaan sellaisen sisäpuolella pakattuna virastotaloon piiloon elämää ja sen kaoottisuutta. Ulkopuolella oli lasten musiikkileikkikoulua ja teatterin väliaikoja, pikku flirttiä siellä sun täällä. Kotona aviomies puuhasteli omiaan ja harrasteli omiaan. Keskustelu oli riitelyä ja riitely oli tavarakonflikteja, jossa tavarat törmäilivät toisiinsa. Eli nonverbaalista seksiä.
Virastonainen pohdiskeli jakkunsa viemistä pesulaan. Se oli yhä pesettämättä, vaikka viimeisistä juhlista oli jo kohta puoli vuotta. Elämässä ei ollut liikettä. Elämä oli kuin ankkuroitu paikoilleen ja hän hukkumassa valtaviin aaltoihin pinnalla.
Virastonainen hyperventiloi. Kollegat hoputtivat häntä istumaan alas ja hengittämään paperipussiin. Pissan lirahdus pikkuhousuihin tuntui olevan naisten hauskin anti toisilleen huumorin saralla. Kyllä häntä yksinkertaisesti vitutti hönkiä siihen typerään munkkipussiin.
(reps)
Virastovessassa virastonainen kuivaili paperilla alushousujaan ja mietti samalla, mihin pesulaan veisi jakkunsa pestäväksi. Mikä tahansa pesula ei käynyt, varsinkaan kotikadun, koska kaikkeen oli syynsä. Kotikadun pesulaan vietiin vain sellaista pyykkiä, joka kesti päivänvaloa. Inho- ja omatuntopyykki vietiin pesulaan, jossa sinua ei tunnettu. Sellainen sijaitsi jossain kauempana. Aivan sama missä, kunhan oli kauempana.
Kokousilta oli päättynyt lasien nosteluun ja jatkoihin. Kun laseja oltiin nosteltu kaksi tuntia, kaikki purkivat ulos kaiken mieleen juolahtavan, sillä kaikki olivat paikalla. Huomenna virastonainen ei muistaisi enää joutuneensa pöydälle pantavaksi hame nostettuna lanteille. Kuitenkin se hame piti tulevaisuuden pelossa miehen sotkea. Eikä sellainen tahra lähde irti hinkkaamalla sitä talouspaperilla. Se tarvitsee kuivapesun. Rypyt taputeltiin ja siliteltiin suoraksi ja lähdettiin Helsingin yöhön monta uutta valoa päässä tuikkimassa ja apatia sullottuna sievästi käsilaukkuun.
Virastonainen pyöritteli vihkisormustaan sormessa. Naiseus oli sietämätön taakka kantaa, hän ajatteli. Tai oikeastaan se oli hyvin kevyt taakka kantaa, mutta sen kantaja heikko.
(hihitystä)
Hyvin myöhään yöllä virastonainen saapui kotiinsa muutaman seinään nojatun hetken jälkeen.
Seuraavat tapahtumat ovat yksityisiä, eikä niitä saa levittää nettiin.
On omituista, ettei hänen mieleensä juolahtaneet lapset, jotka nukkuivat lastenhuoneessa, vaan seksi. Häntä panetti aivan törkeästi, vaikkei hän pysynyt edes tolpillaan. Potkittuaan kengät jalasta nainen hoperteli suoraan makuuhuoneeseen ja rojahti aviovuoteeseen kaikki vaatteet päällä. Myös ulkovaatteet. Hän konttasi puolisonsa yli ja soperteli sekavia. Tilanne oli epämääräinen ja epäselvä. Äkkiä hän tajusi olevansa miehensä korvissa kiinni ja repivänsä tätä niistä niin että ne olivat lähteä irti. Samalla kun näin oli, hän komensi miestään naimaan itsestään tajun kankaalle. Hän vaati sitä. Hänellä oli siihen oikeus. Ja hän aikoi käyttää oikeutensa juuri nyt. Kiskottuaan ylimääräiset vaatekappaleet tieltään, hän istahti järkyttyneen aviopuolisonsa kasvoille ja hieroi itseään vasten niitä.
- Vittu, nuole sitä, äläkä niistele! hän huusi. Virastonainen piteli kiinni sängyn kaaripäädystä kuin purjelaivan ruorista ja keinutti merta miehensä kasvoilla. Tämä alkoi hitaasti herätä.
Vielä puolen tunnin kuluttua puoliso jaksoi nussia vaimoaan, joka keinui ikuisessa mielihyvän liikkeessä miehen alla, kunnes sängyn vierelle ilmestyivät pienet lapsenkasvot. Mies ei tajunnut tätä, mutta virkamiesäiti katseli sängyltä suoraan pienokaiseensa sumeilla silmillä, jotka olivat edestakaisessa liikkeessä lapsen hämmentyneen ilmeen edessä. Virkamiesnaisella oli yhä joitain vaatteenriekaleita yllään, mutta pääasiallisesti hän oli lähes alasti ja reidet levällään taivaallisen rauhan edessä. Litinä täytti makuuhuoneen huohotustodellisuuden samalla, kun virkamiesäiti sanoi lapselleen, joka oli lienee kauhusta jähmettynyt.
- Älä pelkää, tämä on rakkautta.
(reps)
Poistuessaan fantasiavirastosta paronitar päätti olla kävelemättä kotiin. Kävelyt olivat tältä päivältä kävelty. Hän suunnisti keppinsä kanssa raitiovaunupysäkille Messukeskuksen eteen. Pysäkillä oli nuori äiti, jolla oli upouudet lastenvaunut. Paronittaresta näytti, että nuori äiti oli tullut raskaaksi juuri silloin, kun hänen kuukautisensa olivat alkaneet. Hänellä oli lapsen kasvot, mutta hän oli äiti, eikä hoitaja, koska hänestä näki sen: silmät olivat väsyneet ja katseettomat, vaihtoehdottomat, iho kalpea ja uninen. lisäksi nuoren äidin huulet olivat vääristyneet virneeseen, josta uhkasi tulla pysyvä.
Jokin hetkeksi naisesta sammuu ensisynnytyksen jälkeen. Tämän tilan valloittavat joutavat asiat, kuten imettäminen ja syöttäminen ja pukeminen ja perseen pesu. Uupumus on kaikkivoipaista. Ei se helpolla mene sinne koneeseen, se lapsi.
Kun nuoruudessa lyödään äkkiä jarrut päälle, et ehdi edes huomata, kun kaikki muut ovat jo kadonneet näkyvistä. Bileet muuttuvat rääkymiseksi ja ilo unenpuutteeksi. Tyttö puhui puhelimeen pysäkillä, raitiovaunussa ja vielä poistuessaan siitä. Pitää olla yhteys johonkin, muuten lakkaa olemasta olemassa, paronitar pohti ja ajatteli adoptointia. Hänestä tulisi erinomainen äiti jollekin pikkuiselle bambiinalle. Hänessä oli tarpeeksi kokemattomuutta lastenhoidossa, jotta se olisi kiinnostavaa ja hedelmällistä. Lisäksi hän oli kuin luotu lastenvaunujen taakse niitä työntämään. Paronitar yritti visualisoida asiaa, mutta puhkesi nauruun.
- Jäättekö pois?
Mies veti kuulokkeet pois korvistaan kuin lavuaarin tulpat altaasta ja katsoi paronittareen. Hetken hän odotti vastausta, sitten hän ymmärsi ihastuneensa naiseen, ja punastui. Häntä hävetti. Ei ollut mitään mihin piiloutua. Ei pakopaikkaa. Nainen katseli miestä hetken ja sanoi sitten.
- En ole jäämässä pois. Naureskelin vain itselleni.
- On vaikea käsittää, mitä naurettavaa sussa on, mies sanoi ja iski samalla läpi kiven katseensa. Äkkiä nainen tuntui valaistuvan siinä hänen vierellään. Hän loisti, eikä mies ollut uskoa silmiään, sillä valo lämmitti häntäkin.
- Tässä taisi käydä pieni ihastus, paronitar sanoi.
- Kieltämättä teillä on kaunein nenä, mitä ikinä olen nähnyt.
- Opiskeletteko kirjallisuutta, kun noin kauniisti puhutte?
- En suinkaan. En ole vain koskaan ihastunut keneenkään... tällä tavalla. Tai siis näin nopeasti. Äkkiä ja yllättäin.
- Jokainen ihastus on varmaan yksilö, erilainen ja siten kaunis. Ihastuksia ei saa kukkakaupasta eikä Prismasta.
- En ole koskaan käynyt Prismassa.
- Unelmieni mies, paronitar sanoi ja nauroi.
(hirn)
Olet selkeästi mies, katkera ja kateellinen sellainen, vaikka kirjoittelit aikoinaan lesbopalstalle. Ehkä kepulainen keskiajalle jämähtänyt sovinisti tai äärivassari mt-hoitaja, jolla itsellään on mt-ongelmia.
Otan osaa, mahtaa olla vaikeata kun et saa tuota naista, on muuten umpilesbo eikä mikään huora niin kuin sun fantasioissa.
Pitkään kyllä meni läpi tuo naisena feikkaaminen, mutta sovinistiset, rajut seksikuvaukset ovat selvästi miehen käsialaa!
Otan osaa, mahtaa sulla olla rankkaa! Ehkä vaan voisit jatkaa sitä kaljan kittaamista siellä Kalliossa...
Mjoo
Itse olen tässä tutkiskellut seksuaalisuuden pimeitä nurkkia sohien kaikenlaisiin koloihin pitkällä makkaratikullani. Itse en kyllä löytänyt mitään erityisen rajua mistään kohtaa, koska toimistopöytäpanot ja avioliiton seksuaaliset dimensiot eivät oikein ole erityisalaani. Mielestäni niihin ei voi puhaltaa vauhtia lisää, koska ne molemmat sisältävät vain latteuksia.
Mikä tässä luultavasti ärsyttää, on näkökulmien luominen heteroseksiin.
Se ei ole palstan hengen mukaista.
(Hihitystä)
Alkoi tekemään mieli salmiakkijätskiä. Se sopii jotenkin tämän tarinan tunnelmaan. En kyllä kässää, miksi joku vetää kilareita arkisisten asioiden kuvaamisesta.
(lusikka suussa)
Tuossa tuli vain mieleen, että onkohan kenelläkään teistä käsitystä siitä, millaista on (tai voi olla) naisten välinen seksi pahimmillaan (tai parhaimmillaan)?
Pitää mennä tekemään tutkimuksia. Olen hyvin analyyttinen persoona.
(Reps)
😁
Minulla on hyvä ja toimiva mielikuvitus. 😁
(Trust me)
Show me
Mun mielikuvitus ylensyönnin jälkeen on aivan nollissa. Hyvä kun käsittää, kuka on.
(Naurua)