HUHTIKUUN 4 PÄIVÄNÄ

Tulee hetki, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. Joh. 5: 28-29.

Tuskinpa voimme arvioida mikä vahinko, mikä velttous, heikkous ja leväperäisyys ihmisen kristillisyydessä syntyy, kun ei oikein tulkita ja uskota uskonkappaletta kuolleiden ylösnousemisesta. Sillä vihollisemme perkele tietää kyllä mitä hän voittaa vetäessään peitteen ihmisten silmäin eteen, kun kyseessä on ylösnouseminen joko iankaikkiseen elämään tahi iankaikkiseen kadotukseen. Silloin tulevat kaikki hengelliset asiat vähemmin tärkeiksi. Ei silloin Jumalan ystävyys ole ihmiselle elinehtona. Ihminen voi syödä, juoda ja nukkua, vaikka hän ei tiedä, pääseekö taivaaseen vai joutuuko helvettiin. Kun viimeisen matkan määrä on syrjään sysätty, sielulle hämärä ja epäselvä, niin hän ei tarkkaa Jumalan sanaa, ei rukoile, ei sovi riitapuolensa kanssa, eikä sano lähimmäiselleen herättävää sanaa.

Kun sitten meidän tulisi jotakin tehdä, tahi kärsiä Kristuksen tähden, ehkä uhrata koko maallisen elämän mukavuus ja huvi ja seurata Kristusta, tahi kun meidän tulisi tehdä uhraus, joka on sydämellemme kallis, niin puuttuu meiltä voimaa, jos emme vakavasti usko ja pidä silmiemme edessä suurta autuasta loppua.

Apostoli sanoo autuuden toivo pelastuksen kypäräksi. Sillä niin kuin kypärä antoi taistelijalle rohkeuden kiitää eteenpäin taistelussa, koska hänen ei tarvinnut pelätä miekaniskuja, niin samalla tavalla vaikuttaa meihin luja autuuden toivo. Emme silloin kiinnitä huomiotamme siihen, mikä meitä voi kohdata täällä ajassa, vaan seuraamme Kristusta. Me tarkkaamme ainoastaan hänen mielisuosiotaan, sillä kun taistelu päättyy, odottaa meitä taivaan ilo ja ihanuus, johon verraten tämän elämän kärsimykset ovat vähäiset.

Tämä autuuden toivo olkoon aseenamme ja varustuksenamme, kun elämämme polku on pimeä ja yksinäinen, kun yhä harvemmin saamme tuntea Vapahtajamme läheisyyttä ja suloisuutta ja kun meidät valtaa ikävä ja kärsimättömyys. Onnen ikävöiminen saattaa meidät halajamaan tässä elämässä jotain tuntuvaa iloa, mutta maallinen onni on meidät pettänyt. Ehkä on koko elämämme onni raunioina. Silloin tapahtuu usein mielettömän sydämemme häpeäksi, se tunnustettakoon, että semmoinen kristitty tuntee itsensä suorastaan onnettomaksi, kun ei hänellä muuta iloa ole maan päällä kuin ainoastaan Jumala!

Jos hän vain elävästi uskoisi tai huomattavasti tuntisi Jumalan ystävyyden ja läheisyyden, niin eipä hän tuntisi itseään onnettomaksi, vaan ylen rikkaaksi ja autuaaksi. Mutta kun tämä häneltä puuttuu ja häntä sen lisäksi painaa risti, joka hänen on kannettava läpi elämän ja joka tekee maailman pimeäksi, silloin usein mustenee kaikki hänen silmissään ja hän tulee heikoksi ja onnettomaksi.

Mikä lohdutus ja voima hänet valtaisi, jos hän saisi hengelliset silmänsä näkemään Ihmeellisen salattuihin, mutta uskollisiin neuvoihin. Silloin näkisi hän, ettei hänen onnensa ja ilonsa ole mennyttä, vaan talletettuna toista aikaa varten toiseen maailmaan. Siellä hän onnistuu paremmin. Tästä vakuutettuna tulisi hän niin tyytyväiseksi ihmeelliseen Jumalaansa ja hänen hoitoonsa, ettei hän haluaisikaan muuta kuin häntä yksin ja olisi onnellisin ja rikkain ainoastaan Jumalassa.

73:ssa psalmissa on meillä tästä selvä esimerkki. Siinä Aasaf ensin tunnustaa, miten häntä vaivasi, kun hän näki jumalattoman onnen ja menestyksen, kun sitä vastoin hän itse vanhurskasten kanssa sai kärsiä. Hän sanoo, että hän oli vähällä sanoa jumalattomien kanssa: »Totisesti turhaan olen säilyttänyt sydämeni puhtaana ja pessyt käteni viattomain tavoin.» Mutta katso miten hän pääsi tästä kiusauksesta. Hän sanoo: »Minä mietin päästäkseni selvyyteen tästä; siitä oli minulla suuri tuska, kunnes syvennyin, mikä oli heidän loppunsa. Totisesti sinä panet heidät liukkaalle, perikatoon sinä heidät syökset. Kuinka he saavatkaan yhtäkkiä tuhonsa! Mutta sinä talutat minua suunnitelmasi mukaan ja otat minut viimein kunniaan.»

Ja silloin hänen sydämensä tyytyi ainoastaan Jumalaan. Hän huudahtaa: »Kukapa muu minulla olisi taivaassa! ja kun sinä olet omani, en mistään maan päällä huoli. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyisivätkin, on Jumalani kuitenkin sydämeni kallio ja osani iankaikkisesti.»

Huomaatko, mikä hyöty meillä on siitä, että syvennymme Jumalan salaisuuksiin. Näemme mitä nykyiseen elämään kätkeytyy: rikkaan miehen purppuravaippaan suuri, iankaikkinen onnettomuus, Lasaruksen ryysyihin ja haavoihin iankaikkinen onni.