Olin juuri matkustanut sotaveteraani "Niilo Tuopin" luota bussilla Kallioon takaisin vieressäni matkustajamies, joka kuumeisesti halusi keskustella kanssani uskonnon ongelmakohdista, kuten esimerkiksi siitä, että oliko uskonto eskapismia vai esihistoriallista markkinataloutta tuotetietoiselle nykyihmiselle, kun näin tarrahaalareiden jälleen vallanneen Kallion kadut. Huonosti tikattua merkkiä oli näkyvissä pääni täydeltä.
Sotaveteraani "Niilo Tuoppi" sen sijaan makasi yhä vuoteella tyydytettynä. Hän niin rakasti alastomuutta pikkupoikamaisuuttaan, että äidin käsi oli ollut tavallistakin tömäkämpi.
Kummallinen maailma, ajattelin ja kohensin asentoa poistuakseni. Uskontotieteilijä hölmistyi silminnähden, sillä hän vilkaisi rintoihini ja sanoi niille.
- Joko te lähdette?
- Kyllä, vastasin. Maailma loppuu tähän, jatkoin ja poistuin laitteesta kuin kummitusjunasta, joka ei säväyttänyt.
(Naurua)
Sotaveteraani "Niilo Tuoppi" sen sijaan makasi yhä vuoteella tyydytettynä. Hän niin rakasti alastomuutta pikkupoikamaisuuttaan, että äidin käsi oli ollut tavallistakin tömäkämpi.
Kummallinen maailma, ajattelin ja kohensin asentoa poistuakseni. Uskontotieteilijä hölmistyi silminnähden, sillä hän vilkaisi rintoihini ja sanoi niille.
- Joko te lähdette?
- Kyllä, vastasin. Maailma loppuu tähän, jatkoin ja poistuin laitteesta kuin kummitusjunasta, joka ei säväyttänyt.
(Naurua)
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kas, ässäsyöttö!
Mulla on aika kova toi kämmenpuoli. Sumussa ihan mahdoton ottaa hallitusti vastaan
(Reps)
Tökättyäni loput virpomavitsat sateenvarjovaasiin, aistin seinäystävieni Tupun, Tupun ja Tupun tutkiskelevan netistä ohjeita puolinarkoottisten aineiden jatkamiselle suolaliuoksella. En oikein ollut ajan tasalla siitä, missä kuljettiin. Käsittääkseni jotain pientä bisnestä oli pojilla kehitteillä, sillä he olivat tavanomaista hiljaisempia ja huoneistosta kuului vain satunnaista ampullien helinää pahvilaatikossa.
Tarrahaalariarmeija kadulla oli luultavasti ensisijainen kaupallisen kokeilun kohde. Tarrakjalkineet tiesivät tämän, koska he olivat siellä. Muussa tapauksessa he olisivat olleet jossain toisaalla haalarintaskut täynnä seteleitä.
(Reps)
- Endless rain, sanoin sateenvarjolleni. Oikeastaan se ei ollut kuin kuiskaus. Se oli hetki, jossa liikennevalot menivät pois käytöstä ja alkoivat vilkkua keltaisena. Sade oli tihkumaista, hiljaista ja merkityksetöntä, lähes sihinää, jolla oli puuskansa. Taustakohinaa jollekin, jota ei ollut. Märästä kaupunkimaasta törrötti höyryävä putki, jonka vieressä oli toinen samanlainen. Höyry oli äänetöntä ja haihtuvaa, mutta silti aamuilman täytti omituinen jokellus tai mumina. Pysähtyin kadulle kuuntelemaan sitä.
- Mambolilabombamambalilamambomomba...
Tuumailtua hetken syitä tällaiseen, päätin jatkaa matkaan läpi kaupungin sokkeloisimman osan. Mitä kaikkea kaupungin pinnan alle kätkeytyykään, oli ajatuksena mytologisessa mittakaavassa syvä ja jopa pelottava, mutta taas rakennusteknisesti täysin merkityksetön osa tavallisen ihmisen päivittäistä elämää.
Oli ylitettävä katu päästäkseen Sofiankadulle. Näin teinkin.
(Hihitystä)
Rminä en ole täysin varma, kannattaako kävellessä kirjoittaa. Se on erittäin haastavaa jo siksi, että kaupunki on täynnä tolppia ja seiniä. Lisäksi sitä rajaa yhdeltä puolelta meri, johon voi yksinkertaisesti pudota. Kuitenkin pidän rauhallisesta tahdista, joka kävelyyn liittyy.
Kävely on ainoa tapa hahmottaa kaupunki sellaisena, kuin se on. Kävelijä voi kävellessään tunnustella itseään ja sitä, että oliko hän tilanteen tasalla vai ei. Itsessään kävelijän huomaa katukuvasta helposti. Taas itsensä unohtaneen vielä helpommin. Sitten on erilaisia välimallityöntelijöitä ja harhailijakanditaatteja, joihin saattaa jopa törmätä fyysisesti näiden liikeratojen ennustamattomuuden vuoksi. He eivät liiku radoilla, vaan paukkuvat joukossa anteeksipyyntöinä ja kolinana.
Sofia tunsi olevansa kävelijöiden kävelijä, sillä kaupunki puhui hänelle silloin, kun hän kulki siellä yksin. Hän ei ollut koskaan yksin, Sofia ajatteli.
(Reps)
Vuoteelleen loikomaan jäänyt Waltteri von Wanker ihaili aamuseisokkiaan; pienet intiaanifiguurit tanssivat toteemipaalun ympärillä shamaanein lyödessä rumpua taustalla. Waltterilla oli yllään ilon ja ihmeen ilme. Hän nojasi kämmeniinsä päällään vasten päätykaarta ja purskutteli ilmaa suussaan kuin sammakko.
Sofian päästessä kotiin, hän huomasi narsissien puhjenneen kukkaan ikkunalaudalla. Väriloisto oli hämmentävän kirkas ja tuoksu huumaavan loistelias. Elämä tuntui kimaltavan äskeisen luupahtamisen jälkeen. Se oli kerannyt voimia vain mäjähtääkseen avoimeksi ja kurotti nyt valoon kaikin käytettävissä olevin voimin. Sofia riisuutui hetimiten ja meni suihkuun.
Waltteri taas omalla tahollaan kosketteli itseään ja haisteli Sofian jättämiä muistoja sormissaan. Waltteri, monen asennon miehenä, oli tyydyttänyt sekä naista että vahvistanut mielikuviaan itsestään olematta liian systemaattinen. Järjestelmällinen seksi ei ollut enää seksiä. Piti olla luova ja inspiroitua omista tuntemuksistaan, kehojen liikkeistä ja materian sisältämistä mahdollisuuksista. Hän tunsi itsensä ylen tyytyväiseksi, sillä tyttö oli lähtenyt mukaan helposti ja kadonnut vielä helpommin. Oli kuin suuri suuri uni olisi päättynyt, ja kaikki sen lopussa olisi levännyt tyytyväisenä ja liikkeettä paikoillaan ilman sen tähdellisempää tarvetta kritiikille.
Varmuuden vuoksi Waltteri tunnusteli lattiamyttyfarkkujensa etutaskusta sinne tungettua lompakkoa. Se oli tallessa. Rahatkin olivat. Kyllä naisiin voi luottaa, Waltteri ajatteli ja samalla rapsutteli vatsaltaan jotain siihen kuivunutta mähnää.
Sofia katseli narsissejaan pyyhe päässä lumisade ulkona taivaalla putoamassa raskaana alas. Eilinen tuntui pyykkikorilliselta tahrattuja vaatteita, jotka lajiteltiin ja pestiin, kuivattiin ja aseteltiin kaappiin. Sitten vain oltiin kahvimuki kädessä putoavassa lumisateessa, seisottiin aloillaan vailla merkitystä. Kosketus ei tuntunut poistuvan iholta, vaan vaelsi sillä ja siinä kaikkialla yhtä aikaa kuin voimistava valo kukan terälehdillä. Oli outoa, että Sofia ei tuntenut olevansa millään tasolla väsynyt, mutta ei myöskään erityisen innostunut mistään.
Kosmologisen vakion, eli lambdan mukaan 11. kreikkalainen aakkonen on lambda itse. Oliko kolmekymmentä jonkinlainen nollatila, Sofia pohti ja zippasi kahvistaan. Oli soitettava töihin. Elämä alkoi välittömästi paeta hänestä tämän ajatuksen jälkeen. Hän joutui hetkessä sen painovoimakenttään, ja nopeus tapahtuneeseen kasvoi. Sofia alkoi paeta yhä kiihtyvällä vauhdilla. Tavoite oli muuttunut takaa-ajajaksi.
(hirn)
Waltteri von Wankerin asuttamassa taloyhtiössä oli Helsingin kaunein portaikko. 6. kerroksen kohdalla Sofia ohitti teekkaritytön, joka näytti aivan Shiramilta. Hän oli täysin päinvastainen olento kuin Sofia itse oli, lyhyt, tumma ja eksyneen oloinen. Juuri tuollaisten naiseten edessä Sofia tunsi olevan ulkomaalainen ja jotenkin... olematon, ennen kuin he avasivat suunsa ja ottivat hänet avosylin vastaan omaan todellisuuteensa, jota myös mielellään opettivat käyttämään. Todellisuuhan oli instrumentti, jota voi muokata kulloistenkin tarpeiden mukaan.
Ensinnäkin oli sanottava, että tyttö oli juovuksissa, sillä hän käveli kuin puoliunessa nuttura hajonneena pitkin päätä ja kiskoi itseään kaiteesta ylöspäin. Pyöreiden silmälasien takana olevat suuret silmät olivat sameat ja 'eivätkä kovin täällä'. Hänellä oli upeat rinnat ja lyhyt nahkatakki, joka oli auki. Ja vaikka haalarit olivat löysät ja täynnä omituisia merkkejä tai mainoksia, niin Sofia kykeni sanomaan, että pitkäjalkaisen vaalean olennon kintut olivat kadehtimisen arvoiset. Mutta kummallisinta oli tuon tytön hymy. Sofia ei ollut koskaan nähnyt Shiramin kävelevän vastaan tuollainen hymy huulillaan. Mikä tuo hymy oli? hän kyseli itseltään. Se oli kuin allegoria tilanteesta, jossa he olivat. He olivat kohdanneet toisensa 6. tasolla. Sofian päässä humisi.
- Zombie, Shiram sanoi.
Sofia jähmettyi sanoissaan ja teoissaan aloilleen.
(naurua)
- Anteeksi mitä? Sofia kysyi sihahduksen jälkeisessä tyvenessä.
- Mullon ihan shombie olo, Shiram vastasi. Ääni oli hassun tyttömäinen.
- Mä en ole koskaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin sinä, Sofia sanoi ilman minkäänlaista ajattelua tai tilannetajua, itse kritiikkiä.
Vaalea nainen katsoi häneen niin hyvin kuin taisi, otti sitten askeleen kohti Sofiaa ja painoi tämän samoin tein vasten kiviseinää vartalollaan. Sofia aisti. Shiram taas lemusi alkoholilta ja briljantilta älyltä. Sameissa silmissä oli katse, jonka takana aukesivat valtavat mittasuhteet ja matkat, maailmojen syvyys. He painautuivat tiiviimmin yhteen ja suutelivat kuin se olisi ollut heille arkea, ja he olleet kuin ikuisesti ja aina yhdessä, ja näin, kuin nyt olivat.
Sofia työnsi käsivartensa nahkatakin alle ja oli pudota otteiden koreografiassa polvilleen.
Kun tytöt olivat suudelleet puoli tuntia, he erkanivat vaaksan päähän toisistaan ja Shiram sanoi, oikeastaan kuiskasi skumpalta lemuten, että Sofia oli vapaa päättämään, mitä ikinä sitten halusikaan päättää. Hän oli aina ollut, Shiram tähdensi.
(hihitystä)
Mjoo
Itsekritiikki on muuten sitä että se kirjoitetaan yhteen. "Itse" ei oikein muuten rimmaa kritiikin kanssa.
Mulle herää kysymys, että oliko tämä jokin metatason kohtaaminen ihmisen minuudessa, jossa joko voi olla joko suhteettoman kaunista ja pientä, tai sitten suhteettoman suurta ja rumaa?
Parempi tästä olisi vetää jokin konkreettinen johtopäätös, mutta kun ei jaksa. Konkretia on niin mälsää.
(hirn)
https://www.youtube.com/watch?v=AhLeetJZ3eU
Itse mä rakastan piirtämistä. Piirtäminen on niin kuin lähes yhtä vapaata toimintaa kuin mielikuvitus, mutta konkreettisempaa. Piirtäessä ei tarvitse ajatella piirtämistä lainkaan. Piirtäminen on kuin ajattelua, sillä ajattelussakaan ei tarvitse ajatella lainkaan.
So simppeliä ja sen sellaista.
Mä hahmottelin tähän alle vähän suuntaviivoja kohtaamisesta (tietenkin kaksiulotteisesti).
(naurua)
http://bot.fi/1wg6
Waltteri von Wanker oli torkahtanut, kun Shiram tuli kotiin, potki kengät jaloistaan ja lompsi jääkaapille juomaan vichyä. Hän tunsi olevansa aivan paskana. Paskana ja päissään. Kälätys ja musiikki olivat lähes kuurouttaneet hänet, ja korvissa soi kuin talossa olisi tulipalo ja kaikki pillit olisivat lauenneet päälle. Shiram rojahti vuoteelle. Viimeinen, mitä hän rekisteröi, oli että vuode tuoksui Sofialle.
Sitten hän sammui.
(hirn)
Waltteri von Wanker oli ollut nukkuvinaan, kun Shiram oli tullut kotiin. Kello oli kuusi aamulla, eikä hänellä ollut mitään tarvetta alkaa tapella kotiintuloajoista. Kuitenkin, Shiramin luonteen tuntien, oli vaikea olla ajattelematta, missä tämä oli yönsä viettänyt. Waltteri von Wankerillä oli koko ajan sellainen tunne, että hän ei hallinnut naistaan. Tämä oli sen kehän ulkopuolella omine tekoineen ja mielipiteineen, johon Waltterin hallinnoima alue päättyi. Se tuntui kummalliselta, sillä toisinaan Waltteri ajatteli olevansa kuin jumala, kaikkivoipa. Hän säteili hyvää oloa ja terveyttä ympäristöönsä, oli hauska ja sai naisia noin vain, koska oli aina kaiken keskipisteessä. Keskipisteessä oleminen oli sitä, Waltteri ajatteli, että kaikki tiet vievät Roomaan, eil Waltteriin. Waltteri oli olemassaolon keskusidea, koska kaikki halusivat olla siellä, elää siellä ja vaikuttaa siellä Waltterin auringon alla.
Waltteri katseli nukkuvaa Shiramia. Tämä oudolla tavalla ällötti häntä, mutta kuitenkin seksuaalisessa mielessä kiinnosti häntä. Oikeastaan tämä oli parhaimmillaan, kun nukkui, Waltteri tuumasi ja hieroi toteemipaaluaan. Kun taas Shiram oli valveilla, niin häntä oli vaikea pitää kontrollissa, sillä mikään ei tuntunut onnistuvan, ei järki, ei väkivalta, eikä suostuttelu. Järkeen Shiram vastasi järjellä, väkivaltaan väkivallalla ja suostutteluun naurulla. Se oli noloa. Waltteri oli kieltämättä tullut varovaiseksi sanoissaan ja teoissaan yleisillä paikoilla ja opetellut ottamaan pehmeästi vastaan yksityisimmillä privaattialueilla, mutta silti koko asetelma oli jollain tavalla vinoutunut ja väärällä polulla. Se ei ollut oikein. Mutta Waltteri oli keksinyt keinon tasapainottaa epäsuhtaa. Hän käytti siihen Shiramin puutteita, joista yksi oli tolkuton viinankäyttö biletyksissä, joissa he eivät enää yhdessä edes käyneet. Se oli aivan liian vaarallista, Waltteri tuumasi. Sen sijaan hetket, jotka olivat hänen, olivat juuri näitä.
Waltteri von Wanker riisui sammuneen naaraan, ja nöyryytti tätä, koska se oli oikein tasapainon kannalta. Aamulla tämä ei muistaisi mitään, ja tuntisi vain häpeää siitä, että ei tiennyt, mitä oli tapahtunut ja kenen kanssa.
Waltteri oli makuuhuoneen valtias ja sen kiistaton kuningas.
(hirn)
Samalla kun Waltteri von Wanker nai tiedotonta tyttöystäväänsä, Sofia kömpi toisaalla omaan vuoteeseensa.
Vuoteella oli Miki Liukkosen romaani, jota hän ei vielä ollut lukenut. Mutta jollain oudolla tavalla Sofia jo nyt ymmärsi - oikeastaan tunsi, että kirja on kuin häntä varten tehty. Se oli kirjoitettu juuri hänelle ja se kertoi juuri hänestä näyttäen Sofialle maailmoja ja ajatuksia, joista tämä ei vielä tiennyt mitään. Sofia oli jo valmiiksi onnellinen. Ja juuri tämän vuoksi hän ei kirjaa koskaan lukisi, sillä illuusion pilaaminen pilaisi kaiken. Pettymyksiin ei Sofialla ollut varaa. Sofia suojeli äärimmäisen tarkasti tätä tilaa, joka oli hermeettinen ja siten koskematon, kaunis. Mutta oleellista kuitenkin oli se että kirja oli hänellä. Se oli äärimmäisen tärkeää. Se oli yhtä tärkeää kuin se että laivassa oli oltava haaksirikon varalta pelastusveneet, tai mukana kunnollinen sadesuoja, jos vaikka sattuisi merellä satamaan.
Hän voisi jopa rakastua tuohon kirjailijaan, tuohon eeppiseen lyyraan hälisevässä muotokielessä ja värikylläisyydessä, plus muussa, pannaanko kaikki pussiin -maailmassa.
Sitten oli vielä Shiram, nainen galaksien toiselta puolelta. Nainen vai demoninainen, enkeli, Sofia pohti asiaa kuin se olisi fysiikkaa ja pehmeitä rintoja vasten omia pieniä.
Ihana päivä.
(reps)
Shiramin unessa tämä käveli avojaloin Sarajevossa, jota tulitettiin läheisiltä kukkuloilta. Aina, kun hän oli auttamassa jotain, tämä pakeni Shiramin ulottumattomiin. Kaikki, mihin hän yritti koskea, loitoni kuvasta olemattomiin. Todellisuus oli fragmentteja, joita häiritsemällä niiden vakaus katosi, ja ne pyyhkiytyivät näköpiiristä pieneneviksi pisteiksi ja katosivat. Jos taloon yritti sisään, talo katosi. Jos ojensi kätensä kohti ihmistä, tämä särkyi ja hävisi.
Shiram kulki savussa ja sirpaleissa allapäin. Hän tunsi olevansa pieni ötökkä suuressa kattilassa kiertämässä sen pohjaa. Mikään muu ei osunut häneen kuin todellisuus itse. Se oli kaikkialla ja ei missään. Shiram oli kuin lapsi, joka oli niin pyhä, ettei se yltänyt vielä niin kauas konkretiaan, että olisi voinut kuolla. Shiram oli niin erilainen, että se säästi hänet tuholta. Kaiken muun se hänen ympäriltään tuhosi. Aivan kaiken. Mutta millään tasolla Shiram ei käsittänyt sen olevan ihmislähtöistä. Pahuus oli konkretiaa, jota satoi ilmasta tauottomana virtana. Ei sillä ollut lähdettä. Se oli tässä torilla, silpoutuvassa väkijoukossa, sen keskellä, laidalla ja taivaalla.
Herättyään kauhuista, Shiram ei heti ymmärtänyt missä oli. Hän ei muistanut mistään mitään.
Waltteri von Wanker tyydytti itseään vuoteella ja toivotti hyvää huomenta ja pyysi keittämään pannullisen kahvia.
Kello oli 12:34
- Tulinko mä taksilla himaan? Shiram kysyi.
(hihitystä)
Sotaveteraani "Niilo Tuoppi" on eräs hauskimmista karikatyyreistä, joita Sofia on virponut, ja meidän on aika herättää hänet omista hallusinaatioistaan, ja tarjota miehelle pullo koskenkorvaa heti aamuun. Eihän nyt mies sängystä ylös nouse ilman kossua. Tämän nyt tietävät maahanmuuttajatkin, tulit sitten lentokoneella, laivalla tai kävellen. Se lukee siinä brosyyrissa, jonka saa käteen ihan ilmaiseksi.
Miehet perusteet
Toisin kuin Waltteri von Wanker, niin "Niilo Tuoppi", eli Nipa, ei ole siinä mielessä mikään macho, että tönisi joitain uupeloita netissä ja kömpisi yhä ylemmäs turhuuden paskakasassa, vaan on ihan tavallinen jätkä jostain duunista, jonka osaisi hoitaa kuka tahansa ämmä. Hän ei paljon puhu - kuten ei pidäkään, eikä paljon tee ylimääräisiä liikkeitä, kuten ei ole järkevääkään. Nipa ottaa keissin kerrallaan ja pitää konseptin kasassa. Muulla tavalla ei voi selvitä. Nipa on survivalisti. Nipa tuntuu käsittävän, että monimutkaisuuden takana on vain muutama yksinkertainen perusjuttu, jonka olemassaolon voi käsittää kuka tahansa mies.
Nipa huitaisee kossun naamaansa ja menee hakemaan eteisestä lehden. Hän ei lue sitä, vaan heittää lattialle muiden lehtien joukkoon. Roskat ovat viemättä ja keittiön pöydälle on unohtunut avattu hernekeittotölkki. Purkista törröttää lusikanvarsi kuin kuumemittari. Jaloissa pyörii käsipainoja, helvetin isoja. Missään ei kuitenkaan näy peilejä. Vessan peilikaapin peili on altaassa pirstaleina. Päälle on syljetty verta. Kaakeleilla rapisee 9 mm patruunoita. Kovia.
Nipa istahtaa vuoteenlaidalle ja jää odottamaan ovikellon soimista. Mihinkään ei ole kiire. Hän oli odottamisen ammattilainen. Siinä kohtaa vuodetta, jossa hän istui, ei ollut sitä. Aikaa.
(hihitystä)
Ovikellon soidessa Nipa herää tyhjästä horroksesta ja menee avaamaan oven. Ulkoilma on ulkoilmaa tavalliselle ihmiselle, mutta hänelle se on flasback. Jokainen säätyyppi loputtomissa variaatioissaan toimi aikakoneena, joka paiskasi hänet jonnekin Telluksen ääriin tilanteisiin, joihin hän ei halunnut palata. Kaikki palasi takaisin sekunnin murto-osissa.
Nipa kiskaisee tytön sisään asuntoon ja paiskaa oven kiinni. Sofia näyttää pelästyneeltä.
- Ota nyt ihan rauhallisesti. Keksi vaikka jokin harrastus, Kokeile vesijumppaa, Sofia sanoi.
Nipa ei sano mitään, vaan kävelee takaisin vuoteenlaidalle istumaan. Hän näyttää lytyssä lihavalta, väsyneeltä ja masentuneelta. Nipa ei vilkaisekaan tulijaan, vaan jatkaa jonkin tuijotusta tyhjyydessä. Ilma haisi tunkkaiselta, joten Sofia käy avaamassa ikkunan.
- Sun on yksinkertaisesti saatava raitista ilmaa. Sä et voi majailla täällä kuin jossain... bunkkerissa, perkele, Sofia kiroaa ja kiskoo verhoja auki.
- Miksi sä pukeudut ja puhut kuin huora? Nipa murahtaa vuoteelta.
- Älä jauha paskaa, tyttö komentaa ja saa ikkunaluukun auki. Sisään tulvahtaa heikko vire kevätilmaa. Se on kuin unen kosketus iholla, kevyt ja viileä.
- Yleensä on niin, että virpomiset hoidetaan tuolla ovella, mutta nyt mun pitää virpoa sut tässä vuoteella, sillä ovelle on varmaan turha palata, Sofia sanoo ja kaivaa Zaran paperikassista esiin virpomavitsan, ja alkaa päättäväisesti virpoa isäänsä. Tämä puhkeaa kyyneliin lorun puolivälissä.
(reps)
Matkallaan bussipysäkille Sofia kulkee kuin tunnelissa, josta ei pääse ulos kuin kävelemällä eteenpäin.
Hietaniemen hautausmaa on hiljainen. Oikeastaan hautausmaan elämä pidättäytyi muutamassa polulla hyppelevässä variksessa ja sepelkyyhkyjen näkymättömässä kujerruksessa, jota väritti lirkutuksellaan jokin pienempi tintti omalla oksallansa. Kuuset humisivat hiljalleen, tippuivat sulavettä. Oli aika märkää.
- Moi mutsi. Mä toi sulle tällaisen. Ihan itse tein, enkä ostanut mistään. Eikö ole kivat väri? Siinä on taas nypitty kananperse puhtaaksi sulista. Mitä olet mieltä?
- Mä annoin sulle jo yhden munan. Pitäisikö nyt toinenkin antaa?
Loppuks tää jo?
Siltä ainakin vaikuttaa.
(hihitystä)