Nyt on kyse siitä että anoppi ei kelpaa miniälle.
En tiedä mitä teen väärin. En moiti, neuvo enkä määräile poikaani enkä miniääni ikinä, en edes hiljaa mielessäni. Ei ole mitään syytäkään. He ovat kunnon ihmisiä kumpikin.
Miniä ei halua nähdä minua koskaan. En tiedä miksi. En soittele enkä häiritse heitä vaikka on usein ikävä. Olen sanonut että poika ja miniä aina ovat tervetulleita luokseni, mutta itse en tuputa itseäni heille kutsumatta kylään. Koskaan eivät kutsu. Näen miniää ehkä kerran vuodessa vaikka asumme samassa kaupungissa, poikaa vähän useammin. Joskus kun uskallan kutsua heidät syömään ja olemme sopineet asiasta ja odotan innoissani aamusta asti, niin viimeistään iltapäivällä tulee viesti että miniällä on flunssa/päänsärky/kiirettä työssä eikä hän tule ollenkaan. Tai jos he tulevat, he sanovat jo eteisessä että on kiire, ei ehditä olla kuin varttitunti. Hemmetin paha mieli, kun en edes tiedä missä on vika. En todellakaan ole anoppina aikuisessa pojassani roikkuvaa, takertuvaa, moitiskelevaa, riitelevää, ruikuttavaa enkä pyytämättä neuvoja jakavaa lajia. Oma anoppivainaani aikoinaan oli sellainen, enkä silti kieltäytynyt tapaamisista ( vaikka välillä kävi mielessä sen jatkuvan haukkumisen keskellä!). Apua annan jos pyydetään mutta en tuputa sitä.
En ole ainakaan omalla käytöksellään tätä aiheuttanut. En ole juoppo, tiukkapipo, häijy, pahantuulinen, ylimielinen, dominoiva enkä typerä.
On ikävä heitä nytkin. Taas tänään koin sen pettymyksen etteivät he tulekaan. Ruoka oli valmiina odottamassa heitä varten ja nyt on paha mieli.
Jos vain tietäisin, mitä teen väärin, korjaisin sen. Mutta kun ei ole olut miniän kanssa ikinä riitaa, ei ole puolin eikä toisin sanottu pahaa sanaa. Enkä ole huomannut hänessä mitään huonoa. Hän on kaunis, älykäs, hauska nuori nainen. Hän sen sijaan ilmeisesti näkee minussa jotain vastenmielistä tai ärsyttävää. Kun tietäisin mitä!
Olen epähenkilö - syystä jota en tiedä.
Lapsenlapsia ei ole eikä ehkä tulekaan. Tällaista asiaahan ei saa kysyä, enkä kysykään, vaikka en voi olla asiaa miettimättä. Tänään katkeruuksissani ajattelin, että mitä minä lapsenlapsista haaveilen: jos heitä olisi, en varmaan saisi tavata koskaan heitäkään.
Itkettää.
En tiedä mitä teen väärin. En moiti, neuvo enkä määräile poikaani enkä miniääni ikinä, en edes hiljaa mielessäni. Ei ole mitään syytäkään. He ovat kunnon ihmisiä kumpikin.
Miniä ei halua nähdä minua koskaan. En tiedä miksi. En soittele enkä häiritse heitä vaikka on usein ikävä. Olen sanonut että poika ja miniä aina ovat tervetulleita luokseni, mutta itse en tuputa itseäni heille kutsumatta kylään. Koskaan eivät kutsu. Näen miniää ehkä kerran vuodessa vaikka asumme samassa kaupungissa, poikaa vähän useammin. Joskus kun uskallan kutsua heidät syömään ja olemme sopineet asiasta ja odotan innoissani aamusta asti, niin viimeistään iltapäivällä tulee viesti että miniällä on flunssa/päänsärky/kiirettä työssä eikä hän tule ollenkaan. Tai jos he tulevat, he sanovat jo eteisessä että on kiire, ei ehditä olla kuin varttitunti. Hemmetin paha mieli, kun en edes tiedä missä on vika. En todellakaan ole anoppina aikuisessa pojassani roikkuvaa, takertuvaa, moitiskelevaa, riitelevää, ruikuttavaa enkä pyytämättä neuvoja jakavaa lajia. Oma anoppivainaani aikoinaan oli sellainen, enkä silti kieltäytynyt tapaamisista ( vaikka välillä kävi mielessä sen jatkuvan haukkumisen keskellä!). Apua annan jos pyydetään mutta en tuputa sitä.
En ole ainakaan omalla käytöksellään tätä aiheuttanut. En ole juoppo, tiukkapipo, häijy, pahantuulinen, ylimielinen, dominoiva enkä typerä.
On ikävä heitä nytkin. Taas tänään koin sen pettymyksen etteivät he tulekaan. Ruoka oli valmiina odottamassa heitä varten ja nyt on paha mieli.
Jos vain tietäisin, mitä teen väärin, korjaisin sen. Mutta kun ei ole olut miniän kanssa ikinä riitaa, ei ole puolin eikä toisin sanottu pahaa sanaa. Enkä ole huomannut hänessä mitään huonoa. Hän on kaunis, älykäs, hauska nuori nainen. Hän sen sijaan ilmeisesti näkee minussa jotain vastenmielistä tai ärsyttävää. Kun tietäisin mitä!
Olen epähenkilö - syystä jota en tiedä.
Lapsenlapsia ei ole eikä ehkä tulekaan. Tällaista asiaahan ei saa kysyä, enkä kysykään, vaikka en voi olla asiaa miettimättä. Tänään katkeruuksissani ajattelin, että mitä minä lapsenlapsista haaveilen: jos heitä olisi, en varmaan saisi tavata koskaan heitäkään.
Itkettää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ikävä sinun kannaltasi. Arvailu ei hyödytä mitään, koska syy voi olla missä tahansa, eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen sinä olet. Pidä poikaasi yhteyttä sen mitä voit.
Toisaalta tunnistan tilanteessa jotain yhteistä itseeni ja isääni. Minä en halua tavata häntä, mutta alistun siihen muutaman kerran vuodessa, koska samalla tapaan äitini. Jos sanoisin suoraan, miksi en halua tavata isääni, hän kiistäisi kaiken. Hän on niin täydellinen omasta mielestään.
On ihmisiä, jotka eivät halua pitää suhteita yllä. Omassa suvussani on sisarenpoika, joka on kohta 60 v. akateemisesti koulutettu, kunnollinen ja aina ystävällinen ja mukava. Tulee yhteisiin tapaamisiin (hautajaisiin, syntymäpäiville) mutta ei ikinä kutsu sukua luokseen. Vaimo on myös aina ystävällinen ja kiinnostunut, mutta koskaan ei toivota käymään. Eivät lähetä joulukortteja, eivät kysy suvun sairaiden vointia, jne. Muu suku ei tiedä heistä mitään.
Toisessa sukulaisperheessä oli äiti, joka ei päästänyt koskaan lasten kavereita sisään leikkimään, ei pitänyt yhteyttä omaan sukuunsa, mutta joutui ilmeisen vastahakoisesti silloin tällöin tapaamaan miehensä sukulaisia.
Sukumme kesken ei kuitenkaan koskaan ole ollut dramaattisia sukuriitoja tai perintöongelmia, ei uskonnollisia erimielisyyksiä, ei yhtään mitään epänormaalia. Ikävystyttävän tasaisia ollaan oltu aina.
Ei kukaan ymmärrä syytä torjuntaan. Heitä ei vaan kiinnosta.
Tuli vaan mieleen, että jos perutaan aina viimetipassa, on miniälläsi luultavasti joku pelko tai sosiaalinen fobia mitä ei ole kehdannut/voinut/halunnut tuoda sulle esille. Itsellä on paniikkihäiriö ja meni joskus samalla kaavalla anopille aikanaan, kunnes selvitin mistä kyse. Eli tuo köytös kielii jostain muusta nyt kuin ettet kelpaisi.. jos siis viimetipan perumisia on paljon. Kysy hienotunteisesti pojaltasi. niin pääset helpommalla.
Hei Surullinenanoppi.
Kirjeestäsi ilmenee suru siitä, että kanssakäymisenne pojan ja miniäsi kanssa on kutistunut todella minimiin. Samassa kaupungissa asuvana koet kerran vuodessa tapaamisen tai varttitunnin kipaisut liian vähäisinä. On totta, ettei siinä ehdi kunnolla keskustellakaan.
Kerroit, ettet ole takertuva ja riippuvainnen heistä. Mietin, että onko toisaalta käynyt niin, ettet tuon takertuvuuden pelossa ole koskaan edes uskaltanut sanoa, että pahoitat mielesi viime tipan perumisesta ja ruokienkin hukkaan menosta. Sairaudelle toki ei voi mitään, mutta kuuluuhan normaaliin kanssakäymiseen, että jos äkillisen sairastumisen takia perutaan sovittu meno, niin heti parannuttua sovitaan uusi tapaaminen, mielestäni tämä on normaalia kohteliaisuutta. Mietin siis, tietävätkö poikasi ja miniäsi ollenkaan, miten kovin heitä kaipaat ja toivot hieman enemmän tapaamisia? Toinen asia mitä ajattelin kysyä, kerroit ettet tuppaa heille kutsumatta mutta oma kotisi on aina avoin tulla. Entäs, jos tapaisittekin muualla? Entä jos soittaisit, että lähtekääs viikonloppuna elokuviin / konserttiin / uuteen kahvilaan tms? Voisiko olla, että tallainen 'tapahtumatyyppinen' kohtaaminen sopisi heille paremmin kuin pelkkä kotivierailu? Maaperä olisi ehkä jotenkin neutraalimpi?
Toivon, että saaatte ylläpidettyä yhteyden tavaten esim. parin kuukauden välein. Mutta mikäli niin ei käy, et voi muuta kuin surra ja keskittyä muihin ihmissuhteisiisi. Voit toki käydä purkamassa pettymystä ja mielipahaa keskusteluavun kanssa, esim. seurakuntasi diakoniatyöntekijän kanssa
Terveisin Merja, diakoni