Kun anoppi ei ole tarpeeksi hyvä

Ikävä sinun kannaltasi. Arvailu ei hyödytä mitään, koska syy voi olla missä tahansa, eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen sinä olet. Pidä poikaasi yhteyttä sen mitä voit.

Toisaalta tunnistan tilanteessa jotain yhteistä itseeni ja isääni. Minä en halua tavata häntä, mutta alistun siihen muutaman kerran vuodessa, koska samalla tapaan äitini. Jos sanoisin suoraan, miksi en halua tavata isääni, hän kiistäisi kaiken. Hän on niin täydellinen omasta mielestään.

On ihmisiä, jotka eivät halua pitää suhteita yllä. Omassa suvussani on sisarenpoika, joka on kohta 60 v. akateemisesti koulutettu, kunnollinen ja aina ystävällinen ja mukava. Tulee yhteisiin tapaamisiin (hautajaisiin, syntymäpäiville) mutta ei ikinä kutsu sukua luokseen. Vaimo on myös aina ystävällinen ja kiinnostunut, mutta koskaan ei toivota käymään. Eivät lähetä joulukortteja, eivät kysy suvun sairaiden vointia, jne. Muu suku ei tiedä heistä mitään.
Toisessa sukulaisperheessä oli äiti, joka ei päästänyt koskaan lasten kavereita sisään leikkimään, ei pitänyt yhteyttä omaan sukuunsa, mutta joutui ilmeisen vastahakoisesti silloin tällöin tapaamaan miehensä sukulaisia.
Sukumme kesken ei kuitenkaan koskaan ole ollut dramaattisia sukuriitoja tai perintöongelmia, ei uskonnollisia erimielisyyksiä, ei yhtään mitään epänormaalia. Ikävystyttävän tasaisia ollaan oltu aina.

Ei kukaan ymmärrä syytä torjuntaan. Heitä ei vaan kiinnosta.

Tuli vaan mieleen, että jos perutaan aina viimetipassa, on miniälläsi luultavasti joku pelko tai sosiaalinen fobia mitä ei ole kehdannut/voinut/halunnut tuoda sulle esille. Itsellä on paniikkihäiriö ja meni joskus samalla kaavalla anopille aikanaan, kunnes selvitin mistä kyse. Eli tuo köytös kielii jostain muusta nyt kuin ettet kelpaisi.. jos siis viimetipan perumisia on paljon. Kysy hienotunteisesti pojaltasi. niin pääset helpommalla.

Hei Surullinenanoppi.

Kirjeestäsi ilmenee suru siitä, että kanssakäymisenne pojan ja miniäsi kanssa on kutistunut todella minimiin. Samassa kaupungissa asuvana koet kerran vuodessa tapaamisen tai varttitunnin kipaisut liian vähäisinä. On totta, ettei siinä ehdi kunnolla keskustellakaan.

Kerroit, ettet ole takertuva ja riippuvainnen heistä. Mietin, että onko toisaalta käynyt niin, ettet tuon takertuvuuden pelossa ole koskaan edes uskaltanut sanoa, että pahoitat mielesi viime tipan perumisesta ja ruokienkin hukkaan menosta. Sairaudelle toki ei voi mitään, mutta kuuluuhan normaaliin kanssakäymiseen, että jos äkillisen sairastumisen takia perutaan sovittu meno, niin heti parannuttua sovitaan uusi tapaaminen, mielestäni tämä on normaalia kohteliaisuutta. Mietin siis, tietävätkö poikasi ja miniäsi ollenkaan, miten kovin heitä kaipaat ja toivot hieman enemmän tapaamisia? Toinen asia mitä ajattelin kysyä, kerroit ettet tuppaa heille kutsumatta mutta oma kotisi on aina avoin tulla. Entäs, jos tapaisittekin muualla? Entä jos soittaisit, että lähtekääs viikonloppuna elokuviin / konserttiin / uuteen kahvilaan tms? Voisiko olla, että tallainen 'tapahtumatyyppinen' kohtaaminen sopisi heille paremmin kuin pelkkä kotivierailu? Maaperä olisi ehkä jotenkin neutraalimpi?

Toivon, että saaatte ylläpidettyä yhteyden tavaten esim. parin kuukauden välein. Mutta mikäli niin ei käy, et voi muuta kuin surra ja keskittyä muihin ihmissuhteisiisi. Voit toki käydä purkamassa pettymystä ja mielipahaa keskusteluavun kanssa, esim. seurakuntasi diakoniatyöntekijän kanssa


Terveisin Merja, diakoni