Olen seurustellut pari vuotta miesystäväni kanssa, emme tosin asu yhdessä (onneksi).
Tarina on se tavallinen: minusta ei enää tunnu miltään. Yritän vakuuttaa itselleni, että tämä on vain sitä, kun alkuihastus katoaa. Mutta toisaalta minusta tuntuu, etten ole koskaan niin palavasti häneen ollutkaan ihastunut... olen ollut enemminkin ihastunut siihen turvallisuuden tunteeseen, hellyyteen ja rakkauteen, jota häneltä olen saanut. Itsekästä ja kamalaa, mutta väittäisin, että tahallani en näin epärehellinen ole ollut itseäni ja häntä kohtaan. Olen ajatellut, että sellaiset palavat ja tuliset ihastumiset ovat naisten lehtien juttuja, ja kun suhde kuitenkin muuttuu arkiseksi niin, miksi odottaa alultakaan suuria tunteita.
Kuitenkin kun mieheni on kovin rakastuneen oloinen edelleenkin, minua on alkanut epäilyttää... eikö minullakin olisi mahdollisuus ja oikeus jonkun muun kanssa samaan? Ja toisaalta hänellä oikeus naiseen, joka pystyy antamaan kaiken sen, mitä hän tarvitsee ja pystyy itsekin antamaan.
En pelkää sitäkään, ettenkö löytäisi yhtä hyvää miestä enää koskaan (vaikka minulla kai olisikin syytä pelätä), vaan pelkään satuttavani häntä turhaan. Turhaan siksi, että ehkä pystyisinkin elämään hänen kanssaan. Mutta kaipaisin niin kovin miestä, jonka kanssa pääsisin keskusteluissa myös arkisten asioden yläpuolelle, älyllisesti samalle tasolle... Suoraan sanottuna koen tarvitsevani itseäni älykkäämmän miehen, jotta voisin aidosti ihastua.
Tiedän kuulostavani typerältä ja naiivilta. Mutta paha ihminen en tahdo missään nimessä olla, enkä miestäni loukata. Tilanteemme vain on äärettömän ahdistava, ja tunnen tukehtuvani. Siksi kirjoitan tänne. Ehkä joku vanhempi ihminen osaisi antaa jonkun viisaan neuvon, siitä mitä elämältä yleensäkin kannattaa odottaa. Minusta niin kovasti tuntuu siltä, että haaveistaan ei vielä vähän päälle 20-vuotiaana kannata luopua. Toisaalta tuntuu oikeudettomalta ajatella vain itseään. Olisi pitänyt ajatella tarkemmin silloin kun tapilu muuttui seursuteluksi... Mikä oikeus minulla olisi imeä kaikki hyvä toisesta ja sitten parin vuoden jälkeen todeta, että "et sinä olekaan sopiva". Suuri osa ihmisistä lopettaa varmaan elämässään jonkun muutamaa kuukautta pidemmän suhteen, silti minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta siihen.
Kiitos jos joku viitsii vastata. Jään kauhulla odottamaan sitä, että minut tuomitaan "ihastumisriippuvaiseksi" tai muuuten vain itsekkääksi.
Tarina on se tavallinen: minusta ei enää tunnu miltään. Yritän vakuuttaa itselleni, että tämä on vain sitä, kun alkuihastus katoaa. Mutta toisaalta minusta tuntuu, etten ole koskaan niin palavasti häneen ollutkaan ihastunut... olen ollut enemminkin ihastunut siihen turvallisuuden tunteeseen, hellyyteen ja rakkauteen, jota häneltä olen saanut. Itsekästä ja kamalaa, mutta väittäisin, että tahallani en näin epärehellinen ole ollut itseäni ja häntä kohtaan. Olen ajatellut, että sellaiset palavat ja tuliset ihastumiset ovat naisten lehtien juttuja, ja kun suhde kuitenkin muuttuu arkiseksi niin, miksi odottaa alultakaan suuria tunteita.
Kuitenkin kun mieheni on kovin rakastuneen oloinen edelleenkin, minua on alkanut epäilyttää... eikö minullakin olisi mahdollisuus ja oikeus jonkun muun kanssa samaan? Ja toisaalta hänellä oikeus naiseen, joka pystyy antamaan kaiken sen, mitä hän tarvitsee ja pystyy itsekin antamaan.
En pelkää sitäkään, ettenkö löytäisi yhtä hyvää miestä enää koskaan (vaikka minulla kai olisikin syytä pelätä), vaan pelkään satuttavani häntä turhaan. Turhaan siksi, että ehkä pystyisinkin elämään hänen kanssaan. Mutta kaipaisin niin kovin miestä, jonka kanssa pääsisin keskusteluissa myös arkisten asioden yläpuolelle, älyllisesti samalle tasolle... Suoraan sanottuna koen tarvitsevani itseäni älykkäämmän miehen, jotta voisin aidosti ihastua.
Tiedän kuulostavani typerältä ja naiivilta. Mutta paha ihminen en tahdo missään nimessä olla, enkä miestäni loukata. Tilanteemme vain on äärettömän ahdistava, ja tunnen tukehtuvani. Siksi kirjoitan tänne. Ehkä joku vanhempi ihminen osaisi antaa jonkun viisaan neuvon, siitä mitä elämältä yleensäkin kannattaa odottaa. Minusta niin kovasti tuntuu siltä, että haaveistaan ei vielä vähän päälle 20-vuotiaana kannata luopua. Toisaalta tuntuu oikeudettomalta ajatella vain itseään. Olisi pitänyt ajatella tarkemmin silloin kun tapilu muuttui seursuteluksi... Mikä oikeus minulla olisi imeä kaikki hyvä toisesta ja sitten parin vuoden jälkeen todeta, että "et sinä olekaan sopiva". Suuri osa ihmisistä lopettaa varmaan elämässään jonkun muutamaa kuukautta pidemmän suhteen, silti minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta siihen.
Kiitos jos joku viitsii vastata. Jään kauhulla odottamaan sitä, että minut tuomitaan "ihastumisriippuvaiseksi" tai muuuten vain itsekkääksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sun tekstis oli ku mun kirjottama. Ite olen kylläkin ollut nyt saman miehen kanssa 5 vuotta, ollaan kihloissa ja asutaan saman katon alla. Tunnen tekeväni todella väärin, tai ainakin luulen niin muiden aattelevan, mutta onko väärin yrittää tuntea itsekkin elävänsä? Tällä hetkellä tuntuu vain että kaivaisin omaa hautaani, että tukehdun. No, muutan ensi kuussa pois, ja yritän aloittaa oman elämäni.
Kuitenkin, et ole huono ihminen
"Mikä oikeus minulla olisi imeä kaikki hyvä toisesta ja sitten parin vuoden jälkeen todeta, että "et sinä olekaan sopiva""
Sinulla on oikeus, mutta...
Puhu suoraan miesystävällesi tuntemuksistasi. Minusta pahinta mitä voi tehdä on antaa ymmärtää ja sitten eräänä kauniina päivänä vetää matto jalkojen alta.
Hei. Jos sinusta oikeasti tuntuu siltä, että kumppanisi on ns. kakkosvaihtoehto, niin eikö se ole aika epäoikeudenmukaista häntä kohtaa. Minusta se tuntuisi ainakin hirveältä, jos vaimokkeeni ajattelisi että: onhan toi ihan mukava ja kaikki menee ihan kivasti, paremapiakin olisi, mutta tyydytään nyt tähän.
Mietipä tilannetta, kun suhde menee tosi tiukille. Jaksatko taistella suhteen puolesta, jos ajattelet, että ei tämä nyt ollutkaan Mr Right.
En haluta tuomita tai loukata sinua, mutta kehottaisen sinua olemaan rehellinen kumppanillesi. Minusta hänellä on oikeus tietää tilanne. 2-kymppisenä elämä on vielä edessä, mutta hyvin pian se voi olla myös takana.
Kiitos vastauksistanne. Tavallaanhan tiesin tuon itsekin: itsekkäämpää kuin suhteen lopettaminen on se, että peittelee omia tunteitaan (tai tunteettomuuttaan), kun kuitenkin tietää pudottavansa pommin joku päivä.
Mä mietin vain sitä, kun ennen ihmiset menivät nuorena naimisiin ja elivät elämänsä loppuun asti yhdessä. Tietenkään se ei johtunut siitä, että he olisivat löytäneet sen oikeamman kumppanin, kuin nykypäivän ihmiset löytävät ensimmäistä vakavaa suhdetta aloittaessaan. Lähteminen vaan oli niin paljon vaikeampaa taloudellisista ja sosiaalisista syistä. Mutta olivatko he muka sitten sen onnettomampia parisuhteissaan kuin me, joilla on oikeus ja mahdollisuus vaihtaa kumppania, ihan vain sillä perusteella, että hän ei tunnukaan "siltä oikealta"? Enpä usko. Kyllä kumppaninsa puutteiden kanssa oppi varmasti elämään, rakentamaan perhettä ja olemaan onnellinenkin. Nykyään hapuillaan niin kamalasti ympäriinsä, haalitaan kokemuksia, ajatellaan "minua" eikä "meitä". Ehkä se on sitäkin, kun työtä tehdään ihan eri tavalla kuin ennen: päämääränä on varmaan edelleenkin useimmiten perheenelättäminen ja yhteinen hyvä, mutta tekotapa vain on niin toinen- työnteko ei enää yhdistä kumppaneita.
Ehkä pitäisi vain lohduttautua sillä, että minä elän 2000-luvulla ja minulla on oikeus elää näiden arvojen ja tapojen mukaan, jotka tällä vuosisadalla vallitsevat. Mutta silti, ei minua voi arvottaa ihmisenä jotenkin lievemmillä perusteilla kuin ihmisiä sata vuotta sitten. Tai ehkä ne ei ole lievempiä perusteita vaan erilaisia: nykyään saa lopettaa suhteen itsekkäistä syistä, mutta "hyvyys" mitataan siinä, miten kauniisti sen tekee.
Voisin kai kirjoittaa hölynpölyäni loputtomiin, enkä oikein usko, että sitä kukaan jaksaisi lukea, saati sitten ymmärtää mitä todella tarkoitan. En oikein taida ymmärtää itsekään. Ehkä paras mahdollinen neuvo, on edelleenkin se, että pitää tehdä muille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Ajattelemalla toisen parasta päätyykin samaan lopputulokseen, mihin päätyisi ajattelemalla vain omaa tahtoaan. Se tuntuu kummalliselta tässä yhtälössä ja siksi kai siitä on pakko yrittää löytää jokin virhe. Mutta kai se sitten niin on, että jos ei itse ole onnellinen, ei voi tehdä toistakaan onnelliseksi.
Surullista.
Ja erosin..
Siitä on nyt lähes vuosi ja sanoin miehelle suoraan etten koskaan rakastunut häneen ja haluan kokea rakastumisen tunteen tämän elämän aikana.
Hän palvoi maata jalkojeni alla ja otti asian tosi raskaasti, sanoin että saa vapaasti syyttää minua, minussa on kaikki vika ja olen tyhmä kun heitän hyvän miehen menemään.
No, tässä onkin nyt sitten käynyt niin että minä olen edelleen yksin ja hän on löytänyt uuden rakkauden.. Minä en sittenkään osannut mennä ja nauttia elämästä, tunsin liikaa syyllisyyttä ja häpeää ja huomasin että uutta hyvää miestä ei olekaan niin helppo löytää.
Yritin palata exäni kanssa yhteen, mutta se oli myöhäistä..
Nyt olen masentunut ja yksin, ex mieheni onnellisesti rakastunut.
Enkä voi kuin ihan itseäni syyttää.
Uudet miehet ja suhteet eivät minua kiinnosta kun vanhasta on jäänyt niin kohtuuttoman kokoinen arpi.
Että mieti hetki, ennen kuin teet mitään päätöntä.
Niin älä tuhlaa sen toisen aikaa, mutta mieti tarkkaan, sillä sen "eron" jälkeen ei usein ole paluuta takaisin. Itse täällä kehottaisin sinua miettimään todella tarkkaan, sillä itse olisin toivonut pysyväni suhteessa. Toinen sai sitten tarpeeksi, kun pyysin aikalisää
Niin,
Itse olin vuosia suhteessa joka ei ollut se täydellinen, tiesin sen. Olimme kuitenkin liian erilaisia ja ikäisiä.
Mutta olin jo sopeutunut asiaan ja hyväksynyt sen, sillä olihan meillä kuitenkin sitä jotain.. Ehkei niin paljoin kuin olisin toivonut, mutta kuitenkin. Hänen kanssaan, niin vikoineen kuin ihanuuksineen eläisin.
Nyt kuitenkin hän jätti minut.. Ja en tiedä ollakko kiitollinen vai ei. Rikki olen kuitenkin.
Mutta haluan toivoa, että jonain päivänä saan sen täydellisen suhteen ja silloin voin olla kiitollinen ja onnellinen.
Kiitollinen hänelle päättäväisyydestä ja rohkeudesta, jota minulla ei sitten kai ollut? Sillä rankaa se oli varmasti myös hänelle.
Jokatapauksessa uskon, että jossain vaiheessa ( lapset jne..)peli olisi kuitenkin revennyt..
Voimia ja rehellisyyttä