Kauanko vielä pitää jaksaa?

Meinasin kirjoittaa selostuksen elämästäni, niin kovin tekisi mieleni kertoa. Mutta pelkään että joku tunnistaisi minut ja siitä alkaisi sota.

Tässä elämässä olen kokenut rakkaudettomuutta jo lapsuudenkodista lähtien, sittemmin fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä. Menetin mielenterveyteni avioliitossa mielisairaan miehen kanssa, joka kohteli minua huonosti. Kun vihdoin monien vuosien jälkeen pääsin hänestä eroon, alkoi hän ja perheensä terrorisoida minua, mm. syyttivät rikoksesta. Asia tutkittiin ja todettiin valheeksi, mutta kaikki se oli todella raskasta.

Menetin lapseni. Kärsin pakko-oireisista peloista joihin energiat uppoavat. Olen käynyt terapioita ja syönyt lääkkeitä, turhaan. Koitin opiskella yliopistolla. Nyt on hirveät velat, kun oli pakko ottaa opintolainaa, muuten en olisi syönyt. Tietyistä ihan konkreettisista syistä en olisi voinut asua solussa, silloinhan olisi ilman lainaa selvinnytkin.

Tulin uskoon jo yli kymmenen vuotta sitten. Silloin oli sellaista toivoa, luulin että Jumala auttaa kaikessa. Joitakin vuosia sitten jäin pois seurakunnista. Uskoni hiipuu hiljalleen pois. Näen ja kuulen kun lapsuudenperheeni jäsenet hehkuvat uskossa, saavat armolahjoja, kokevat ihmeellisiä asioita. Minä olen meistä ensin uskoon tullut. En ole saanut armolahjoja. En tunne Jumalan rakkautta, en koe häntä missään. Tuntuu siltä että Hän tarjoaa mulle korkeintaan vain vaatimuksia, tai sitten ei ole millään tavalla minusta kiinnostunut. Elämä tuntuu merkityksettömältä. En näe tätä elämää elämisen arvoisena. Ei ole enää varsinaisesti mitään minkä takia haluaisin elää. On vain köyhyys, sairaus, näköalattomuus. Maailma on paha, ihmettelen miksi ihmiset ovat niin julmia että tekevät enempää lapsia tänne. Jumala ei kuule rukouksiani, olen anonut että ottaisi jo minut pois. Elämä on lahja? Huono vitsi, rangaistus tämä on.
Ilmianna
Jaa


Vastaa alkuperäiseen viestiin

Kauanko vielä pitää jaksaa?

Meinasin kirjoittaa selostuksen elämästäni, niin kovin tekisi mieleni kertoa. Mutta pelkään että joku tunnistaisi minut ja siitä alkaisi sota.

Tässä elämässä olen kokenut rakkaudettomuutta jo lapsuudenkodista lähtien, sittemmin fyysistä ja henkistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä. Menetin mielenterveyteni avioliitossa mielisairaan miehen kanssa, joka kohteli minua huonosti. Kun vihdoin monien vuosien jälkeen pääsin hänestä eroon, alkoi hän ja perheensä terrorisoida minua, mm. syyttivät rikoksesta. Asia tutkittiin ja todettiin valheeksi, mutta kaikki se oli todella raskasta.

Menetin lapseni. Kärsin pakko-oireisista peloista joihin energiat uppoavat. Olen käynyt terapioita ja syönyt lääkkeitä, turhaan. Koitin opiskella yliopistolla. Nyt on hirveät velat, kun oli pakko ottaa opintolainaa, muuten en olisi syönyt. Tietyistä ihan konkreettisista syistä en olisi voinut asua solussa, silloinhan olisi ilman lainaa selvinnytkin.

Tulin uskoon jo yli kymmenen vuotta sitten. Silloin oli sellaista toivoa, luulin että Jumala auttaa kaikessa. Joitakin vuosia sitten jäin pois seurakunnista. Uskoni hiipuu hiljalleen pois. Näen ja kuulen kun lapsuudenperheeni jäsenet hehkuvat uskossa, saavat armolahjoja, kokevat ihmeellisiä asioita. Minä olen meistä ensin uskoon tullut. En ole saanut armolahjoja. En tunne Jumalan rakkautta, en koe häntä missään. Tuntuu siltä että Hän tarjoaa mulle korkeintaan vain vaatimuksia, tai sitten ei ole millään tavalla minusta kiinnostunut. Elämä tuntuu merkityksettömältä. En näe tätä elämää elämisen arvoisena. Ei ole enää varsinaisesti mitään minkä takia haluaisin elää. On vain köyhyys, sairaus, näköalattomuus. Maailma on paha, ihmettelen miksi ihmiset ovat niin julmia että tekevät enempää lapsia tänne. Jumala ei kuule rukouksiani, olen anonut että ottaisi jo minut pois. Elämä on lahja? Huono vitsi, rangaistus tämä on.

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta