Implanttiajatukseni on luisunut pakkoajatuksien puolelle. Muodottomuus on alkanut häiritä niin mittavalla tavalla, että se pysyy kaiken ajattelun seassa näkyvillä koko ajan. Unet pilkkaavat itseään, päivät paljastavat kaiken. Olen yöpaitani vanki. Olen neiti t-shirt. Tänään Ramones, huomenna Kiroileva siili, ja toisinaan ties mitä, lääkefirmoja, Silicon Valleyn robottiohjelmia. Mies oli mennyt matkoihinsa. Asunto humisi ja vääntelehti ympärillä. Päätin pestä kaiken pois, jättää pesukoneen päälle ja käväistä isoäidilläni ja viedä tälle jotain leipomosta.
Hänellä oli hienot teekupit tsaarin ajoilta. En muista, että minkä niistä. Isoäitini oli aika vanha. Hän oli varmaan miljoona vuotta ja kuusi päivää, mutta rakkain ihminen minulle maailmassa. Kadulla hän on auktoriteetti, tuulahdus jostain kadonneesta maailmasta, jossa naiset olivat koristeellisia luomuksia valtavissa kahisevissa asuissaan ja päivänvarjoissaan, koruissaan ja kielikuvissaan. Isoäitini hiukset olivat kuin kelopuuta, lujaa ja yltävää harmaata aikaa luonnonvoimien keskellä.
Sanalla sanottuna hän oli kaunis kuin harmaa jalokivi, jolla oli smaragdin katse uurteisilla kasvoilla, sekä käsittämättömän lämpimät kädet. Lisäksi naapurit inhosivat hänen haitarinsoittoaan. Mutta vaikka näin oli, hänen annettiin soittaa. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi pokkaa tulla asiasta valittamaan. Ei edes epäsuorasti isännöitsijän kautta. Muuten hän vain luki. Lukemisesta ei lähtenyt mitään ääntä. Lukeminen oli todellisuudesta poistumista, kuten kirjoittaminenkin oli. Muutenkin asunnossa oli hyvä lukea tai kirjoittaa, jos näin halusi.
Minulle tämä oli pakopaikka, jossa sai olla rauhassa. Kukaan ei tullut valittamaan mistään eikä mitään vaatimuksia ollut, kuin vain omat sisäiset. Lisäksi se, että kengät pidettiin jalassa. Moukat kävelivät avojaloin, isoäitini oli sanonut. Minusta hän oli siinä suhteessa hieman liian vanhanaikainen. Hän tuntui olevan kuin juhlissa arjen jokaisena päivänä. Mutta silti minä rakastin hänen kanssaan vietettyjä hetkiä, kaikkea sitä keskustelua, jota kävimme.
En tiedä ketään muuta, jolla olisi yhä lankapuhelin. Siis tällainen pöytämalli, joka on töpselillä kiinni seinässä. Puhe menee sinne reikään ja tulee ulos jostain. Reiästä myös saapuu puhetta luuriin, jota pidetään korvalla. Minusta vehje on aivan käsittämätön. Jos se soi, sen luokse piti kävellä. Lisäksi sen soittoääntä ei voinut vaihtaa. Se soi aina samalla tavalla. En oikein tätäkään voinut ymmärtää. Minusta laite oli esineenä ihan fine, mutta valtavan epäkäytännöllinen. ELi jos sinä odotit puhelua, niin et voinut poistua asunnosta, koska puhelin oli kiinni seinässä eikä sitä voinut ottaa mukaan. EIkö tällainen nyt ole mahdollisimman hankala järjestely? Mutta isoäidilleni se oli täysin hyväksyttävä sellainen, sillä hän harvoin missään kävi. Kaikki oli täällä, hän usein sanoi ja koputti etusormella kampaukseensa. Niin. Kieltämättä näin oli.
Kutsuessaan minua "rakkaaksi lapsekseen" hän yleensä taivasteli pukeutumistani, sillä se oli hänen mielestään hautajaismaista. Heti kärkeen hän aina kysyi, että kuka oli kuollut. Musta pukee muodottomuutta siten, että sitä ei näy. Musta kätkee kaiken. Mustaan voi piilottaa mitä tahansa. Se oli erinomainen piilopaikka. Mutta isoäidilleni se oli kauhistus. Hän ei voinut ymmärtää suhdettani mustaan. Siksi me keittiössä kilistellessämme jakuvasti puhuimme rinnoistani. Olimme puhuneet niistä jo vuosia, eikä mitään ollut tapahtunut. Mikään ei ollut muuttunut kankaan alla. Mieheni oli täysin kyllästynyt aiheeseen, lääkärini oli täysin kyllästynyt aiheeseen ja ystäväni olivat kyllätyneet siihen. Ainostaan isoäitini jaksoi kuunnella marinaani, joka omiin korviin kuulosti siltä, kuin jokin paikka olisi jäänyt naisessa rasvaamatta. Ahdistus tuntui saapuvan ytimeen kaikkialta. Tunne oli kuin olisi jäänyt johonkin valtavaan laitteeseen tai masiinaan puristuksiin.
Isoäitini pyysi minua kirjoittamaan asiasta itselleen. Kyllä hänkin nettiä osasi käyttää, koska oli suvun todellinen ruhtinatar.
(naurua)
Hänellä oli hienot teekupit tsaarin ajoilta. En muista, että minkä niistä. Isoäitini oli aika vanha. Hän oli varmaan miljoona vuotta ja kuusi päivää, mutta rakkain ihminen minulle maailmassa. Kadulla hän on auktoriteetti, tuulahdus jostain kadonneesta maailmasta, jossa naiset olivat koristeellisia luomuksia valtavissa kahisevissa asuissaan ja päivänvarjoissaan, koruissaan ja kielikuvissaan. Isoäitini hiukset olivat kuin kelopuuta, lujaa ja yltävää harmaata aikaa luonnonvoimien keskellä.
Sanalla sanottuna hän oli kaunis kuin harmaa jalokivi, jolla oli smaragdin katse uurteisilla kasvoilla, sekä käsittämättömän lämpimät kädet. Lisäksi naapurit inhosivat hänen haitarinsoittoaan. Mutta vaikka näin oli, hänen annettiin soittaa. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi pokkaa tulla asiasta valittamaan. Ei edes epäsuorasti isännöitsijän kautta. Muuten hän vain luki. Lukemisesta ei lähtenyt mitään ääntä. Lukeminen oli todellisuudesta poistumista, kuten kirjoittaminenkin oli. Muutenkin asunnossa oli hyvä lukea tai kirjoittaa, jos näin halusi.
Minulle tämä oli pakopaikka, jossa sai olla rauhassa. Kukaan ei tullut valittamaan mistään eikä mitään vaatimuksia ollut, kuin vain omat sisäiset. Lisäksi se, että kengät pidettiin jalassa. Moukat kävelivät avojaloin, isoäitini oli sanonut. Minusta hän oli siinä suhteessa hieman liian vanhanaikainen. Hän tuntui olevan kuin juhlissa arjen jokaisena päivänä. Mutta silti minä rakastin hänen kanssaan vietettyjä hetkiä, kaikkea sitä keskustelua, jota kävimme.
En tiedä ketään muuta, jolla olisi yhä lankapuhelin. Siis tällainen pöytämalli, joka on töpselillä kiinni seinässä. Puhe menee sinne reikään ja tulee ulos jostain. Reiästä myös saapuu puhetta luuriin, jota pidetään korvalla. Minusta vehje on aivan käsittämätön. Jos se soi, sen luokse piti kävellä. Lisäksi sen soittoääntä ei voinut vaihtaa. Se soi aina samalla tavalla. En oikein tätäkään voinut ymmärtää. Minusta laite oli esineenä ihan fine, mutta valtavan epäkäytännöllinen. ELi jos sinä odotit puhelua, niin et voinut poistua asunnosta, koska puhelin oli kiinni seinässä eikä sitä voinut ottaa mukaan. EIkö tällainen nyt ole mahdollisimman hankala järjestely? Mutta isoäidilleni se oli täysin hyväksyttävä sellainen, sillä hän harvoin missään kävi. Kaikki oli täällä, hän usein sanoi ja koputti etusormella kampaukseensa. Niin. Kieltämättä näin oli.
Kutsuessaan minua "rakkaaksi lapsekseen" hän yleensä taivasteli pukeutumistani, sillä se oli hänen mielestään hautajaismaista. Heti kärkeen hän aina kysyi, että kuka oli kuollut. Musta pukee muodottomuutta siten, että sitä ei näy. Musta kätkee kaiken. Mustaan voi piilottaa mitä tahansa. Se oli erinomainen piilopaikka. Mutta isoäidilleni se oli kauhistus. Hän ei voinut ymmärtää suhdettani mustaan. Siksi me keittiössä kilistellessämme jakuvasti puhuimme rinnoistani. Olimme puhuneet niistä jo vuosia, eikä mitään ollut tapahtunut. Mikään ei ollut muuttunut kankaan alla. Mieheni oli täysin kyllästynyt aiheeseen, lääkärini oli täysin kyllästynyt aiheeseen ja ystäväni olivat kyllätyneet siihen. Ainostaan isoäitini jaksoi kuunnella marinaani, joka omiin korviin kuulosti siltä, kuin jokin paikka olisi jäänyt naisessa rasvaamatta. Ahdistus tuntui saapuvan ytimeen kaikkialta. Tunne oli kuin olisi jäänyt johonkin valtavaan laitteeseen tai masiinaan puristuksiin.
Isoäitini pyysi minua kirjoittamaan asiasta itselleen. Kyllä hänkin nettiä osasi käyttää, koska oli suvun todellinen ruhtinatar.
(naurua)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Miten sä voit keksiä niin hienoja lauseita niin nopeasti? Varistelet niitä ympäriinsä vain huolettomasti.
Erikoinen sattuma, oltiin samalla asialla samaan aikaan. Ehdit ensin.
Tuolla tekstintuotolla syntyy taatusti hyvää materiaalia kirjoiksi asti. Proosaa tai novelleja.
"punastus"
(hirn)
En ole vielä paljon perehtynyt näihin Teknodonnan kirjoituksiin, mutta se mitä olen lukenut, viittaa hyviin kertojan lahjoihin ja kohtuulaadukasta tekstiä tulee nopeaa tahtia. Kirjoitatko pöytälaatikkoon ja oletko koskaan harkinnut kirjoitella kaupallisesti julkaistavaa tekstiä? Ei sillä, että kirjoittamisen täytisi aina olla kaupallista.
Miten paljon näissä on totta? Kuka Teknodonna on?
Ai minä vai?
No siis mä olen tällainen tytteli vaan täältä Helsingistä ja lörpöttelen isoäitini kanssa venäjää 20-luvun asukokonaisuudessa etsimässä kadonnutta naista itsestäni. Ainakin tämän perusteella saattaisi löytyä jotain matskua. Huuleni tuoksuvat kahvilta. Mun mielestä illuusioiden luomiseen tarvitaan jotain pohjaa, jolta ponnistaa. Tämä on kyllä järjettömän hauskaa, sillä modernissa naisessa on se huono puoli, että naiset ovat pääpiirteittäin unohtaneet sen kuin hauskaa naiseus itseasiassa on.
Ja jos jollain tasolla haluaa eläytyä tällaiseen maailmaan, niin sinne on sukellettava. Sitä ei vain hipaista, vaan sinne mennään niin että vatsanpohjassa sieppaa. Usko tai älä.
(naurua)
Taas jos ajatellaan syitä tällaiseen, niin oikeastaan teinipissiksien mulle aiheuttama kallovamma on varmaan se ensimmäinen syy kaikkeen. En muista osanneeni edes kirjoittaa mitään ennen sitä.
(reps)
Vuoteessa kaikki oli pahimmillaan. Vuode oli juuri se kulminaatiopiste, jossa kaikki törmäsi toisiinsa. En ollut nauttinut seksistä oikein koskaan. En yksinkertaisesti pystynyt, koska minäkuva oli niin surkea. Tämä ei partneria kuitenkaan haitannut, ja jotenkin hänestä aistii sen, että ajatukseni tai mielikuvani eivät kiinnostaneet ei häntä, eikä ketään muutakaan. Sillä ei ollut mitään väliä, nautinko seksistä vai en. Tämä taas johti aivan käsittämättömiin johtopäätöksiin. Tällainen tunne siitä, että minulla ja minun käsityksilläni ei ollut mitään merkitystä, johti suoraan ajatukseen siitä, että toimin vain tyydytysalustana visuaalis-seksuaalisille himoille. Olin miehelle ikään kuin pornosivusto, jonka sisäiset mekanismit olivat täysin mielenkiinnon kohteen tuolla puolen. Siellä käytiin ja sitten sieltä poistuttiin.
Olin lisäksi saanut itseni kiinni siitä, että feikkasin nopeuttaakseni tilanteita. Seuraava etappi olisi luultavasti se, että kieltäytyisin seksistä kokonaan, ja tuntisin sellaisen itselleni vieraaksi ja vastenmieliseksi. Seksuaalisuus ikään kuin leikattaisiin minusta irti ja purkitettaisiin formaldehydiin. Ajatus oli lähes yhtä kuvottava kuin oli ajatus seksistä. Kävin mielikuvavessassa oksentamassa. Rintani tuntuivat pienenevän siitäkin. Taisin olla aika rikki. Peilissä näytin tosin aivan ehjältä. Jonkinlainen pohjaton suru kyllä silmistä näkyi, eikä se lähtenyt siitä irvistelemällä eikä vääntelemällä naamaa. Se oli juurtunut minuun. Olin jollain tasolla jalostunut sellaiseksi kuin olin.
Mutta vaikka näin oli, niin silti kaipasin ihmisen kosketusta ja läheisyyttä; sellainen vain aina johti vastenmielisyysseksiin, joten en voinut millään tavalla olla kenenkään lähellä. Lopulta jätin hänet. Sanoin suullisen sopimuksen irti ja pyysin häntä poistumaan asunnosta. Hän lähti kivutta. Kohautti olkiaan eikä kysynyt mitään. Pakkasi tavaransa ja meni pois. Sillä sipuli. Ei minkäänlaista draamaa tai tunnekuohua. Tunsin olevani aika mitätön ihminen. Olin ihminen, joka ei herättänyt kuin yhdenlaisia tunteita. Join pullon viiniä pahimpaan pettymykseen. En muista itkeneeni. Itsetyydytys sekin alkoi kuvottaa minua. Olin ajautumassa inhimilliseen tragediaan, ja kaiken alkusyynä voidaan pitää geeniohjelmaa, joka rakentelee viallisia naisia. En voisi missään tapauksessa hankkia lasta. En suoraansanoen enää tiennyt, kuka olin ja mitkä olisivat vaihtoehtoni.
(hirn)
Suhteuttaakseni oman ongelmani edes johonkin, niin kuuntelin isoäitini tarinoita menneen maailman seksistä, joka oli aivan samanlaista, mutta tapahtui toisinaan jopa avioliitossa. Isoäitini kertoi isoisästäni, joka oli komea armeijan upseeri kiiltävissä saappaissaan ja sapeleissaan. Isoisäni luultavasti rakasti vaimoaan, sillä vaimo ei ainakaan minulle mitään pahaa sanaa isoisästäni sanonut. Olihan hän upseeri ja herrasmies, tosin ryyppäsi aika lailla ja taisi jonkun tappelussa surmatakin. Tämä tietenkin niin, ettei kukaan seurueesta muistanut mitään koko rähinästä. Puoli majataloa siinä taisi tasaiseksi mennä, kun asioita ratkottiin ja nujakoitiin. Se oli kunnialoukkaus, joka tämän kaiken aiheutti. Mitään syytteitä ei kuitenkaan nostettu ja asia taputeltiin arjen alle piiloon.
Isoäitini silmissä oli rakastavan naisen katse. Antaisin mitä tahansa, jos voisin omistaa tuollaiset silmät, joissa on tuollainen syvyys ja lämpö, kirkkaus. Hänestä näkee ja kokee sen, että häntä ollaan kosketettu oikein ja syvältä. Hän on luottanut ihmiseen ja rakastanut ihmistä, jota en ole koskaan edes tavannut. Isoäitini oli samalla hetkellä pohjattoman surullinen ja määrittelemättömän iloinen, kun hän miestään lämmöllä muisteli. Itselläni on kaikki toisin. Olen luultavasti luisumassa tisseineni johonkin lesboluukkuun nojailemaan naiseen. Ajatus on pyörinyt päässäni jo pitkään. Minä tarvitsen ihmisen, joka näkee minut. Minun käsitykseni mukaan mies ei sellaiseen kykene. Siihen tarvitaan nainen. Minä vaadin itselleni ihmisoikeuteni takaisin. Minä haluan elää enkä kuolla.
Joimme teen sijasta kahvia, sillä isoäitini oli saanut käsiinsä papuja suoraan kolumbialaisesta pensaasta, jonka pavut olivat kuulemma erityisen hyviä kahvipapuja. Rouskuttelimme muutaman maistiaisiksi, ja päätimme sitten jauhaa loput ja keittää itsellemme piristävät päiväkahvit. Heti tämän jälkeen isoäitini vaati minua mukaansa vaatehuoneeseen, jossa hän hetken häärimisen jälkeen palasi esille mukanaan pukupussi, jonka hän avasi vuoteella levälleen auki. Katsoin asua täysin monttu auki. Hän ehdotti minulle, että pukisin sen ylleni. Se sopi minulle ja oli kuin minua varten. Olin täysin pyörällä päästäni hipelöidessäni menneisyyden kangasta kuin se oli kosketuksesta saattanut muuttua tomuksi. Sovitetaan sitä sinulle, lapsi rakas. Kokeile jotain muuta kuin mustaa, lapsi rakas, hän sanoi ja kveti asun ulos päivänvaloon.
Haukoin happea kuin siika leikkuulaudalla.
(naurua)
Isoäitini oivallus oli sekä nerokas että kimaltava. Toimittaessaan tyttärensä tyttärentyttären suoraan 20-luvulle, niin tämän tissiongelma ratkesi kuin taikasauvalla oltaisiin sitä kopautettu otsaan. Pienirintaisuus sopi noihin kaukaisiin päiviin maailmojen takana, sinne, missä naiset juhliessaan kimalsivat ja pliseerasivat, puuhkailivat silmittömissä pohjemitoissaan ja helmissään sekä höyhenissään ja pitkissä hansikkaissaan. Vaikutus oli niin valtava, että se muutti jopa puhetapaa ja intonaatiota. Kielestä tuli vanhaa, mutta silti modernia, sillä hänellä oli juhlimisen lisäksi oikeus äänestää asioistaan - ja vähän muidenkin asioista. Olimme löytämässä uudelleen vapaan naisen idean. Olimme löytäneet tyylin ja asennon, kuinka seistä ja elää, ja sanoa se ääneen.
Isoäiti avasi pullon kuohuvaa ja naiset monessa polvessa kilistelivät kevätpäivälle asunnossa, jossa ei tällä kertaa soitettaisi haitaria, vaan gramofonia, jossa pyöri jazz hilpeine askelineen korkeissa koroissa ja hulinassa. Elettiin kuin viimeistä päivää ihan vain naisten kesken. Tanssittiin, juotiin ja kalkatettiin ja heiluteltiin helmiä kaulassa. En muista yhtään aihetta, josta oltaisiin juteltu. Heti sen jälkeen, kun traumaattiset rintani olivat unohtuneet ja kääntyneet omaksi voitokseen, niin asioilla ei enää ollut niin merkitystä. Siis sillä ei ollut merkitystä, mitä ne asiat olivat. Ne olivat vain asioita, joista keskusteltiin innokkaasti ja ponnekkaasti. Kyllä siellä muistaakseni jotain vaadittiinkin ja ehdotettiin, mutta kuka sellaisesta nyt niin jaksaisi pidempään puhua? En minä ainakaan. Rinnat taas olivat tukkineet koko todellisuuskäsityksen.
Käväistessämme ostamassa savukkeita Albertinkadulta, vaadimme niiden olevan 20-luvulta. Myyjä ei voinut antaa tälle takuita. Joustimme hieman, mutta tulimme samalla ottaneeksi askelen kohti täydellistä illuusiota, sillä aiheuttamamme sekaannus kadulla oli varsin mieleenpainuvaa. Olimme hetkessä maailman kauneimpia naisia kadulla, jolla mikään ei ollut kaunista. Sillä hetkellä. Ihmiset pysähtyivät ja hymyilivät ja valokuvasivat ja kyselivät ja hypistelivät kaikkea roikkuvaa. He olivat aivan tohkeissaan, sillä ainoastaan helsinkiläiset naiset voivat olla näin hulluja, että loikkivat kevätkadulla puolialastomina ja vieläpä väärällä vuosituhannella. Menneisyys asteli joukossamme, ajattelin itsestäni, kun sain poseerata tämän tästä elämyksiä janoaville ihmisille. Silloin minä ensimmäisen kerran vasta tajusin, kuinka kaunis minä todellisuudessa olen.
Olin noussut siltä jäältä, jolle minut oltiin joskus potkaistu. Olin eheytynyt loukkauksista ja silkasta vainosta, epäoikeudenmukaisuudesta ja torjutuksi tulemisesta. Olin palannut ihmisten yhteyteen, josta minut oltiin ajettu pois. Olin tullut sen keskipisteeseen matkallani ihmisyydessä, ja he olivat ilosta ja onnesta soikeana ympärilläni. Olin kuin valokeilassa. Olin elämäni suurimmissa juhlissa siinä kadulla.
Sitten tapahtui ihme. Eräs nainen, varmaan kolmissakymmenissä, sanoi minulle, että minun rintani olivat kauniit. Siis siinä kadulla ventovierasihminen tuli sanomaan minulle näin. Hän katseli ensin kokonaisuutta, ja sitten rintojani, ja minusta se tuntui äärimmäisen hyvälle. Halusin äkkiä suudella tuota naista, mutta hän jatkoi matkaansa hymyillen. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä ja kertoa hänelle, kuinka paljon häntä rakastin. Olisin sulanut häneen, hänen ympärilleen ja hyväillyt häntä kaikkialta samaan aikaan, mutta hän käveli pois ja puhui puhelimeensa siinä kävellessään. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ihmistä, kuin hän oli. Hän oli kuin enkeli harmaalla kadulla, taivaan lahja rumaan maailmaan.
(naurua)
Haa!
Tuo viimeinen kohtaaminen oli vähän kuin Hichcock olisi piipahtanut kuvassa ölisemässä.
Oikeastaan naisella oli valkoiset farkut, jotka olivat polvista puhki. Yhtään en muista, mitä ylävartalon peittona oli, sillä kaulaliina oli aivan jättimäinen. Sen jos olisi levittänyt purjeeksi, olisi joutunut Kiinaan. Hiukset olivat vaaleat ja paksut, kasvot todella sievät, jotenkin itämaiset.
_ah_
Tästähän voisi rakennella etsintäkuulutuksen.
Mulla on täällä varmaan pari miljoonaa lukijaa, joten mistä sitä tietää, vaikka hänkin lukisi näitä sanoja jossain, vaikka kahvilassa omasta puhelimestaan ja muistelisi, mitä tuli sanoneeksi minulle. Ehkä hän valaistui ja huudahtaisi, MINÄ SE OLIN, ja sitten kiiruhtaisi heti tänne juoksujalkaa, tai sitten kertoisi minulle, että missä kahvilassa hän istuu, jotta minä voisit kiiruhtaa sinne juoksujalkaa.
Tosi monimutkaista.
(naurua)
Yleisesti (eli matemaattisesti) ajatellen kaupungissa johonkin tyyppiin törmääminen ei toistu. Liikaa variaatioita.
Mielestäni tämä on todennäköisyyksien helmasynti. Se on oikeastaan lähes kirous.
(reps)
Kauan sitten, olin ....raajapuoli, särkylääkkeissä
vaativassa mutkassa
ja luin aloittajan tekstejä jossain toisaalla
ja ne nostivat minut siitä hitonmoisesta tomusta.
Olen pullakahvit velkaa aloittajalle ja hänen sanoilleen. Kiitä AP itseäsi
sinulla on lahja. Tekstiäsi on edelleen ilo lukea. Mietin miten tuollainen sisältö syntyy...
niissä on aina jokin kipinä.
Älä vastaa, säilytä salaisuus turvassa.
Kaikkea hyvää sydämeesi
Hyvää vappua
Tissittömät naiset yrittävät hämätä miehiä kaikenlaisilla keinoilla: naurettavalla hiusten värillä, typerillä vaatteilla jne. Miehiä ei hämää mikään, huomio kiinnittyy heti LAUTA rintoihin ja lattaperseeseen... ei voi mitn.
Naisten pienet rinnat ovat aivan ihanat. Hyvin kauniit, naiselliset, aistilliset ja sporttiset. Jne. Kerrassaan ihanat. Jos saisin valita, ottaisin pienirintaisen naisen.