Huoh. Viesti on todella pitkä mutta tarvitsen nyt apua, neuvoja ja ennen kaikkea empatiaa.
Eli eli... tässä ollaan nyt oltu kihloissa kaksi ja puoli vuotta ja kirjoittaja eli minä olen sen kauniimman sukupuolen edustaja.
Ollaan molemmat nuoria, alta parikymppisiä... Vasta muutettiin omaan asuntoon, suoraan vanhempien luota mutta seurusteluajan ollaan ennen muuttoa oltu vanhempieni kotona. Mieheni äiti on tehnyt miehelleni mielettömän pahan karhunpalveluksen passatessaan ja paapoessaan tätä koko tämän elämän ajan. Roskat on siivottu sieltä, mihin hän on ne jättänyt ja ruoka kannettu suunnilleen suuhun kun on pyydetty. Hänen äitinsä ei siis pistänyt häntä tekemään mitään ja minä saan nyt kärsiä siitä.
Omaan kotiin muutettiin kun mies ei viihtynyt vanhempieni luona enkä minä kestänyt olla hänen vanhempiensa luona. Minä ehdotin muuttoa ja olin alkuun innokkaampi, sitten luovutin kun ei miestä huvittanut muuttaa mutta sitten hän innostuikin yhdestä kämpästä ja uhkasi muuttaa yksin jos en minä muuttaisi perässä. Sitten muutettiin.
Puhe oli, että kun minä käyn lukiota ja raskasta on ja hän itse on työttömänä, lorvii päivät pitkät niin tekee kotityöt minun kanssani niin etten pala ihan loppuun. Toisin on käynyt. Hän on kroonisesti masentunut, on univaikeuksia ja muuta eli ei oikein jaksa mitään nyt. Minä hoidan kouluni ja asunnon paperiasiat, kaupassakäynnit, siivoamisen, ruoanlaiton ym. Vaikka pyytäisin nätisti monta kertaa niin mitään ei tapahdu ja sitten saan itse tehdä hampaat irvessä kaiken itse. Sitten jos joskus en jaksa enää pyytää kauniisti vaan räjähdän niin sitten alkaa aina sama laulu: "Ei olisi pitänyt muuttaa... olisi kerinnyt myöhemminkin... MINÄHÄN SANOIN." Kuvitelkaa! Hänhän sanoi, itse halusi sinne vaikka väkisin.
Jossakin muussa perheessä tämä työskentelyjärjestys olisi OK mutta kun se on järjestelykysymys ja ennen muuttoa me sovimme että työt tehdään yhdessä. Nyt mies vain rentoutuu ja pitää hauskaa pitääkseen masennuksensa kurissa ja minä teen töitä äärirajoilla.
Olen tehnyt hänelle selväksi että hänen kotonaan vallinnut parisuhdejärjestely, eli "mies herra talossa, nainen nyrkin ja hellan välissä" ei tule toimimaan meillä tai jos hän sitä yrittää niin saa etsiä toisen kotityörobotin. Hän siis tietää itsenäisen naisen periaatteeni (meistä kahdesta minä olen se joka luultavimmin tuo leivän pöytään koska hänellä ei ole koulutusta eikä meininkiä hankkiakaan sellaista). Laiskuus ja äidin antama malli vie kuitenkin aina voiton.
Hyvät naiset (ja miksei miehetkin): mitä minä teen? Puhumalla asiasta saan hänet vain suuttumaan... Minun täytyy nyt miettiä että jatkanko samaan malliin eli vielä nelikymppisenä kärsin tästä (en ala!) vai etsinkö itselleni miehen jota äiti ei ole pannut pilalle ja joka arvostaisi minua enemmän (ei olisi hyvä, olemme hengenheimolaisia ja hän on lapsesta asti ollut paras ystäväni) vai jätänkö kodin hoitamatta, siivoamatta ja ruoat tekemättä niin kauan että hän älyää ettei tämä toimi. Tai sitten siivoan vain omat jälkeni ja teen itselleni ruokaa jne, feministisiä kierouksia.
Tämä ei voi jatkua näin. Hän ei ole työtä tehnyt joten ei osaa sitä arvostaa. Eräs ilta kun odotin häntä kotiin laittauduin kauniimmaksi kuin aikoihin, siivosin monta tuntia, sytyttelin kynttilöitä sinne tänne, tein kaikki rästihommat eli pesin pyykit ym. ja tein meille super-illallisen eikä hän huomannut MITÄÄN. Kommentoikaa.
Eli eli... tässä ollaan nyt oltu kihloissa kaksi ja puoli vuotta ja kirjoittaja eli minä olen sen kauniimman sukupuolen edustaja.
Ollaan molemmat nuoria, alta parikymppisiä... Vasta muutettiin omaan asuntoon, suoraan vanhempien luota mutta seurusteluajan ollaan ennen muuttoa oltu vanhempieni kotona. Mieheni äiti on tehnyt miehelleni mielettömän pahan karhunpalveluksen passatessaan ja paapoessaan tätä koko tämän elämän ajan. Roskat on siivottu sieltä, mihin hän on ne jättänyt ja ruoka kannettu suunnilleen suuhun kun on pyydetty. Hänen äitinsä ei siis pistänyt häntä tekemään mitään ja minä saan nyt kärsiä siitä.
Omaan kotiin muutettiin kun mies ei viihtynyt vanhempieni luona enkä minä kestänyt olla hänen vanhempiensa luona. Minä ehdotin muuttoa ja olin alkuun innokkaampi, sitten luovutin kun ei miestä huvittanut muuttaa mutta sitten hän innostuikin yhdestä kämpästä ja uhkasi muuttaa yksin jos en minä muuttaisi perässä. Sitten muutettiin.
Puhe oli, että kun minä käyn lukiota ja raskasta on ja hän itse on työttömänä, lorvii päivät pitkät niin tekee kotityöt minun kanssani niin etten pala ihan loppuun. Toisin on käynyt. Hän on kroonisesti masentunut, on univaikeuksia ja muuta eli ei oikein jaksa mitään nyt. Minä hoidan kouluni ja asunnon paperiasiat, kaupassakäynnit, siivoamisen, ruoanlaiton ym. Vaikka pyytäisin nätisti monta kertaa niin mitään ei tapahdu ja sitten saan itse tehdä hampaat irvessä kaiken itse. Sitten jos joskus en jaksa enää pyytää kauniisti vaan räjähdän niin sitten alkaa aina sama laulu: "Ei olisi pitänyt muuttaa... olisi kerinnyt myöhemminkin... MINÄHÄN SANOIN." Kuvitelkaa! Hänhän sanoi, itse halusi sinne vaikka väkisin.
Jossakin muussa perheessä tämä työskentelyjärjestys olisi OK mutta kun se on järjestelykysymys ja ennen muuttoa me sovimme että työt tehdään yhdessä. Nyt mies vain rentoutuu ja pitää hauskaa pitääkseen masennuksensa kurissa ja minä teen töitä äärirajoilla.
Olen tehnyt hänelle selväksi että hänen kotonaan vallinnut parisuhdejärjestely, eli "mies herra talossa, nainen nyrkin ja hellan välissä" ei tule toimimaan meillä tai jos hän sitä yrittää niin saa etsiä toisen kotityörobotin. Hän siis tietää itsenäisen naisen periaatteeni (meistä kahdesta minä olen se joka luultavimmin tuo leivän pöytään koska hänellä ei ole koulutusta eikä meininkiä hankkiakaan sellaista). Laiskuus ja äidin antama malli vie kuitenkin aina voiton.
Hyvät naiset (ja miksei miehetkin): mitä minä teen? Puhumalla asiasta saan hänet vain suuttumaan... Minun täytyy nyt miettiä että jatkanko samaan malliin eli vielä nelikymppisenä kärsin tästä (en ala!) vai etsinkö itselleni miehen jota äiti ei ole pannut pilalle ja joka arvostaisi minua enemmän (ei olisi hyvä, olemme hengenheimolaisia ja hän on lapsesta asti ollut paras ystäväni) vai jätänkö kodin hoitamatta, siivoamatta ja ruoat tekemättä niin kauan että hän älyää ettei tämä toimi. Tai sitten siivoan vain omat jälkeni ja teen itselleni ruokaa jne, feministisiä kierouksia.
Tämä ei voi jatkua näin. Hän ei ole työtä tehnyt joten ei osaa sitä arvostaa. Eräs ilta kun odotin häntä kotiin laittauduin kauniimmaksi kuin aikoihin, siivosin monta tuntia, sytyttelin kynttilöitä sinne tänne, tein kaikki rästihommat eli pesin pyykit ym. ja tein meille super-illallisen eikä hän huomannut MITÄÄN. Kommentoikaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei, puutun nyt vain pieneen osaan kokonaisongelmastasi. Itsekin olen masennukseen taipuvainen miehenalku. Asun yksin opiskelija-asunnossani ja ainakin minun masennukseeni auttaa vain tekeminen, masentuneena tekemisen aloittaminen vain on ongelmallista.
Kunhan saisit hänet tekemään kotona töitä, saattaisi hän reipastua edes pariksi päiväksi. Jos tuo näyttäisi toimivan, mutta hän ei itse jaksa jatkaa tuota niskastaan kiinnipitoa, on sinun pakko potkia perseelle.
Siivoamattomuutesi tuskin ongelmia ratkaisee, suutut vain itsekin sikolätille, masentunut ihminen kun ei niin epäsiisteydestä välitä. Siisteys kyllä ainakin minua piristää.
Tärkeämpää sinun olisi hänet saada tekemään edes jotakin, aloittamaan harrastuksen, opintojen jatkamisen suunnittelun tai töiden etsinnän. Moiset asiat saattaisivat antaa hänelle tavoitteita ja intoa elämään.
Ylipäänsä, jos saisit jotain positiivista aikaan, voisi se luoda pohjaa ojasta nousulle.
Mutta jos vaikuttaa siltä, että homma ei voi todellakaan toimia tai tilanne ei muutu, juokse karkuun. Ei kukaan voi siitä sinua syyttää ja ehkäpä poikakin oppii jotain, kun kerrankin joku ei tanssikaan hänen pillinsä mukaan. Voittehan vielä yrittää vaikka pois yhteisestä asunnostanne muuttaisitte takaisin vanhempienne helmoihin (tai vain sinä jos poikaystäväsi todella halusi asunnossa asua).
ainakin hiukan asiaan, itsekkin olen joutunut olemaan jonkin verran työttömänä, ja sitten kun sitä aikaa olisi ni kumminkaan mitään ei tule tehtyä, tiskikoneen tyhjäyskin ottaa voimille,
mutta taasen kun olen työelämässä sitä jaksaa kotonakin tehdä vaikka mitä!
luultavasti sitä masentuu kun joutuu työttömäksi ja se syö miestä!
mutta voihan se olla että miehesi on vaan passattu pilalle, niinkuin sanoit, tuo taitaa olla aika yleistä, minutkin ol luultavasti passattu pilalle, uskon niin olen 25v
Olet vielä nuori.Hän on siis paras ystäväsi.Kysy häneltä mitä hän haluaa sinulta/sinusta.Kysy mitä sinä todella hänelle merkitset.Itsekin kokenut samankaltaisia tilanteita.Olen kohta 34v ja olosuhteiden pakosta (MUKA VIELÄKIN..) tulee 6. vuosi jakaessamme avomiehen ja tämän veljen kanssa saman talon.(Tosin meillä alakerta OK-talosta!)Kun vitutustunne herää, on hyvä että otat keskusteluissa esiin sen, miltä SINUSTA TUNTUU ja sen että kysyt MIKSI-kysymyksiä.(Ihan oikeasti!)Olen myös kokeillut vain omien jälkien siivoamista, mutta se tuntui ihan kauheelta.Kun jätin "nalkuttamisen", mies oppi huomaamaan että hänkin voisi osallistua kotitöihin.Et kuitenkaan asu yksin, joten EI MIESKÄÄN VOI OLLA SIVUSTAKATSOJA OMASSA ELÄMÄSSÄÄN, johon kuuluu myös tyttöystävä! On tärkeää ettet syyllistä häntä.Masennuksiakin on erilaisia.Pojalle on hyväksi että teetkin selväksi, että tämä on TEIDÄN KAHDEN perhe ja TEIDÄN perheenne kulttuuri jossa eletään nykyaikaa eikä 40-lukua.Laita pojalle lappu jääkaapin oveen.TAI KYSY SUORAAN.Esim. 5 asiaa joita olet valmis tekemään ja joita hän on valmis tekemään toimivan talouden ja koko suhteen eteen.Tuntuu hölmöltä mutta jos se vähän herättelisi ja kasvattaisi häntä hiukan..eli päivä kerrallaan on mieheksi kasvun aika. =) terveisin vantaalaisakka
Jos asiat menee noin lyhyen yhteiselon jälkeen jo päin prsettä, niin tulevaisuus ei voi näyttää hyvältä?
Puhu hänen kanssaan asioista. Jos ei auta, niin sinuna lähtisin ja jatkaisin elämääni, vaikka se vaikeeta onkin. Parempi olisi lähteä nyt, kuin tajuta 10 vuoden päästä, että on tuhlannut elämänsä sellaiseen luuseriin.
On tietynlaisia ihmisiä, ja harvoin ne muuttuvat. Tiedän samanlaisia tapauksia kuin sun miehes ja niiden elämänsuunta ei ole muuttunut vuosien kuluessa mihinkään.
Toivotan onnea.. Toivottavasti asiat oikenee.